Posted by: Bikor 15.06.2004 1:18

Mestari suoristi viittansa huppua. Hänen lähdettyään linnasta värikivi oli hohkanut oranssia väriä. Nyt hän tähyili tulosuuntaansa toiveikkaana, josko osallistujia alkaisi jo saapua. Oli aivan turha odotella ketään näin aikaisin, ainakin niin Bikor ajatteli haukotellessaan makeasti. Mies nojasi kiveen, jonka oli antanut muille vihjeenä kohtaamispaikasta. Hän naurahti ja puisteli päätään. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa lähteä vastaan. Tässähän voisi vaikka ottaa nokoset, Bikor tuumaili etsien mukavaa kohtaa kivestä. Vielä vilkaistuaan ympärilleen, hän risti kätensä rinnalleen, painoi toisen saappaansa kantapään tukevasti maahan ja sulki silmänsä.

Posted by: Elera 15.06.2004 14:17

Elera venytteli hiukan kävellessään eteenpäin ja katseli ympärillään olevia puita. Hän oli ottanut mukaansa tikarin ja jousen, sekä pari nuolta. Kun hän oli kävellyt jonkin aikaa, hän pysähtyi ja alkoi oikean kätensä kynsillä naputella lähimmän puun runkoa. Hän ei edes huomannut tekevänsä niin, pohtiessaan mihin suuntaan hän lähtisi. Sillä oli huomannut että se ei tuottanut hirveästi tulosta kävellä vain päättömästi ympäriinsä ja toivoa löytävänsä perille. Hän heilutteli hiukan siipiään, pohtien myös mahdollisuutta jos saattaisi lentäen voida paikantaa mestarin, mutta hylkäsi ajatuksen, ainakin työnsi sen sivummalle. Hän ainakin yrittäisi löytää perille suunnistamalla metsässä. Kohta hän veti siipiään hiukan suppuun selkäänsä vasten, etteivät ne osuisi puihin matkalla, ja lähti kävelemään eteenpäin.

Posted by: Reodermy 15.06.2004 15:50

Suurmestari istui kimon orinsa selässä Mayarnan porttien ulkopuolella. Suurmestarina hänellä oli oikeus osallistua oppituntiin juuri niin varustautuneena kuin lystäsi. Ja hän olikin varustautunut, ei sen puoleen. Hän myös uumoili, että mestarit olivat yhtä lailla varustautuneita -innokkaampia nukkumaan mukavassa teltassa kuin kanto kainalossa. Reodermy katseli metsää. Hän osasi sen kuin omat taskunsa, mutta hän oli viime ajankiertoina ollut enemmän rintamalla kuin koululla. Toinen seikka, joka mietitytti suurmestarin mieltä, oli se seikka, että Bikor ei ollut viipynyt Mayarnassa vielä niin kauaa. Minkä verran hän oli ehtinyt tutkia ja mikä hänen silmissään oli suuri kivi. Reodermy ei käskenyt Nimf˙r-hevosta yhtäälle eikä toisaalle, eihän hänellä ollut kiire, näin hevosella matkatessa. (( Lähden viiden jälkeen treeneihin ja palailen oletettavasti yhdeksän maissa taas pelailemaan. Nyt käväisen äkkiä suihkussa. ))

Posted by: Miana Nivh 15.06.2004 15:52

(Sonetta Shiinnen Yirediantytär on hahmo, vaikka Mianan nimellä viestit tulevatkin.) Sonetta Shiinnen Yirediantytär, kahdettatoista ajankiertoaan elävä mintaurityttö, asteli Mayarnaa ympäröivässä metsässä. Katse pompahteli lähes villinä ympäriinsä, kauriinkorvien ollessa painautuneena melko tiiviistikin päälakea vasten. Käsissään hän pyöritteli pientä tikaria, ainoaa mukaansa ottamaansa teräasetta. "Etsi Bikor. Suuri kivi ja yksinäinen lehtipuu." Sonetta mutisi hiljaa ääneen, yrittäen rauhoittua. Ei hän ensimmäistä kertaa metsässä ollut, hän oli kierrellyt vanhempiensa kanssa monesti ulkona, joten mitään aihetta pelkoon ei pitäisi olla. Eikä hän yksin ollut, metsässä vaelsi muitakin luonnossa selviämisen mestarin oppituntiin osallistuvia oppilaita - ja muutama mestarikin. Näistä tiedoista huolimatta mintauri ei saanut pelkoaan kovinkaan hyvin hillityksi. Ruskeissa, vinohkoissa silmissä piileskeli silti se tunne, jota epävarmuus, ehtisikö ajoissa eksyä tapaamispaikalle, lisäsi. Värikivi lähestyi kirkkaanpunaista hehkuaan, ja hän oli yhä auttamatta eksyksissä. Pelko johtui enää vain siitä, että pelättiin myöhästyneensä. Tikarinkin Sonetta oli jättänyt rauhaan, kantoi sitä nyt toisessä kädessään - mutta nypläsi sen sijaan tummanruskean topin tapaisen vaatteensa repaleista helmaa. Hän oli myöhässä, eksyksissä.. apua! Silmissä välkähti, hän puristi ne kiinni ja pyäshtyi. Hengitä rauhallisesti. Sisään ja ulos.. sisään ja ulos.. nyt, avaa silmäsi - ja katsele ympärillesi. Mitä näet? Puita, puita, puita, kiviä. Mitä puita? Havupuita. Ei lehtipuita? Ei - tai.. tuolla, kauempana. Sonetta huoahti helpotuksesta ja pyrähti pikaiseen raviin. Lehtipuita. Askellus pysähtyi. Mutta vihjeessä mainittiin yksinäinen lehtipuu. Joten silloinhan hänen kai pitäisi mennä toiseen suuntaan? Mintauri vaihtoi suuntaansa, mutta piti etenemisensä käyntinä. Nopeana käyntinä, mutta käyntinä kuitenkin.

Posted by: Bikor 15.06.2004 16:05

Bikor avasi silmänsä siristellen ja suoristautui. Hän kiersi kiven ja katseli samalla tarkasti ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä saapunut, värikivi oli vaihtanut jo väriä. Mestari virnisti. Hän vihelsi kovaa, toivoen sen auttavan metsässä vaeltavia löytämään perille. Vielä toinen pitempi vihellys ja pusikossa ruokailleet linnut nousivat siivet kahisten ilmaan. Mies nosti kätensä päänsä päälle ja rupesi jälleen kiertämään kiveä.

Posted by: Nerena 15.06.2004 16:19

[ Minäkin katoan treeneihin, palailen takaisin illemmalla. ] Nainen silmäili edessään kohoavaa metsikköä pohdiskellen. Hän ei ollut varustautunut kovin ruhtinaallisesti, vaikka mestari olikin. Miekka lepäsi tietenkin mukana koristeellisessa huotrassa. Matkaviitta roikkui olkapäillä hituloidun oloisesti, tunikan taskuista kuului kilinää hänen astellessaan rauhallisesti eteenpäin. Mestari oli toki rahdannut mukaansa kaiken moisia pieniä tarve-esineitä, joille saattaisi hyvinkin löytyä käyttöä. Siitä huolimatta hänen matkavarustuksensa oli mestarin arvoasemaan viitaten melko köyhää mutta tämä ei naisen mieltä painanut, hän tahtoi pitkästä aikaa ajautua lähes täydellisesti luonnon armoille. Ympäristöään tarkkaillen nainen kulki eteenpäin, kumartui kerran kiristämään saappaidensa nyörejä mutta jatkoi taas kulkuaan. Jostakin tulisi löytää kivi, hän pohdiskeli. Hän tunsi metsän noin päällisin puolin ja hiukan syvemmältäkin mutta hän hän voinut väittää tuntevansa sitä kuin taskujaan. Siispä oli luotettava vaistoon tai sattumaan.

Posted by: Elera 15.06.2004 16:27

Elera kuuli vihellyksen oikealta puoleltaan, ja kääntyi nopeasti siihen suuntaan. Hän olisi lähtenyt seuraavaksi vasemmalle ja oli jo valmiiksi aivan eksyksissä. Eihän hän edes tiennyt kuka oli viheltänyt. Kohta hän kuitenkin pysähtyi miettimään. Oliko vihellys sittenkään kuulunut oikealta? Hän alkoi olla jo epätoivoinen. Hän oli toivottomasti eksyksissä metsässä jota ei tuntenut ollenkaan. Hän katsahti nopeasti taivaalle, mutta pudisti päätään ja jatkoi yhä matkaansa jalan.

Posted by: Bikor 15.06.2004 17:10

Mestari kiersi yhä kiveä. Hän tuijotteli taivaalle ja toivoi, ettei kompastuisi mihinkään. Aikaa oli jo kulunut jonkin aikaa. Olivatkohan vihjeet liian epäselvät? Olisi ehkä pitänyt mainita ilmansuunta.. Turhaa sitä enää oli murehtia. Bikor pysähtyi ja noukki maasta nyrkin kokoisen, terävän kiven. Hän alkoi hakkaamaan sillä isoon kiveen merkkiä, rastia tai jotain. Jos Bikor lähtisi muita vastaan, paikalle saapuvat ainakin näkisivät valkoisen merkin ja tietäisivät toivon mukaan jäädä siihen odottelemaan. Merkki oli pian valmis. Mestari siirtyi kauemmas tarkastelemaan sitä. Rastin kyllä huomasi. Bikor siirtyi jälleen lähemmäs ja rupesi hakkaamaan B-kirjainta merkin alle. Jos ei kukaan sinä aikana olisi vielä löytänyt paikalle, mestari lähtisi metsään vaeltamaan.

Posted by: Reodermy 15.06.2004 17:29

[Dimictus] 19 ajankierron ikäinen poika, Mayarnan nykyisistä oppilaista siellä kauimmin olleita, saapui viimein kiven luo. Hänellä oli pitkät mustat hiukset ja sysitummat, ruskeat silmät ja kapoinen varsi. Hän oli pukeutunut mustaan ja iholtaan hän oli kalpea. Vasemmassa kädessä oli hopeinen mith, velhon taikakalu. Ei hän vielä valmistunut ollut, mutta lähtiessään lentävien joukkojen mukana ensi kerran Andoriaan hän oli saanut maan johdolta luvan siirtyä harjoitusmithistä todelliseen. Nykyään hän oli kohonnut pronssitason velhosta hopeatasolle, mutta noin virallisesti ottaen hän oli yhä velho-oppilas. Nyt hänen kasvoillaan oli hämmästys. Hän oli ollut varma saapumisestaan viimeisten joukossa ja hän olikin jo kehitellyt mielessään mitä pisteliäimpiä vastauksia 1. ajankierron oppilaiden naseviin kommentteihin. Tosin olisi ollut keneltä tahansa uudelta erehdys lähteä hänen kanssaan mittapuihin. "Hm. Päivää mestari Asir", hän tervehti luonnossa selviämisen mestarin selkää.

Posted by: Bikor 15.06.2004 17:44

Bikor hätkähti ja pudotti kiven varpailleen. Hän irvisti kivuliaasti mutta ei päästänyt ääntäkään, käännähti äkisti ympäri ja väänsi kasvoilleen tuskaisen hymyn. "Päivää, päivää!" mestari vastasi, viimeinen tavu kuului vain vingahduksena. Bikor potkaisi kantapäällään kiveen, yrittäen saada jomotuksen varpaissaan loppumaan. "Onneksi olkoon..! Olet.. tuota.. ensimmäinen ensimmäisen haasteen.. krhm.. suorittaja!" Bikor selvitteli kurkkuaan ja virnisti. Vaivihkaa mestari tähyili pojan olan yli, josko muita tulisi perässä.

Posted by: Elera 15.06.2004 17:58

"Hemmetti!" Elera kirosi hiljaa ja löi nyrkillään läheisen puun runkoa. Hän katseli ympärilleen etsien. Hän tiesi olevansa myöhässä, ja arveli olevansa todella paljon myöhässä. Hän laski katseensa maahan, ja hiukan hymyillen pudisti päätään. "Se on nopein ja varmin tapa." hän sanoi itselleen ja alkoi etsiä sopivaa paikkaa. Kohta hän pysähtyi kohdalle jossa ei ollut niin tiheästi puita, ja vilkaisi ylös. Tuosta hän mahtuisi osumatta puiden oksiin. Hän alkoi hitaasti heiluttaa siipiään, kohoten ilmaan. Hän oli vasta noni metrin korkeudella, kun alkoi harkita. Hän huokaisi ja jäi paikalleen ilmaan. Pitäisikö hänen lentää paikalle? Vai pitäisikö hänen vain yrittää löytää sinne kävellen. Hän kuitenkin tiesi että päätös pitäisi tehdä nopeasti, hän uupuisi helposti lentämisestä, etenkin melkein paikallaan. Hän huokaisi ja jatkoi lentämistään, kohoten tietysti ylemmäs. Kohta hän olikin puun latvojen yläpuolella. Hän näki kiven kohta kun oli hetken katsellut ympäriinsä, ja lähti sitä kohti. Hän oli vähällä ettei lyönyt itseään, kivi oli niin lähellä tuota paikkaa mistä hän oli lähtenyt lentoon. Kohta hän laskeutui pehmeästi kiven vierelle, hiukan väsyneenä tuosta lentämisestä. Häntä ihmetytti että olikin toisena paikalla. "Päivää..." hän tervehti hiljaa ja kumarsi hiukan mestarille. Hän heilautti mustia hiuksiaan hiukan pois kasvojen edestä. Mustat silmät katselivat toisia ja ympäristöä. Siivet hän veti jälleen selkäänsä vasten lepäämään.

Posted by: Miana Nivh 15.06.2004 18:03

Sonetta oli varma, että värikiven hehku oli jo tummumassa kirkkaanpunaisesta hehkustaan: hän oli myöhässä. Yhä edelleen hänen ympärillään oli puita, havupuita, seassa muutamia lehtipuita - mutta yksikään ei ollut vielä yksinäinen ja vielä vähemmän toverina oli suurta kiveä. Mintauri pysähtyi, kuopaisi jopa turhautuneena sammalta sorkkiensa alla. Yleensä hän oli rauhallinen ja myötäilevä, mutta nyt, eksyksissä, jopa mintauri alkoi vähitellen turhautua mestarin yleismaalliseen vihjeeseen. Yrittää nyt löytää yksi ainoa lehtipuu metsäs- vihellys? Sonetta lopetti mutinansa ja kallisti päätään, tarkkaili metsää ympärillään. Ja toinen vihellys. Jos määräaika oli jo tullut ja mennyt, silloin vihellys oli luultavimmin merkki Bikorilta. Hän yritti päätellä vihellyksen suunnan, päättäen lopulta edetä nykyisestä asemastaan eteenpäin viistosti oikealle. Sieltä vihellys oli kuulunut. Kai. Muutamien minuuttien kuluttua Dimictuksen saapumisesta, päinvastaisesta suunnasta, kiven kiertäen Sonetta eksyi ja kuin eksyikin perille. Katse käväisi pikaisesti paikalla olevassa oppilaassa ja nytkähti nopeasti Bikoriin. Hän kumarsi. "Päivää, mestari Bikor."

Posted by: Bikor 15.06.2004 18:14

"Jösses..!" Bikor astui askelen sivulle, kun toinen oppilas laskeutui kiven vierelle. Mestari naurahti ja nyökkäsi Eleralle. "Jo kaksi paikalla. Loistavaa!" Mies hymyili leveästi ja hieroi käsiään yhteen. Hän potkaisi kiven jalkansa vierestä syrjään. Kolmannen oppilaan ilmestyttyä mestarin hymy vain leveni. "Päivää vain!" Bikor tarkkaili hetken jokaista. "Mahtoi olla aika mahdoton vihje, hmm?"

Posted by: Bikor 15.06.2004 18:19

(( Anteeksi, minun on nyt poistuttava, koska täytyy päästää pikkuveli koneelle ja minulla on aivan mahdoton nälkä. Peli jatkuu, tulen ehkä vielä tänään pelaamaan, mutta huomenna näihin samoihin aikoihin olisi taas tarkoitus kaikkien olla paikalla, sen päätin äsken. *virnistää* ))

Posted by: Elera 15.06.2004 18:52

Vampyyri hymähti hiukan. Vastauksena mestarin kysymykseen. Hän katseli hiukan muita paikallaolijoita, sitten käänsi katseensa kiveen, jonka vieressä edelleen seisoi.

Posted by: Miana Nivh 15.06.2004 19:30

Ihminen, vampyyri ja hän, mintauri - elvekrypti, pienenkeli ja pikkupiru taisi enää joukosta puuttua, että jokainen kansa olisi oppilaissa edustettuna, Sonetta mietti hieman huvittuneena ennen mestarin kysymystä. "Olisi vihje voinut hieman tarkempi olla.." Mintauri mutisi, mutta hiljaa, äänensävyn ollessa hieman turhautunut. Taisi Netta hieman ärsyyntyä harhaillessaan, kun yhä mieli oli osaltaan tuollainen. Hetikohta hän kuitenkin leppyi - mestarihan oli kuitenkin luonnossa selviämisen mestari, oppitunnithan saattoivat ihan hyvinkin olla tämänlaisia. Anteeksiannon jälkeen hän ei enää miettinyt asiaa, vaan mintaurin nuori mieli hypähti jo seuraavaan asiaan: kuinka monta vielä heidän joukostaan puuttui; kuinka moni oli ilmoittautunut oppitunnille osallistuvaksi? (Edit. Elvekrypti lisätty, ugasasta vielä tietoa, millainen se on, joten se jääköön pois.)

Posted by: Nerena 15.06.2004 20:38

[ Koneella jälleen. Pelaan tässä itseni nyt valmiiksi Bikorin luo, ettei Nerena-parka jää hortoilemaan metsikköön ihan yksin. ] Nainen hiippaili metsän suojissa, hypellen mättäältä toiselle. Samalla hän vilkuili ympärilleen tarkkaavaisena, korvat höröllä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä sen puoleen näkynyt, lukuun ottamatta muutamaa metsälintua, jotka lensivät kiireesti pois läheisestä pensaasta naisen ohittaessa sen. Hymähtäen nainen jatkoi matkaansa. Mitä syvemmälle hän eteni, sitä pirteämmäksi hänen mielensä kävi. Siitä oli tosiaan aikaa kun hän oli viimeksi näin hypellyt metsän keskellä ilman pelkoa ja huolta uhkaavasta vaarasta. Nainen tunsi itsensä jollakin tapaa vapaaksi ja huomaamattaan kiihdytti vauhtinsa kevyeksi juoksuksi. Pehmeään sammalmattoon tömähtävät askeleet tuskin eottuivat, kuului vain vaimeaa töminää. Ainoat äänet nainen ympärillä olivat juoksuvauhdin kovetessa kiihtyvän hengityksen ääni ja taskussa olelevien esineiden hento kilinä ja kolina. Lopulta vauhti kuitenkin laski. Bikoriahan minä olen etsimässä, en juoksemassa itseäni huvin vuoksi täydellisen näännyksiin, nainen muistutti itseään ja veti syvään henkeä. Hänllä oli yllään sen verran vaatetta, ettei juokseminen tuntunut ihan kepeältä puuhalta. Tasaannuttaakseen hiukan kiihtyneen hengityksensä hän päätti istahtaa läheiselle kannolla ja miettiä, mihin suuntaisi seuraavaksi. Ilmeisesti tässä lähistöllä ei olisi suurta kiveä, eikä yksinäistä puuta hän tuumi hiukan alistuneesti silmäillen samalla ympärillään levittäytyvää sankkaa kuusikkoa. Juostessaan hän ei ollut huomannut katsella liiemmin ympärilleen ja tässä sitä oltiin. Silloin jostakin kuului ääntä. Ei, se ei ollut linnun heleää laulua vaan vihellystä. Kyllä, siitä nainen oli täydellisen varma. Oikeastaan hän tiesi myöskin olevansa myöhässä mutta mestareille se olisi varmasti sallittua, hän tuumi ja kohottautui ylös kannon päältä. Muutaman kerran ympärilleen vilkaisten hän päätti lopulta lähteä kohti pohjoista. Asteltuaan jonkin matkaa alkoi kuulua myös ihmisten ääniä. Kas, Bikor oli löytänyt kerrassaan hienon paikan, nainen mietti itsekseen. Tässä kohtaa hän päätti hylätä liiaksi riemastuneen mielentilansa ja palauttaa itsensä omaan arvovaltaiseen olotilaansa. Ryhtiään kohentaen hän alkoi lähestyä ihmisjoukkoa. "Päivää arvon mestari Asir", hän tervehti työtoveriaan kumarruksella ja nyökkäsi sitten oppilaslaumalle samaa tietä tervehdyksen. "Olen näemmä myöhässä, mutta älkää toki antako sen häiritä", hän selitti seuraavaksi kohteliaaseen sävyyn Bikorille. Tämän jälkeen naisen tarkkaileva katse kiersi läpi kaikki paikalle saapuneet. Mielessään hän nyökkäili hyväksyvästi ja asettui sitten hiukan sivummalle seisomaan huiskauttaen sekaisin palmikkonsa takaisin niskan puolelle.

Posted by: Dimictus 15.06.2004 21:34

(( Unohdit MN elvekryptit. Sekä tietysti ugasat, mutta heitä kun ei olla vielä kirkoissa kuulutettu, niin sen nyt ymmärtää. )) Dimictus katseli paikalle saapuvia oppilaita ja paransi hiukan ryhtiään. Hänen katseensa vampyyria ja mintauria kohtaan oli mittaileva, mutta tapojensa vastaisesti hän ei ainakaan vielä sanonut mitään piikikästä. Bikor kun oli uusi mestari, eikä tuntenut häntä sen enempää kuin Dimir itse tunsi mestaria. Ties miten tuo olisi reagoinut hänen peruskiusoittelevaan luonteeseensa. "Vihjeessä ei ollut mitään vikaa", mustahiuksinen velho-oppilas virkkoi, "me vain satumme opiskelemaan aika lailla metsän keskellä ja näitä puitahan riittää." Hän oli hetken vaiti ja katseli ympäristöä. Noh, ainakaan fyysisen voiman mestari ei ollut tullut eikä nyt ollut edes talvi. Entiset karaistumisen ja fyysisen voiman mestarit olivat kerran yhteistuumin keksineet hieman samantyyppisen selviytymisoppitunnin. Silloin vain sattui olemaan neljäkymmentä astetta pakkasta ja toiminta-aika oli sysipimeinä öinä. Silloisen karaistumisen mestarin lempilausahdus, jolla hän aina aloitti oppitunnit, olikin ollut "Kipu on kivaa -niin kauan kuin se ei ole omaa."

Posted by: Reodermy 15.06.2004 21:44

Reodermykin -nyt viimein- otti ja saapui paikalle. Toisin kuin kaikki muut, hän saapui hevosella rauhallisesti ratsastellen ja kimon satulalaukussa vaikutti olevan jos jonkinmoista tarve-esinettä. "Tervehdys, mestari Asir", hän sanoi hilpeästi ja nyökäytti hieman päätään Bikorille. Sitten hän nyökkäsi Nerenalle. "Kas, et sitten suuremmin varustautunut, mestari Leneth?" Suurmestarin virneessä oli jotakin pelottavaa. Hetken katseltuaan suoraan Nerenaan, hän nyökkäsi kullekin oppilaalle, viimeksi Dimictukselle. Hän tiesi vaikuttavansa joko ihailtavalta, naurettavalta tai ärsyttävältä varustuksensa kanssa -pidemmän päälle varmasti ärsyttävältä ennen kaikkea. Hän kuitenkin sattui ajattelemaan erästä tiettyä retkeä joskus ammoisina kouluvuosinaan. Ja tavalla, jolla Dimictus huokaisi ja pudisteli päätään, saattoi huomata, että Dimir oli yhtä lailla huomannut Reodermyn ajatukset. (( Minä ehdottaisin, että pelit aloitetaan hieman aiemmin. Jos joka kerta aloitamme neljältä, niin varmasti pelaamme tätä vielä puolen vuoden päästä. Nytkään ei ole edes kaikki pelaajat paikalla -tosin heistä ei tarvitse välittää, oma moka. Ehdotan myös, että peli jatkuu taukoamatta, mutta Bikor aina ohjaa sen paikalle sattuessaan haluamaansa suuntaan. ))

Posted by: Pohac 16.06.2004 16:37

((Kappas, enhän minä pahasti myöhästynytkään, kun ette kunnolla päässeet aloittamaan. Kyllä minä vielä mukaan tulen.)) Pohacin musta hevonen rikkoi muutaman kuivan risun ja fyysisen voiman mestari hymyili varsin pirulliseen sävyyn. Häntä olisi voinut erehtyä alligaattoriksi joka katselee saalistaan. Mestari oli lähtenyt varsin reilusti myöhässä, niinpä tämä päättikin seurata jonkun toisen jälkiä, mieluiten mestarin. Niinpä nähdessään toisen hevosen selvät jäljet, karaistumisen mestari seurasi niitä verkkaiseen tahtiin. Fyysisen voiman mestarilla ei ollut aikomustakaan pitää tätä oppituntina itselleen. Pohacilla oli mukanaan täysi varustus, jopa sotakirveensä, jota hän ei ilmeisesti luovuttanut missään tilanteessa. Hän viheltelee sävelmää, joka tuo oudosti mieleen verilöylyn. Tai kenties verilöyly ei tule mieleen sävelmästä, vaan Pohacista itsestään. Ken tietää. Seurailtuaan jälkiä hetken aikaa, Pohac saapuu muiden luokse. Vihellys luultavasti kuuluu kauaksi mestaria ennen. Luultavasti vanhimmat oppilaat muistavat sen, sillä juuri tätä sävelmää hän on käyttänyt jo viitisentoista vuotta kurittaessaan oppilaita. "Päivää!" Mestari huudahtaa iloisesti, edelleen kasvoillaan tuo "alligaattori saalistamassa" -ilme. Hän katsahtaa ympärilleen ja lausahtaa huvittuneena. "Meitä mestareitahan on täällä enemmän, kuin oppilaita."

Posted by: Elera 16.06.2004 16:49

Vampyyri tervehti paikalle saapuvia lyhyillä kumarruksilla. Eleran katse harhaili ympäri paikkaa, ja hän naputteli ajatuksissaan kynsillään tikarin kahvaa odotellen hiukan tietoa siitä mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi.

Posted by: Bikor 16.06.2004 17:09

Bikor virnisti oppilaille. Hän asetti kädet lanteilleen ja oli juuri avaamassa suutaan, kun huomasi ensimmäisen mestarin saapuvan. Mies hymyili naiselle, kumarsi hänkin ja viivytti vielä hetken katsettaan kollegansa kasvoissa, ennen kuin jälleen kääntyi koko muun joukon puoleen. Hän näki hevosen ratsastajineen lähestyvän. Bikorin hymy leveni tämän tunnistettua suurmestarin. Hän nyökkäsi tervehdykseen ja avasi vihdoin suunsa. "Olen valinnut tämän paikan, aukion, yöpymis- ja leiripaikaksemme.." Mestari hiljeni erotettuaan metsän muiden äänien keskeltä vihellystä. Kolmannen mestarin saavuttua paikalle Bikor tutkaili tätä hetken tarkkaan. Hän ei ollut vielä tavannut kyseistä mestaria. "Päiviä!" hänkin tervehti ja hieroi jälleen käsiään yhteen. "Totta tosiaan, mutta sehän vain merkitsee yhdelle oppilaalle kaksinkertaisen määrän työtä", mies totesi virnistäen oppilaille. "Voimmekin varmaan jo aloittaa!" Bikor asteli kiven hieman etäämmäs kivestä ja kiersi katseellaan metsää. "Tutkimme ympäristön ja rakennamme laavun sopivaan paikkaan", hän lisäsi ja löi kätensä yhteen. (( Kyllä vain, kyllä vain, Reon ehdotus onkin oikein oiva. ))

Posted by: Dimictus 16.06.2004 18:12

Dimictus oli hiljaa ja se oli pahaa enteilevää. Mutta vielä enemmän pahaa enteili, kun hennossa tuulessa erotti ei niin hennon viheltelyn. Yksinäinen kylmä väre vanhoista muistoista kiiri pitkin velho-oppilaan selkäpiitä ja hän katsoi olkansa yli saapuvaa mustaa hevosta ja sen selässä istuvaa fyysisen voiman mestaria. Asia selvä. Oppitunnista saattoi sitten olettaa tulevan ratkiriemukkaan, Dimictus ajatteli katkerasti mielessään seuratessaan tuon hahmon lähestymistä. Olkoonkin, että tällä kertaa mukana ei ollut vanhaa karaistuksen mestaria, sentään, mutta silti tuota säveltä sai olla kuulemassa. Hän oli kuunnellut sitä koko 92 ajankierron hikoillessaan itsensä kuoliaaksi fyysisen voiman tunneilla. Seuraavana ajankiertona kuritus oli vaihtunut karaistumisen tunneiksi, mutta ajan myötä hän oli oppinut kunnioittamaan karaistuksen mestaria ihan ilman pelonsekaisuuttakin. Loppujen lopuksi kyseessä oli ollut hyvä mestari ja ihan suht miellyttävä ihminenkin -tai sitten aika oli kultanut muistot. Pohacille Dimictus sen sijaan ei ollut lämmennyt iänkään karttuessa, sillä eihän hänen ollut tarvinnut olla tämän seurassa kuin tuntien ulkopuolella. Poikkeuksena tosiaan se kerta, kun karaistuksen ja fyysisen voiman mestarit päättivät yhdessä pitää pienen... retken. Dimictus kiitti mielessään, ettei Pohac ollut hänen karaistuksen mestarinsa ja ettei hänellä velho-oppilaana enää ikinä olisi fyysistä voimaa. Toisinaan hän ei kyennyt ymmärtämään, miten Reodermy oli voinut selvitä sekä alituisista fyysisen voiman että karaistumisen tunneista. Ei hän toisaalta ymmärtänyt aina liioin sitä, miten Reodermy oli aikansa kiroiltuaan oppinut pitämään molemmista. Dimictus katseli ympärilleen. No, hän oli vakuuttunut, että pitäisi Pohacista ainakin enemmän kuin nuo ensimmäistä ajankiertoaan täällä viettävät tulisivat pitämään tajutessaan, miten mukava ihminen Pohac oli. Hän piti miehestä jo nyt hieman enemmän, kun vain ajatteli kaikkia kärsiviä ensimmäisen ajankierron oppilaita ja hänelle tuli heti paljon parempi mieli. Hän jopa tervehti Pohacia tämän saapuessa todeten: "Tervehdys, mestari Mirigo, näin oppitunnin puitteissa pitkästä aikaa."

Posted by: Pohac 16.06.2004 19:28

Pohac nousee hevosensa selästä ja tekee rukouskumarruksen jokaiselle mestarille ja esittäytyy sitten Bikorille. "Pohac Mirigo Siamirinpoika, Mayarnan fyysisen voiman mestari." Oppilaille hän ei kumarra. Pohac näyttää itseasiassa jotenkin niin omahyväiseltä, ja jotenkin vain... "suurelta", vaikka onkin varsin lyhyt, että näyttää kuin hän odottaisi oppilailta orjakumarrusta. Mitään hän ei tietenkään sano. Dimictusta hän katsoo hetken ja mestarin naama tuntuu kuin valaistuvan. "Dimictus! Eikös se niin ollut? Siitä onkin kyllä aikaa." Pohacin naama kurtistuu hetkesi miehen muistellessa. "Seitsemän kokonaista ajankiertoa siitä oli, kun viimeksi fyysisen voiman tunnilla kärsit, eikö näin?" Mies miettii hetken. "Niin, ja viime kerran... Donerin kanssa pidetyllä yhteistunnilla!" Hän huudahtaa, mutta muuttuu sitten jälleen vakavaksi. "Rauha hänen sielulleen, missä se sitten lieneekin. Minua sentään lohduttaa se, että olen varma että hän vei ainakin seitsemän sielutonta, Andorialaista saastaa mukanaan. Mestari Ekime oli kova mies, hänen kaatamiseen on varmasti vienyt ainakin kymmenen Andorialaista." Pohacin kasvot tuntuvat katoavan menneisyyteen. "Noh, mutta. Olen pahoillani jos keskeytin sinut mestari Asir, jatka toki." Pohac sanoo sitten hiukan anteeksipyytävästi.

Posted by: Miana Nivh 16.06.2004 19:58

Mintauri kumarsi jokaiselle mestarille, kun nämä yksi toisensa jälkeen. Selvästi kauiten hänen katseensa viipyi fyysisen voiman mestarin kasvoilla. Ilme kyseisen mestarin kasvoilla sai mintaurin värähtämään, ja odottamaan jo nyt lievän pelon vallassa aikaa, jolloin tuon mestarin tunnit alkaisivat. Vanhemman oppilaan -Dimictus, senhän niminen tuo olikin; vaikka hän oli ollut Mayarnassa vasta muutaman päivän, hän oli jo muiden puheissa törmännyt tuohon nimeen- ja Pohacin välistä sananvaihtoa Sonetta seurasi silti mielenkiinnolla. Vähäinen pelonhäive ei kuuntelemisesta kadonnut. Sitten katse palasi takaisin oppituntia pitävään mestariin, Bikoriin, ja kevyesti Sonetta rypisti kulmiaan - eikö tuo mestari ollut hetki sitten jotain sanonut? Ah, oli kuin olikin. Laavun rakentamisesta.. tähän ympäristöön, eikö vain? Mintauri vilkaisi pikaisesti ympärilleen, mutta ei vielä liikahtanut.

Posted by: Nerena 16.06.2004 20:30

[ Graah, pääsin unohtamaan pelin. No Nerenasta nyt ei liene suurta väliä, jos minua ei kuulu niin sovitaan että nälkäinen susilauma on tehnyt naisesta murean päivällisaterian. *mutinaa* ] Nerena seurasi sivusta paikalla saapuvien ihmisten liikehdintää. Suurmestarin kommentille hän hymähti, tapojensa vastaisesti jopa huvittuneena. "Miekka ja muona miehen tiellä pitää kuten edesmenneellä sedälläni oli tapana sanoa", hän lasahti hymyillen puolittaisesti. Sillä hetkellä hän tunsi aavistuksen etääntyneensä normaalista arvokkuudestaan. Se huolesutti naista hiukkasen mutta enemmänkin häntä vaivasi se, ettei hänen sisäinen olemuksensa taistellut arvokkuuden säilyvyyden puolesta. Näine mietteineen nainen liikahteli kiven ympäristössä, kunnes havahtui Pohacin saapumiseen. Hän nöykkäsi tälle lyhykäisesti ja vilkaisi ympärilleen sitten uudemman kerran. Totta tosiaan, mestareita oli saapunut paikalle kiitettävissä määrin. Oikeastaan häntä itseäänkin ihmetytti, miksi oli päättänyt osallistua kyseiselle oppitunnille mukaan. Vanhat muistot olivat verestämistä varten, hän muistutti itseään ja kuulosteli sitten puolikorvalla Bikorin latelemia ohjeita.

Posted by: Elera 16.06.2004 20:38

Elera vaihtoi painonsa vasemmalle jalalle, ja katseli paikallaolijoita. Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään sen suurempaa. Hän odotti jonkun aloitusta, tai esimerkkiä, lähteä tutkimaan ympäristöä. Mustat silmät kääntyivät hetkeksi metsään, sitten taas suureen kiveen, ja siinä olevaan rastiin.

Posted by: Dimictus 16.06.2004 21:45

(( Olen tullut siihen lopputulokseen, että Mayarnassa lukukausi vaihtuu kalenterivuoden mukaan, sillä minä en jaksa laskea enää kuka on minkäkin verran opiskellut. Muutos ei astu voimaan nyt. Elämästä tulisi vaikeaa. Lisäksi keksin, miksi se Dimictuksen kohdalla on ollut niin imelää.... Hän ei ole vielä 19, vaan 18... Noin ajankiertojen mukaan. )) Dimictus tuijotti Pohacia. Hän ei vain juuri nyt osannut päättää, pitäisikö hänen kauhistua sitä, että toinen muisti hänet, pitäisikö hänen kirota mielessään tuota miestä vai pitäisikö hänen vain toimia korrektisti. Ainakin hän aikoisi olla korrektia Pohacin kanssa nyt, kun paikalla oli ensimmäisen ajankierron oppilaita. Nämä saisivat ihan yksin vapista housuissaan Pohacin edessä, hän ei aikoisi lieventää asiaa. Kuitenkin puhe niistä ajoista hieman kaiverteli velho-opiskelijan mieltä. Hänellä oli erittäin eläviä muistikuvia muun muassa Pohacista istumassa hänen lavoillaan pojan tehdessä punnerruksia monen kymmenen sentin lumihangessa -ja hän ei ollut vielä kahtatoista täyttänyt. Lisäksi mestari Mirigon oli ollut pakko vihellellä lauluaan koko ajan. "Kyllä vain, seitsemän ajankiertoahan siitä on vierähtänyt", hän myönsi ja nyökkäsi mestarille. "Ja mestari Doner Ekime Salusinpoika todella oli jotakin. Ainakin hän on unohtumaton." Kuolleista ei puhuta pahaa -paitsi jos niistä, jotka ovat andorialaisia. Ja tällä kertaa, tämän lausahduksen aikana, Dimictuksen mielessä ei edes käynyt yhtäkään soimaavaa mielikuvaa menetetystä mestarista. Itse asiassa Dimictus oli hetken hiljaa. Ihan pienen hetken vain, kunnes hän muisti oppituntitilanteen. Hän vilkaisi pikaisesti muita oppilaita, kutakin melko pistävästi. "Noh, onko minun pakko näyttää kaikki, vai saatteko kohta päätökseen tuon tumput suorina seisomisen?", hän kivahti, mutta hänen äänessään oli pientä varovaisuutta kaikkien näiden mestareiden läsnäollessa.

Posted by: Pohac 16.06.2004 22:02

Pohac katseli Dimictusta hymyillen. Hän tunsi pojan luonteen varsin hyvin. Pohacilla olikin jo pari keinoa, joilla hän aikoo pyyhkiä virnistyksen tuon pisteliään nuorukaisen kasvoilta. Pohacin hymy vain leviää. Mestari nousee jälleen hevosensa satulaan. kenties hän näkee sieltä paremmin. Hän katselee oppilaita, arvaten että Dimictus ottaa ohjat käsiinsä. Puoliksi hän odottaa sitä. Pojasta ei olisi koskaan tullut hyvää soturia, mutta kenties hyvä kenraali. No, poika on nyt velho, eli siitä on turha haaveilla. Pohac ajattelee itsekseen. Pohac ei osallistu laavun tekoon. Hänen mielessään käy jatkuvasti ajatuksia siitä, mitä hän tulisi teettämään oppilaille.

Posted by: Miana Nivh 17.06.2004 12:21

Dimictuksen kivahdus sai mintaurin tahtomattaankin säpsähtämään ja luimistamaan hetkeksi korviaan - hän pelkäsi ja kavahti korotettuja ääniä, kiistoja. Eivät hänen vanhempansa olleet keskenään kiistelleet, eivät toki. Hänen lapsuutensa oli ollut iha miellyttävä vanhempien kanssa. Mutta sen sijaan hänen kotinsa lähellä sijaitsevan kylän asukkaat ja hänen vanhempansa olivat kyllä saaneet pienen kiistan aikaiseksi hyvinkin tasaisin väliajoin. Pikkupirujen kanssa vietetty aika oli vahvistanut selkeästi mintauripariskunnan itsetuntoa ja itsevarmuutta. Vielä kertaalleen mintauri vilkaisi ympärilleen, kosketti sekalaista hiuspehkoaan -tummanruskeaa väriltään, kuten oli metsäkauriin osan turkkikin- ja huoahti hiljaa itsekseen. Kukaan muu ei näyttänyt liikahtavankaan - mutta hän ei tahtonut olla ensimmäinen! Siitä huolimatta Sonetta loi yleissilmäyksen ympäristöönsä ja lähti sitten hitaasti kiertämään lähistöä yrittäen tunkea tiedon monen mestarin läsnäolosta jonnekin kauemmas.

Posted by: Bikor 17.06.2004 14:26

Bikor heilautti vain kättään mestari Mirigon anteeksipyynnöntapaiselle ja tahtomattaankin mulkaisi oppilaita. Hän ei pystynyt keskittymään ajatteluun kuunnellessaan mestarin ja velho-oppilaan keskustelua. Mies pysyi vaiti koko keskustelun ajan. Hän tarkkaili sivusilmällä fyysisen voiman mestaria ja säpsähti itsekin Dimictuksen yhtäkkiä kivahtaessa. Bikor siirsi katseensa oppilaaseen, katsoi tätä hetken ilmeettömästi, hymyili sitten ja korotti ääntään. "No niin! Puita, risuja, havuja ja muita rakennustarvikkeita keräämään siitä!" Mies osoitti sanansa kaikille. Hän tarpoi pois aukiolta, veti esiin puukkonsa ja katosi pian puiden sekaan, suunnaten pidemmälle havupuuryteikön luokse.

Posted by: Elera 17.06.2004 14:41

Elera huokaisi hiukan, ja lähti sitten metsään. Hän keräsi maasta tukevia puun oksia ja muita sen kaltaisia, aina kun sattui huomaamaan jonkin sellaisen. Hän käveli ympäriinsä keräten syliinsä puunpalasia ja muita risuja ja oksia.

Posted by: Dimictus 18.06.2004 13:27

(( Teen tämän nyt vähän nopeammin, jotta peli joskus hamassa tulevaisuudessa voisi tulla päätepisteeseensäkin. )) Katsottuaan kuinka jokainen muukin oppilas viimein sai jotain aikaiseksi, Dimictuskin ryhtyi hommiin. Hän katkaisi lehtipuusta pari hentoista oksaa, karsi niistä lehdet ja pienemmät oksat. Sitten hän asetti ne maahan, kyykistyi ja katseli, oliko jonkun näkyvissä. Seuraavaksi hän veti hieman vasenta hihaansa ylemmäs, tarttui risujen päihin ja tyynesti magialla kasvatti niistä tulevan laavun pari tukevinta osaa. Dimictus ei mielellään käyttänyt magiaa, jos ei ollut tarvetta, mutta... noh, eiköhän tämä ollut kyllin polttava tarve. Häntä ainakin kiinnosti olla jäämättä yöllä romahtavan laavun alle. Hän nousi seisaalleen ja katseli aikaansaannostaan. Pirhana, eihän hän saisi noita liikkeelle millään. Aikansa siinä palloiltuaan hän huokaisi ja haki Reodermyn hevosineen, kaivoi suurmestarin satulalaukusta narua, sitoi sen toisen pään puihin ja niin ne sitten raahattiin paikalle, jolle laavu tuli rakentaa -ja laavu rakennettiin, vaikka muutaman kerran se onnistuttiin sortamaan, kerran jouduttiin hakemaan lisää puita katkenneiden tilalle ja Dimictuskin käyttäytyi häijysti minkä happamuudeltaan kerkesi.

Posted by: Miana Nivh 18.06.2004 22:45

Mintauri kantoi löytämänsä risut ja oksankappaleet paikkaan, johon laavu oli päätetty rakentaa, auttaen sitten sen rakentamisessa. Hän vältteli selvästi joutumasta liian lähelle velho-oppilasta ja yritti sulkea korvansa tämän sanoilta. Lopulta, laavun ollessa valmis, Sonetta huomasi olevansa ihan täysin toisella puolen valmista laavua kuin Dimictus oli. Hyvä niin. Hän kääntyi Bikorin puoleen. Laavu oli lopultakin valmis, entä seuraavaksi?

Posted by: Elera 19.06.2004 17:13

Elera toi keräämänsä tavarat paikalle, ja hiljaisena teki laavua muiden kanssa. Kun rakennelma oli valmis, vampyyri katseli sitä tutkien ja hiukan epäilevänä. No, toivottavasti se pysyisi myös pystyssä. Sitten hän kiersi laavun, niin että näki Bikorin.

Posted by: Reodermy 22.06.2004 15:04

(( Aiotko sinä Bikor ikinä tulla antamaan tälle pelille uutta suuntaa? *naputtelee tylsistyneenä pöydän pintaa* Jos vaikka antaisit useita ohjeita? Tämä peli on ollut nyt käynnissä viikon, eikä mitään ole tapahtunut. ))

Posted by: Pohac 23.06.2004 21:38

((Sanopa muuta Reo. Olen jo pitemmän aikaa odotellut Bikorin vuoroa. Haluan että laavu ym. saadaan valmiiksi ja tulee yö. *virnuilua ja käsien yhteen hiomista* Ja että Dimictus pottuilee Pohacille. *virnistys* Lisäksi kaipaisin myös oppilailta muitakin viestejä kuin "tekee mitä opettaja käskee". minkälaista roolipelausta se on hei?))

Posted by: Dimictus 24.06.2004 0:10

(( Nyt loppuu jahkaaminen. Superihminen kaksoisnimeltään Ruoska-Reo antaa hommalle sievän kengänjäljen persuukille. Minä myös autohittaan hieman. Muahha muahha, kuolkaa siihen. )) Laavu oli tullut valmiiksi. Vaan sen sijaan, että Dimictus olisi päässyt laiskottelemaan sen suojiin -kuten suurmestari ja kaikki mestarit olivat tehneet- Bikor oli käskyttänyt oppilaita koko himskatin iltapäivän. Dimictus oli kantanut milloin nuotiotarpeita, milloin raivannut sille ympäristöstä tilaa, milloin käynyt hakemassa jotain pirun kukkasta, koska se vain oli sattunut miellyttämään luonnossa selviämisen mestaria. Joku rohto se nyt taas oli olevinaan, mutta velho-oppilasta se ei kyllä kiinnostanut illan suussa hyttysten innostuessa enää lainkaan. Aikansa muiden oppilaiden raapimista katseltuaan ja tapettuaan erittäin aggressiivisesti ja kivuliaasti erinäisiä inisijöitä, oli hän etsinyt itselleen jousinmarjapensaan. Tuon pajunkissan kokoisen puumaisen kasvin varresta ja oksista sai valutettua läpikuultavaa ja miedonhajuista mahlaa, joka karkotti verenimijät. Muita oppilaita hän ei ollut ottanut mukaan, eivätkä nuo vielä ainakaan olleet liikkuneet pimenneessä illassa juuri syttyvän nuotion ympäriltä hänen palatessaan. Huolimatta siitä sadistisesta hauskuudesta, jonka mustaan pitkähihaiseen paitaan ja housuihin verhoutunut oppilas näystä sai, oli hän kyllä valmis kiehahtamaan yli tasan sillä hetkellä, kun joku seuraavan kerran tyrkkäisi kepillä mehiläispesään. Hän istahti alas mitään sanomatta ja tuijotti silmä kovana liekkeihin.

Posted by: Pohac 24.06.2004 13:15

((*tarttuu heti tuumasta toimeen* Kiitoksia Reo. *virnuilua* Ai niin joo, on minulle elintärkeää, että lähellä on järvi. Näin siis olkoon.)) Pohac makoilee laavunpohjalla nauttien olostaan. itseasiassa hyttyset eivät häiritse häntä lainkaan, hänellä on ollut juuri tuota samaista ainetta mukanaan, mitä Dimictus meni juuri hakemaan. Hän nostaa katseensa pojan palatessa ja sanoo tälle. "Dimictus, kun nyt siinä olet, viitsisitkö käydä hakemassa hevoseni kyydistä kuolleen jäniksen, nylkeä sen ja paistaa." Pohac sanoo pimeässä hymyillen pirullisesti. "Minun tekee niin mieli jänistä." On luultavasti typerää kuljettaa kuollutta jänistä hevosensa mukana mutta ilmeisesti Pohac ei vain välitä.

Posted by: Miana Nivh 24.06.2004 13:48

Hän inhosi sääskiä. Sitä inhottavaa ininää, joka kuului korvien juurella, vaikkei koko itikkaa missään näkynytkään ja jonka ne tahtoessaan pystyivät vaimentamaan täysin. Siitä Sonetta oli täysin varma, kun sai nitistää olkapäästään hyttysen, jonka tuloa ei ollut kuullut. Velho-oppilaan palatessa takaisin nuotion, jonka lähettyvillä hän itsekin makaili jalat vartalonsa alle taivutettuina, ääreen Sonetta katseli keskittyneenä ympärilleen, yrittäen paikantaa kuulemansa itikan sijainnin, valmiina nirhaamaan senkin. Pohacin sanat keskeyttivät mintaurin tästä puuhasta, valpastuneena ja uteliaana kuuntelemaan aina noiden kahden välistä sananvaihtoa, hän käänsi katseensa Dimictuksen puoleen, kallisti hieman päätään - ja käänsi lähes samassa päänsä takaisin nuotion kajon puoleen. Ei ollut soveliasta tuijottaa niin tiiviisti.. eikä näyttelemällä välinpitämätöntä asiaa kohden, hän saattaisi kuulla jotain sellaista, joka jäisi kuulematta, jos näyttäisi mielenkiintonsa. Siinä vastausta odotellessaan hän nitisti inisijöitä turkistaan. Ja oli nitistävinään, joidenkin läimäytysten osuessa ohi.

Posted by: Dimictus 24.06.2004 14:34

(( Ei täällä kyllä oikeastaan ole, mutta sovittakoon, että täällä on jokin mitätön metsälampi, jota on ihan turha karttoihin merkitä. )) "Mmitäh?", Dimictus älähti haluamatta uskoa korviaan. Hän tuijotti fyysisen voiman mestaria epäuskoinen ilme naamallaan ja suu auki. Ehkä hän oli hieman herkällä päällä tänään, sillä kasvojen lihakset alkoivat kiristellä uhkaavasti. "Voi jumankauta saakeli!", velho-oppilas raivosi ennen kuin tajusikaan menettäneensä malttinsa. Hän oli ponkaissut jaloilleen ja melkein tärisi kiukusta. Sen kerran kun Dimictus hermonsa menetti, hän menetti ne kaikella tunteella. Siinä ei ollut sääskiä nirhaavalla mintaurilla mitään huolta jonkin lauseen menettämisestä. "Minähän perkule mitään jäniksiä rupea herralle laittamaan! Pikkumies on hyvä vaan ja hoitaa kuppaisen kaniininsa ihan itse -ja mitä pirua sinä jotain elukanraatoa minun vaivoikseni kantelet!" Suurmestari pudisteli päätään Pohacin lähellä itsekseen. Dimictuskin oli jo huomannut, että nyt hänellä vasta ongelma oli, mutta silläkään tiedolla ei ollut enää mitään otetta tuliseen poikaan.

Posted by: Pohac 24.06.2004 17:05

Pohac hymyilee pirullisesti ja nousee pystyyn. Ei mitenkään kovin suuri korkeudenmuutos, mutta silti. Oikeastaan nimen omaan se, ettei mestarin kasvoilla käy raivon ilmettä, vaan enemmän kuin... Nauttiva ilme, pelottaa. Hän kääntää silmänsä, tai no, toisen silmänsä, toisen päällä lepää musta lappu, Dimictukseen päin. Pohac kumartuu maahan ja nostaa nyrkinkokoisen kiven maasta. Hän tunnustelee sitä käsissään. "Se miksi minä "jotain elukanraatoa", kuten sen ihanasti ilmaisit, kantelen mukanani ei kuulu sinulle. ja kun puhut minulle puhut kunnioittavasti ja kutsut minua mestari Mirigoksi." Pohac kävelee lammen reunalle. Sitten hän heittää kiven veteen, täsmälleen keskelle järveä. Kuuluu hiljainen, paksu molskahdus. Vesi on liejuista ja likaista. "Hae tuo kivi." Hän sitten sanoo yksinkertaisesti.

Posted by: Nerena 24.06.2004 22:43

[ Minun kohdallani havaittavissa yliaktiivisuutta, ei kai sentään. ^^ ] Nerena oli kyllä kuunnellut Bikorin ohjeita mutta ei juurikaan jaksanut paneutua noudattamaan niitä. Hän oli pikemminkin päätynyt tyynen rauhallisena seurailemaan oppilaiden aherrusta ja kantanut itseään viihdyttääkseen paikalle muutaman nuotiossa poltettavaksi soveltuvan karahkan. Laavun rakennukseen hän oli osallistunut samanlaisella aktiviteetilla, oman huvinsa vuoksi ja vanhoja taitoja verestääkseen. Suurimman osan ajasta hän oli käyttänyt ympäristön tutkailemiseen, yrittänyt löytää jotakin mielenkiinnon arvoista, mutta huonoin tuloksin. Paikka, jolle he olivat majoittuneet, oli täydellisen tavallinen metsäläntti: puita, sammalia, varpuja ja hermoja raastavia hyttysiä pilvin pimein. Läheinen lampipahanen taisi olla niiden ruhtinaallinen tyyssija, josta ne johtivat höykkäyksiään viattomien nuotion ympärillä oleskelevien olentojen kimppuun. Viimein nainen liittyi toisten seuraan, istumaan nuotion äärelle. Raukein silmin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuijotti nuotion leimua kunnes säpsähti äkisti Dimictuksen kiihkeää äänensävyä. Oppilashan päästeli suustaan täysin painokelvotonta tekstiä, mutta kun nainen tajusi kuka puhui, hänen kasvoilleen ei kohonnut pienintäkään elettä, joka olisi osoittanut hänen hämmästyneen. Normaalisti nainen olisi tulistunut moisesta tekstistä mutta koska kyseessä oli Dimictus, hän ei kehdannut juuri korvaansa lotkauttaa. Tai ei, kyllä hän sittenkin oli tilanteen kehittymisestä kiinnostunut, mutta päätti seurata sen etenemistä aluksi huomaamattomasti. Tunsi hän kollegaansa Pohacia sen verran, että tiesi tämän ottavan tilanteen hallintaansa jos se näyttäisi riistäytyvän liiaksi käsistä. Välinpitämättömästi elehtien hän siis alkoi kaivella kuluneen tunikansa taskua, kuin etsien sieltä jotakin. Käteen osui jos jonkinmoista rihkamaa, mutta lopulta nainen nosti esille vinksahtaneen kansgaskääreen. "Olihan jo aikakin", hän puheli suupielestään puoliksi kuuluvasti ja avasi käärön varoen. Sen sisällöksi paljastui toffeekimpale. "Matkaevästä", hän totesi hienoisesti virnistäen ja nakkasi palan suuhunsa, vilkaisten samalla miten Pohacin ja Cimictuksen välinen tilanne kehittyi.

Posted by: Dimictus 24.06.2004 23:46

Dimictus vaikeni. Hän vaikeni tyystin, jäi totaalisesti vain tuijottamaan lampea. Hyttyset tuntuivat pörräävän sen yllä tavattoman hitaasti. Sitten jyrähti taas. "Mikä sinä oikein kuvittelet minun olevan!?", ja askelsi lammen lähelle rivakoin askelin, viittilöi voimakkain elein veden yli, hullun lailla, "Miten minä mitään kiveä tuolta sinulle kaivan, kun sinä et edes näyttänyt sitä minulle!? Sinä et saisi sitä kiveä sieltä!" Dimictuksen kalpeassa ihossa alkoi näkyä punakkuutta, kun hän yhtä aikaa koki raivonpuuskaa tuota itseään yli kymmenen senttiä lyhyempää miestä kohtaan ja sadatteli tuon mielessään hulluksi.

Posted by: Pohac 25.06.2004 12:10

Pohac kävelee hitaasti Dimictuksen vierelle lammen lähelle. Sitten hänen kätensä ampaisee velho-oppilaan niskaan ja vääntää tämän kasvot omien kasvojensa korkeudelle. "Sinä haet tuosta lammesta vaikka joka ainoan kiven ja näytät sen minulle, kunnes löydät oikean. Ymmärrätkö, vai pitääkö minun heittää sinut tuonne lampeen omin käsin? Koska lupaan, että teen sen jos et muuten suostu." Mestarin ääni on tappavan vakava, tappavan vihainen. "Ja jos minun täytyy huomauttaa sinulle vielä kerran siitä, että kutsut minua Mestari Mirigoksi, haet noita kiviä vielä ylihuomenna." Kovin useasti Pohac ei välitä siitä, miksi häntä kutsutaan, mutta jos joku oppilas valittaa hänelle, näin hän käyttäytyy. Antaa tälle jonkun vaikean, inhottavan tehtävän ja vaatii vielä oppilasta nöyrtymään.

Posted by: Elera 25.06.2004 13:57

Elera istui hiljaisena nuotion äärellä. Hän tuijotti hiljaa liekkejä ja huitoi hyttysiä kauemmas. Hyttyset kyllä väistivät hiukan kun hän välillä heilutti kevyesti siipiään, oikeastaan juuri ajaakseen hyttyset pois. Samalla hän myös veti koko ajan hiuksiaan pois kasvojensa edestä. Hän kuunteli puolella korvalla mestarin ja oppilaan sananvaihtoa. No, kuka nyt haluaisikaan lähteä hakemaan jotain kiveä lammen pohjasta?

Posted by: Dimictus 25.06.2004 16:15

Pohacin kovaotteinen tarttuminen hänen niskaansa ja nuo kasvot noin lähellä latelemassa hänelle mahdotonta tehtävää säikäyttivät Dimictuksen perusteellisesti. Pohac oli himskatin pelottava mies suuttuessaan ja tuossa asemassa hän oli kenelle tahansa oppilaalle mahdoton vastus. Dimictus tuijotti kuitenkin väistämättä hetkeksikään katsetta, tuota silmää ja toista mustan lapun verhoamaa. Ja kun pusertava tunne jossakin kurkun tietämillä helpotti, raivo kuohahti taas lujemmaksi -kuin jälleen happea saaneet liekit. Hän todella vapisi raivosta ja hänen sisuskalujaan kiersi tieto tästä onnettomasta tilanteesta. Hänen olisi pitänyt odottaa Mirigolta jotakin tällaista jo ihan vanhojen aikojen kunniaksi. Vasemman käden hopeisessa mithissä välähti muutama kipuna, mutta mitään velho-oppilas, oppilaisuudestaan huolimatta jo muutaman ajankiertoa sitten velhon arvon saanut, ei taikonut. Hän henkäisi syvään henkeä ja suoristi päänsä Mirigon otteesta. Hän käänsi katseensa hetkeksi Reodermyyn, mutta suurmestarista ei ollut hänelle nyt pelastukseksi. Dimictus kääntyi lampea kohden, riisui mitään sanomatta paitansa ja kenkänsä. Valkeassa ihossa oli muutamia arpia, yksi pitkä kulki vinottain selän poikki, ylhäältä alas. Hän ei katsonut, miten tuoreet oppilaat reagoisivat siihen. Mestareiden hän ei arvellut reagoivan, he olivat törmänneet kaikkialla sodan jälkiin. Dimictus kyyristyi lammen reunalle ja laski vasemman kätensä veteen. Kylmä värähdys juoksi hänen selkäänsä myöten. Olkoonkin, että lämpimät ilmat olivat tulleet jo hyvän aikaa sitten, mutta tämä lampi oli yhä kylmä. Olisi nyt ollut edes lämmin yöilma, mutta ei. Muut eivät varmaankaan huomaisi lämpötilaa hyttysten keskellä, mutta velho-oppilas kyllä tiesi, ettei tuolta noustessa mihinkään lämpimään pääsisi. Vedessä kävi sähähdys jossakin pojan upotetun käden tietämillä ja lähimmät lietekasvit kärähtivät tuhkaksi nostaen pieniä ilmakuplia pintaan. Lieju niiden alla oli muuttunut tuhkaksi, mutta märkä tuhka ja märkä lieju olivat aika pitkälti yksi ja sama. Dimictus katseli lammen yli. Hän oli aivan varma, että tuolla oli elektranmedusoja, läpinäkyviä möhkäleitä, jotka saalistivat kietoutumalla uhrin johonkin osaan ja lähettämällä tämän läpi voimakkaita sähköimpulsseja. Ne olivat hengenvaarallisia mille tahansa isollekin olennolle, jolleivat ne pystyneet hengittämään veden alla. Elektranmedusat olivat nimittäin erittäin vahvoja, eikä sellaisen jalkaansa saanut päässyt enää liikkumaan eteen eikä taakse ennen kuin olento oli saatu irti. Harvoin kukaan joutui elektranmeduusojen saaliiksi, mutta kun joutui, uhri kuoli hukkumiseen, ei itse sähköiskuihin. Ja elektranmedusat elivät mielellään liikkumattomissa vesissä, joissa oli pohjakasvillisuutta -mitä enemmän, sen parempi. Jos elektranmedusoja löydettiin, velho yleensä kutsuttiin puhdistamaan vesi niistä, mutta tälläistäkään lampea kukaan varmaan huomioinutkaan pitkään aikaan. Dimictus huokaisi, nosti kätensä vedestä ja painoi sen kaulalleen. Vesinoro valui kaulalta alas rintaa pitkin. Mith alkoi loistaa ja nopeasti magia-re nousi sen vartta pitkin sormiin ja yhtenä impulssina se sykähti pojan kaulaan, Dimictus vavahti hiukan. Sitten se oli ohi. Dimictuksen silmät olivat suljetut ja hän käänsi hitaasti päänsä kohti taivasta. Silmäluomet avautuivat ja poika henkäisi ilmeisen huonoin tuloksin, hengittäminen ei onnistunut. Hyvä. Hän laski käden kaulaltaan paljastaen repaleisen kaulansivusen. Kidusläpät. Dimictus vilkaisi vielä kerran Pohacia kapinoivan paheksuvasti, ennen kuin sukelsi kylmään veteen. Kului pitkä aika ja aika ajoin saattoi erottaa pieniä ilmakuplia nousevan pintaan. Pariin kertaan nuoren miehen mustahiuksinen pää nousi pinnan yläpuolelle tarkistaakseen missä kohtaa lampea oli. Viimein hän tuntui olevan aivan keskellä lampea, eikä häntä sen jälkeen näkynyt pariin tuntiin. Reodermy tuli lammenrannalle ja katsoi sen pintaa hieman huolestuneena, vaikka luottikin Dimiriin. Se poika vain ei nousisi tuolta ennen kuin löytäisi kiven. Suurmestari jäi siihen katselemaan lampea. Viimein, kun kolmas tunti vierähti loppuunsa, Dimictus tuli näkyviin. Hän askelsi hitain askelin lähemmäs, tullen koko ajan enemmän näkyviin vedestä. Kun hän oli aivan rannassa, hän laski toisen polvensa pohjaan. Ei siksi, että olisi aikonut kumarrella jotakuta, vaan laskeakseen päänsä ja kaulansa hetkeksi veteen, hengittääkseen. Kun hän sitten ojensi Pohacille kolme kiveä, seisoi hän suorana ja vettä valuvana vedessä. (( Pohac on kyllä oikeassa. Esimerkiksi sinun peleissäsi Elera ei ole tämän pelin aikana vielä ollut mitään antia meille muille. En nyt tietenkään tarkoita, että sinun pitäisi mennä nurkkaan itkemään elämääsi, vaan huomioivan tämän jatkossa. ))

Posted by: Pohac 28.06.2004 23:58

Pohac silmäilee Dimictusta täysin periksiantamattomana. Sitten hän päästää irti. Mestari ei sano yhtään mitään. Hän huomaa kipinät ja miettii pienen pelottavan hetken olisiko hän ajanut oppilaan niin nurkkaan, että hän kävisi mestarin kimppuun. Pohac ei ollut edes varma kumpi voittaisi, poikahan oli sentään velho. Mutta sitten Dimictus hyväksyi kohtalonsa. Pohac seurailee hiljaa miten nuorukainen vilkaisi suurmestaria. Pohac kuitenkin uskoi.. toivoi että suurmestari olisi hänen puolellaan. Pieni hymynkare nousee sekunnin murto-osaksi hänen kasvoilleen. Poika oli kieltämättä fiksu. Kidukset. Pohac kävelee takaisin laavulle. "Elera. Hae hevoseni kyydistä kuollut jänis, nylje se, mausta ja paista." Pohac sanoo, katsoen kylmällä silmällään vampyyria. Pohac istahtaa odottelemaan. Pohac seuraa lampea tarkasti, vaikkei näytä siltä. Dimictuksen noustessa Pohac kävelee tämän luokse. Kaksikon sanattomuus jatkuu vielä hetken. Sitten hän nostaa yhden kivistä. "Tämä on oikea." Pohac katselee mutaista oppilasta. Hän ei ole mikään kaunis näky. Lampi oli saastainen, ja niin on nyt nuorukainenkin. "Ja nyt, pyydät anteeksi, että raivosit mestarillesi."

Posted by: Dimictus 29.06.2004 0:59

Dimictus tuijotti Mirigoa tarkkaan. Jos jokin noista kivistä ei olisi oikea... Dimictus ei edes itse tiennyt, mitä sitten tapahtuisi. Mutta yksi oli. Velho-oppilas ei kuitenkaan osannut sanoa, olisiko hänen pitänyt olla asiasta helpottunut. Kuinka rentouttavaa, löysin mutalätäkön pohjasta kiven? Pohac ei kuitenkaan lopettanut peliä, ennen kuin oli tyystin selvää, kellä täällä on suurempi arvoasema. Ja kun tuo käski Dimictusta alentumaan, tämän sisällä roihahti jälleen. Mutta se kaikki takertui jonnekin kurkun tienoille ja liekit tukahtuivat. Kaikki se nuutuneisuus, jota hän nyt tunsi niin henkisesti kuin fyysisestikin aneli äkkipikaista nuorukaista jättämään kukkotappelun sikseen. Hän ei hyötyisi mitään tulemalla uudestaan hyökytetyksi, eikä Mirigo ainakaan luovuttaisi ennen kuin olisi näännyttänyt hänet tilaan, jossa hän ei enää liikkuisi. Dimictus oli kokeillut joskus. Pää painui hiukan, katse valui Mirigon silmistä, kun ristiriitaiset voimat kävivät vääntöä nuorukaisen sisällä. Hän oli aivan liian ylpeä alistumaan, mutta samalla tavattoman tietoinen seurauksista, joita tuo mestari keksisi niin pitkään, kunnes oppilaan olisi kuitenkin pakko antaa periksi. Nuo kaksi olivat aina suorastaan rakastaneet toisiaan. Vasen käsi nousi hitaasti likaisten ja märkien hiusten lomitse kaulalle, magia-re -purkaus sävähti pienen hetken ja Dimictus veti reaktionomaisesti syvään henkeä. Tämän jälkeen käsi laski sivulle, mitään ei tapahtunut. Kädet puristuivat nyrkkiin. Katse ei enää noussut Mirigoon. Kuului vain hyvin hiljainen loiskahdus, kun Dimictuksen toinen polvi upposi matalaan rantaveteen. Hän laski päätään hyvin vaiti, polvillaan kylmässä vedessä mestarin edessä. "Pahoittelen, mestari Mirigo", Dimictus sanoi tukahtuneesti. Sanat tuskin kiirivät mestaria kauemmas, mutta velho-oppilas kyllä tiesi, että jokainen, joka oli huomannut hänen ylipäänsä puhuvan, arvasi sanojen sisällön.

Posted by: Pohac 29.06.2004 1:14

Pohac odottaa hetken. Hän tietää kuinka kova pala tämä nuorukaiselle on. Hänen laskeutuessa polvilleen ja pyytäessään anteeksi Pohac nyökkää hieman. "Hyvä. Olet vapaa lepäämään, tai tekemään mitä nyt haluatkin." Pohac kävelee pois vilkaisematta nuorukaiseen enään. Kaikki tämä oli peliä. Häntä lähes harmitti, että Dimir oli se, joka joutui olemaan ensimmäinen. Jokatapauksessa sen täytyi olla joku. Toisaalta muut eivät välttämättä olisi suoriutuneet tehtävästä. Hänen täytyi kuitenkin näyttää mitä tapahtui jos häntä ei totellut. Se mitä täällä tapahtui kiirisi koko koulun yli nopeammin kuin kulovalkea. Luultavasti sitä vielä liioiteltaisiin huomattavasti. Kun hänestä tulisi karaistumisen mestari, kaikki tietäisivät että hän ei todellakaan aikonut löysäillä. Tokihan useat tunsivat hänet jo fyysisen voiman tunneilta, mieshän oli opettanut jo viitisentoista vuotta. Mutta nyt hänellä oli ollut hienoinen tauko, hän oli ollut rintamalla sotimassa pitkään, ja hän pelkäsi että hänet oli unohdettu. Tämän jälkeen kukaan oppilaista ei uskaltaisi panna tikkua ristiin häntä vastaan. Pohac käveli laavulle ja huudahti oppilaille jotka seurasivat tapahtumaa, varsin huomaamattomasti kyllä mutta Pohac oli kyllä huomannut heidän vilkuilevat katseensa. Hän ei kuitenkaan katsonut oppilaita vaan sanoi kuuluvalla, kylmällä äänellä. "Jos huomaan yhdenkin katseen joka seuraa tapahtumaa, hän saa kerätä varpaansa järven pohjasta sen jälkeen kun olen käytellyt kirvestäni niihin." Ja vasta sitten hän katsoi kahta oppilasta, pistäen naamalleen parhaan "nautin ihmisten repimisestä" -ilmeensä.

Posted by: Dimictus 29.06.2004 1:32

Kun Pohac oli mennyt, Dimictus nousi. Hän oli märkä, hän oli mutainen ja hänen oli kylmä. Siinä seistessään hän irrotti käsin ylimmät mudat yltään ja niiden näkeminenkin sai hänen temperamenttinsa jälleen koetukselle. Pohac tiesi varmasti ja tasan tarkkaan miten syvästi hänet sadateltiin oppilaan päässä ja Dimictus tiesi tämän. Perkuleen pikkumies, jolla ******* on jokin ********* syndrooma ja ***** pakkomielle sen suhteen. *****************. Olisi ******* kasvanut pidemmäksi, niin ei tarvitsisi ***** sietää sen ***** ****** egon pönkittämistä. Rrrrrrrkele!! Voi ***** tätä ***** mutaa!! Rrrrr.... Noustessaan viimein kokonaan vedestä, Dimictus tuli vilkaisseeksi suurmestariakin, joka yhä seisoi siinä rannalla. Se katse sisälsi kirouksen ja hylätyksi jättämisen kitkeryyden. Sitten Dimictus käänsi katseensa pois ja käveli nuotion ääreen, mintaurin vierelle. Suurmestari palasi paikalleen laavun pohjalle. Velho-oppilas seisoi tikkuna ja tuijotti liekkeihin, mutta todellisuudessa hän tuntui katsovan jonnekin, jota ei kyennyt edes näkemään. Ja yhtäkkiä hän karkasi mintaurin kimppuun. Pusersi toisen kaulalta vasten maata, kuitenkaan puristamatta itse kurkkua, pudottautuen nelinkontin tämän vierelle. "Mitä vittua sinäkin tuijotat!" (( Jeh, rakastamme kaikki Dimictusta. ^^ Pahoittelen lievää autohittaustani, mutta itsepä kaipasit Dimictuksen kajoavan hahmosi elämään. ))

Posted by: Dimictus 30.06.2004 17:07

(( Voi bore. Me Pohacin kanssa odotamme teidän pelaavan... ))

Posted by: Pohac 1.07.2004 12:11

((Niinhän me teemme. Ja sinustakaan Bikor ei ole vähään aikaan mitään kuulunut. Oikeastaan vähä on vakavaa vähättelyä.))

Posted by: Miana Nivh 1.07.2004 21:44

(( ^^ )) Lopulta oppilas näytti taipuvan, lähti etsimään kiveä lammen pohjalta - mih? Tajuamattaan mintauri käänsi päätään selvemmin lammen suuntaan ja katseli tapahtumia näkyvämmin. Mitä oppilas oikein teki? Hän siristi silmiään nähdäkseen tapahtumat tarkemmin - nyt viimeistään oli selvää, että uteliaisuus oli vienyt hänet muassaan. Sitä järjen ääntä, joka kehotti häntä kätkemään uteliaisuutensa täysin, ei kuultu. Oppilas.. turhautuneena hän ravisti hieman päätään. Ei nähnyt hyvin tarkasti lammen tapahtumia, mutta jotain Dimictus oli itselleen tehnyt ennen veteen sukeltamistaan. Aika kului, eikä oppilasta kuulunut takaisin. Mintaurin uteliaisuus laantui vähitellen, katse kääntyi takaisin loimuavaan, räiskähtelevään nuotioon. Hetken kuluttua irvisti heikosti ja vilkaisi toista etujalkaansa, kuljetti kämmentään kevyesti punaruskeaa karvaa pitkin sorkkaan asti. Jalkaa kivisti. Vähäsen. Sen verran, että se ärsytti ja tuntui, muttei kivistänyt kipeästi. Hän oli kai ollut liian kauan paikoillaan? Hah, jos iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja käväisisi etsimässä jousinmarjapensaan päästäkseen eroon hyttysistä? Niin hän tekisi - ja tekikin, vilkaistuaan vielä pikaisesti lammen suuntaan, ettei oppilasta vain nyt näkynyt. Kun nuotion loimu näkyi vain heikosti takana päin, mintauri vaihtoi jouhkean kävelynsä riehakkaampaan laukkaan, hyppien ja pomppien yli sopivan kokoisten kivien ja juurakoiden, hidastaen vauhtiaan joidenkin minuuttien kuluttua. Enää metsä ei tuntunut pelottavalta ja oudolta niin kuin se oli tuntunut tullessa, vaan.. tutummalta. Hyttysten ininä ja pöllön vaimea huhuilu herättivät hänet muistelmistaan -vanhemmistaan, miten näiden vanha ystävä, Mayarnan mestaripikkupiru tulisi suhtautumaan häneen- ja patistivat häntä etsimään pensasta. Hetken kuluttua sellainen löytyikin, ja hän katkaisi pienellä veitsellään muutaman oksan, sivellen puun haavoista valuvaa mahlaa ihoonsa, sipaisten nestettä turkilleen. Vähitellen hän alkoi valua takaisin laavun seutuville. Hitaasti, jotenkin vastahakoisen näköisesti, jopa, mintauri jalkojaan eteenpäin liikutteli kurkottaen lähes jatkuvasti koskettamaan puiden runkoja ja kukintonsa sulkeneiden kukkasten varsia, saniaisia. Ei suostunut sitä tunnustamaan, mutta yksin vietetty rauhallinen hetki oli herättänyt koti-ikävän. Vanhempien rakastavan keskinäisen naljailun kuuleminen, kotitöissä avustaminen -ajankiertojen kuluessa hän sai auttaa äitiään, ja isäänsäkin, yhä enemmän ja enemmän, niin kuin lapset yleensäkin-. Jos hän suostuisi ikävänsä tunnustamaan, hän tajuaisi jopa kaipaavansa vanhempiensa ja kyläläisten kiistelyn kuuntelemista. Hän ei olisi uskaltanut kiistellä niin voimakkaasti ja jopa raivokkaasti kyläläisten kanssa - mutta hän ei ollutkaan elänyt pikkupirujen kanssa paria ajankiertoa. Sen lisäksi vanhempien kiistelyalttiutta varmastikin lisäsi turvattu asema läheisen kartanon taloudenhoitajapariskuntana, jota talon asukkaat taitojensa ansiosta kunnioittivat. Näköjään velho-oppilas viihtyi yhä edelleen lammessa kiveä etsimässä, kun tuota ei nuotion ja laavun läheisyydessä näkynyt. Sen asian Sonetta tarkasti ensimmäisenä, ennen kuin vaipui istumaan -tai makaamaan kai olisi kuvaavampi sana- nuotion lähelle, taivutti jalkansa vartalonsa alle. Ja jatkoi odottamistaan, joka ei onneksi enää kauan kestänyt. Melko pian paluunsa jälkeen hän näki lammen pinnan särkyvän, Dimictuksen nousevan ylös. Ja ilmeisesti tuo oli löytänyt oikean kiven, kun Pohac ei käskyttänyt tätä takaisin sukelluksiin. Joutuiko oppilas pyytämään myös anteeksi tai jotain, kun polvilleen laskeutui? Ilmeisesti. Mintauri kätki hymynhäiveensä; kasvot pysyivät vakaina ja silmät puoliksi suljettuina, kuin eivät olisi mitään mielenkiintoista seuranneetkaan. Tunsiko mintauri vahingoniloa, nautti nähdessään Dimictuksenkin joutuvan taipumaan? Kasvojen vakaus katosi ja silmätkin avautuivat selkeästi, kun Pohacin huudahdus tajuttiin. Ja mestarin kasvot nähtiin. Vaistomaisesti nojasi taaksepäin ja nielaisi, siirtäen piankin katseensa pois Pohacista. Rauhoitu. Mitä hän saattaisi tehdä, eihän sinulla ole varpaita? Ajatuksen aiheuttama tirskahdus kätkettiin kämmenen taakse ja naamioitiin yskähdykseksi, mintauri pakottautui rauhoittumaan. Hän kuuli Dimictuksenkin palailevan nuotion äärelle, mutta ei uskaltanut katsoa tähän. Ei ollut lainkaan varma, että onnistuisi olemaan hymyilemättä tai nauramatta - näin ollen ei ollut edes varautunut oppilaan yllätyshyökkäykseen, silmät katselivat edessä olevia ruohonkorsia. Vastaanpaneminen alkoi vasta, kun oli jo maata vasten painettu, oppilaan käsi oman kurkun ympärillä. Kauhun ja pelon valtaaman mintaurin Jalat potkiskelivat ilmaa ympärillään, etujalat tavoittelivat Dimirin vartaloa käsien yrittäessä repiä kaulaa ympäröivien sormien otetta pois. pois, pois, pois! Sonetta inisi, vinkui, jotain, näki vain Dimirin kasvot. Hetikohta mintauri yritti kääntää ja nostaa päätään, aikomuksenaan puhtaasti vain iskeä hampaansa Dimirin ihoon.

Posted by: Dimictus 1.07.2004 22:31

(( Viimeinkin me etenemme. *Pyyhkii muutamaa naurunkyyneltä silmäkulmastaan luettuaan Ämännän pelin.* Miana Nivhin MN:n, Ämännän....Emännän? )) Ärsyttävä puoli Dimictuksessa -niiden kaikkien muiden ärsyttävien puolien ohella- oli hänen kokemuksensa. Hän ei ollut erityisen taitava lähikontaktissa tai painissa, tuollainen rääpäle ja laiheliini aikuiseksi pojaksi. Mutta ei hän aivan turhaan ollut jo ajankiertoja ollut Mayarnassa eikä hän vallan tyystin ollut vielä elossa käytyään Andoriassa, aina Fameadorissa asti. Kokemus puhui taas, eikä maalaisjärjelläkin tajuttava uhka kovista sorkista saanut häntä lamaantumaan. Hän loikkasi mintaurin toiselle puolelle, jossa ei ollut huitovia jalkoja, mutta sai mennessään yhden napakan potkun kylkeensä. Sellainen puolihuolimaton, vimmaisen sätkyn potku, mustelma siitä varmaan tulisi. Dimir ähkäisi, mutta toivoi, ettei mintauri ollut tajunnut osuneensakin. Ote kaulasta ei herennyt. Päinvastoin, siitä oli otettu tukea hypyn vakaajaksi. Nyt kun niskanpuolella oli, Dimictus lähes vaistomaisen tottuneesti vaihtoi otteen kuristuslukoksi, painoi mintauria itseään vasten. Jos tuo onnistui, vaikeutui mintauriparan hengitys pahastikin. Jos pää kääntyi sivuun, olisi tuo yhtälailla ikävä, tekisi kipeää niskaan. Mutta Dimictus saattoi yhtälailla epäonnistua mintaurin sätkiessä vastaan. Jos Reodermy saatika Pohac olisivat samaa tehneet, Sonettalla ei olisi ollut mitään saumaa. Jos mintauri sen neljäkymmentä kiloa painoi, ei Dimictus kuitenkaan ollut kuin parikymmentä kiloa painavampi. Suurmestari ja Pohac saattoivat helpostikin painaa melkein tuplasti mintaurin verran. (( Kehhe. Nimim. Mattopainia kahdesti elämässä, mutta siitäkin näköjään jotain iloa. ))

Posted by: Miana Nivh 1.07.2004 23:07

(( :ū Mutta ei Emännän. Huonoja asioita liittyy siihen sanaan - mieleen tulee heti kaverin (= sijoituslapsi).. 'äiti'. Sitä kyllä äidiksi voi sanoa. Ei päästä kaveriani minnekään, hakannut tämän isosiskon vuosia sitten monestikin - eikä sossu välitä. )) Oli huono juttu Dimictukselle, hyvä juttu Sonettalle, että hän tajusi osuneensa. Mutta mitäpä yksi osuma, josta tuo ei näyttänyt edes välittävän, kun kädet olivat yhä kaulan ympärille kietoutuneina, otteensa kuristusotteeksi nyt jo vaihtaneina, eikä hän itse voinut enää pahemmin liikkua? Jalkansa hän tajusi jopa tuossa pelkotilassaan ihan turhiksi. Enää hän ei voinut osua kuristajaansa, joka oli turvassa hänen selkänsä takana - joten hän lopetti potkimisensa, haalien kuitenkin jalkojaan alleen ja yrittäen silti liikkua sen verran, että tukala asento edes hieman helpottaisi. Toisella kädellään hän yritti pitää vartaloaan edes hieman ylhäällä maasta - auttaisiko se? Ehkä hieman.. toisella kädellään hän huitoi Dimirin suuntaan. Käsiä, olkapäitä, kasvoja.. osuisi edes johonkin! Hengitys muuttui vaivalloisemmaksi, todellakin. Läähätti, mintauri-raukka, yrittäen saada happea keuhkoihinsa niin paljon kuin mahdollista, katseen pomppiessa villistikin edestakaisin, kiinnittymättä mihinkään - näkemättä mitään niin selkeästi, että olisi voinut katseensa johonkin kohdistaa. Tappaako se oikein yritti? Miksei kukaan mestareista tullut apuun? Aika, joka oli oikeammin laskettavissa sekunteissa, tuntui mintaurissa tuossa tukahduttavassa tilassa minuuteilta. Hyvin, hyvin pitkiltä minuuteilta, joiden aikana olo tuntui yhä avuttomammalta ja avuttomammalta, vastarinnan vähetessä väkisinkin sitä mukaa, kun aika kului. Hengityksen ollessa vaikeaa, lihakset ja muut saivat vähemmän happea, ja liikkuminen muuttui vaikeaksi. Hän pelkäsi ja vihasi, vihasi ja pelkäsi velho-oppilasta.

Posted by: Dimictus 2.07.2004 1:15

(( Kesti hieman. Piti tiskata, jotta saan syödäkseni vielä tänään herkullisia lihapullia. Mums. Jaa niin, pyydän jo etukäteen anteeksi, autohittaan tässä vähän. )) Nuo heiluvat kädet kävivät vähän turhan lähellä Dimictuksen silmiä, vaikkei Sonetta sitä voinut nähdä. Itse asiassa niiden heiluminen alkoi hermostuttaa Dimictusta. Siihenhän tämä ilta vielä huipentuisi, että menettäisi silmiä! Hän kellahti selälleen vieden mintaurin mukanaan ja kietoi jalat tämän yläruumiin ympäri. Toinen käsi jäi kuin jäikin aikomusten mukaan jalan puristukseen, mutta toinen jäi tyystin vapaasti. Ei sillä väliä, Dimictus ajatteli ja puristi jaloillaan napakasti mintauria. Tajusi hän viimein myös hellittää puristusta kaulalta. Veti sitä kovasti itseään vasten, mutta antoi tilaa hengittää, vetäen enemmänkin leukaa ylemmäs. Samalla käsi siirtyi aataminomenalta, jolloin hengitys vapautui -joskaan eihän tuo mukavaa ollut tuo paine ylempänäkään. "Lopeta", Dimictus kähähti. "Lopeta!" Lopetti toinen tai ei, tarttui Dimictus vapaalla kädellään mintaurin leukaan ja toi päänsä sen vierelle -varmuuden vuoksi siltä puolen, jossa käsi ei ollut vapaana. Tummanruskeat, lähes mustat silmät tuijottivat Sonettan omiin. Ne olivat palavat kuin kaksi hohkavaa hiiltä, sillä pojan äksy temperamentti oli ottanut ne valtaansa. Katse oli raivokas, mutta lyhyessä, joskin pitkältä tuntuvassa hetkessä liekit vaimenivat. Katse tasoittui, muuttuivat silmätkin kylmiksi kuin jää. Dimictus oli röyhkeä, ilkeä ja julma ihminen, mutta ihminen silti, inhimillinen. Hän ei yleensä todella käynyt kenenkään kimppuun, vaikka soitti suutaan minkä kerkesi. Tosin ei hän yleensä noin muutenkaan viettänyt iltojaan ihan näin. Sonetta tuskin huomaisi tai osaisi tulkita mitä Dimictus ajatteli tuona lyhyenä hetkenä, mutta mintauri muistutti häntä jostakusta. Tai kenties enemmän jostakin. Joku jossakin, jota hän ei edes enää muistanut, joku, jonka katse oli törmännyt häneen samanlaisena -ja jäänyt sellaiseksi vielä silloinkin, kun henki tyhjeni silmistä. Sonettan katse vaikutti siltä, että mintauri todella vihasi häntä ja pelkäsikin. Dimictus hengitti hitaasti ulos, päästi sitten otteensa Sonettasta, valmiina estämään iskun tai iskuja, joita toinen saattoi kostoksi häneen kohdistaa. Vasen käsi laskeutui Dimictuksen vierelle ja hän nousi sen varassa hieman ilmaan. Sonetta makasi pojan päällä. (( Ymh... Autohittasin aika paljonkin näköjään. Noh, olen edelleen pahoitteleva. En liene sentään tehnyt mitään sellaista, mikä ei olisi ollut todennäköistä? ))

Posted by: Pohac 2.07.2004 12:35

((Äh... En minä oikein voi vieläkään kirjoittaa, kun tuo Elera perkule ei ole kirjoittanut. Minun täytyy tietää alkaako hän tekemään sitä jänistä Pohacille. *mutinaa* Ja Bikoriakin kaivattaisiin...))

Posted by: Miana Nivh 2.07.2004 17:19

((*tutkiskelee viestiä* Ei, etpä tehnyt mitään epätodennäköistä ^^ Seuraavan kerran netissä kait sunnuntai-iltana.)) Lopeta. Vielä joidenkin sekuntien ajan tuota sanaa ei noudatettu - ei siitäkään huolimatta, että toista kättä lukuun ottamatta hän oli oikeastaan liikuntakyvytön oppilaan ollessa noin vartalon ylle kietoutuneena. Toinen käsi heilahteli joitain kertoja kiivaastikin Dimictuksen kasvojen suunnalla, ennen kuin mintauri -hengitysvaikeuksista huolimatta- sähähti hyvin.. kissamaisesti, ja laski kätensä maata vasten. Liekkien laantuessa Dimictuksen silmistä, sinä aikana mintauri rauhoittui, napsautti suunsa kaikesta huolimatta kiinni eikä siirtänyt tummanruskeaa katsettaan pois oppilaan vastaavasta. Tuon silmät muuttuivat jäänkylmiksi; mintaurin silmät muuttuivat läpinäkyviksi kiviksi, joiden sisällä loimusivat pelon ja vihan liekit. Mikään muu mintaurissa ei liikahtanut, vain liekit silmien syvyyksissä. Dimictuksen päästäessä Sonetan otteestaan, hän liikkui nopeasti, kierähti pois velho-oppilaan päältä ja synnyttämäänsä liikettä hyväksi käyttäen nousi samalla ylös - kavahtaen siinä samassa jo oppilasta kohden. Pienet nyrkit huitaisivat varmastikin vain pelkkää ilmaa, sen verran ylhäältä ne liikahtivat - mutta samaan aikaan potkuun ojennettu etujalka liikahti huomattavasti lähempää oppilasta. Liekit loimusivat silmissä yhä. Sen lisäksi silmissä kimalteli. Kyyneleet, jotka sanojen myötä tulivat näkyviksi. "Minä vihaan sinua! Sinussa ei ole mitään hyvää! Tätä sinä et voi koskaan saada anteeksi! Minä vihaan sinua!" Välittämättä lyöntiensä osumisesta tai osumattomuudesta, mintauri sanomansa jälkeen käännähti kannoillaan, ja mitään näkemättä, kyynelten sumentaessa hänen näkökenttänsä - hän laukkasi pois. Kauas. Pois. Pois Dimictuksen lähettyviltä. Sanat saivat tahdin sydämen lyönneistä. Oli ihme, ettei mintauri kompuroinut yhteenkään juureen, ei lentänyt nurin, juostessaan noin. Ei katsonut lainkaan eteensä, pienet nyrkit pyyhkivät vihaisina poskille valuvia kyyneleitä. Minä vihaan häntä..

Posted by: Alexandré 2.07.2004 18:55

( Minä nyt tulen myös..heehee.) Jossakin lähistöllä noita katseli tuo nuori vampyyri. Siivet havisivat vähän väliä miltei hermostuneesti, mutta mustat silmät olivat kavenneet ja tarkastelivat noita puoliksi uteliaana, puoliksi varuillaan. Hän oli aina varuillaan.

Posted by: Elera 3.07.2004 15:07

(( No niin, sain taisteltua näiden pitkien päivien jälkeen tieni koneelle. Pahoittelen että en ole ehtinyt osallistua peliin, mutta minut oli joskikin aikaa eristetty tietokoneista...)) Elera oli poissaolevan näköinen, mutta tietenkin kuunteli mitä ympärillä tapahtui. Hän hätkähti hiukan kun mestari puhui hänelle, ja käänsi katseensa tähän nopeasti. Hän mutisi heti jotain kyllä tapaista ja nousi seisomaan vikkelästi. Sitten hän lähti kiireellä hakemaan jänistä, uskaltamatta pistää vastaan ollenkaan. Pääse helpomalla jos vain tottelee. Hän alkoi hiljaisena nylkeä jänistä, ja yritti keskittyä mahdollisimman paljon siihen, mutta välillä vilkaisi ympärilleen. Hän katseli välillä nuotion tapahtumia, mutta piti suurimman osan ajasta huomionsa jäniksessä.

Posted by: Nerena 4.07.2004 0:05

[ Minä olin jo kirjoittanut pelin mutta se oli sellaista paskaa suomeksi sanottuna että tuhosin sen. Luulen, että voisitte tekaista Nerenasta vaikkapa iltapalaa nälköisille oppilaille tai polttaa sen nuotiontytykkeenä. Toki sen voisi hukuttaa myös sinne lampeen, se varmaan nauttisi kylvystä liejukasvien seassa. Pelistäni ei yksinkertaisesti tule mitään. Tai joo, mitäänsanomatonta soopaa kyllä mutta ei sen loistavampaa. Ermh, offiin käy tyytyminen. *riiputusta, ärtymystä, liuta kiroamista ja nuutunutta ilmeilyä* ]

Posted by: Dimictus 5.07.2004 1:33

Dimictus sävähti kymmenisen senttiä paikoiltaan Sonettan räjähtäessä siitä surkeasta, uikuttavasta otuksesta mintauriksi, joka hyökkäsi takaisin hetkeäkään epäröimättä. Oliko hän muka todella ajanut toisen siihen pisteeseen, että tuon oli pakko? Velho-oppilas nosti oikean kätensä yrittäen suojautua iskuilta, mutta nyrkit todella menivät ohi, kun poika hieman hellitti tuolta suoralta linjalta. Sen sijaan potku etujalasta mäjähti oikein mukavasti Dimictuksen suojaavaan kyynärvarteen ja hän ynähti tukahtuneesti. Käsi laski hieman, kun iskuja ei enää tullut. Mojovaan kohtaan oli osunut, käden lihakset olivat lamaantuneet, säteilivät hiukan. Katse, joka ei palanut ja kasvot, jotka eivät vääntyneet irveeseen, tuijottivat käden yli Sonettaa. Hän kuuli kyllä sanat. Vain tietty osuus kaikista oppilaista uskalsi todella huutaa Dimictukselle ja edellisestäkin oli aikaa erittäin kauan. Poikkeuksena muut koulussa vielä elossa olevat pidemmän aikaa opiskelleet. Heidän kanssaan Dimictus tuli hyvin juttuun, vaikka useimpien kanssa Dimir oli pentuaikoinaan tosissaan ottanut yhteen. Eräänkin kanssa poika oli ottanut ensimmäisen todellisen magiataistelunsa -luvatta ja salassa ja rangaistus oli ollut sen mukainen. Siinä he olivat sitten viettäneet hyvän tovin erään maagimestarin rangaistusta suorittamasta samalla, kun toiselta oli palanut hiukset päästä ja Dimictuken oikean käden oli lävistynyt. Hauiksen tietämillä oli yhä pyöreä arpi. Sonetta juoksi pois, itkien. Se ei ollut kovin tavatonta kun velho-oppilaan tapasi ensimmäisiä kertoja. Mutta miksi tuo nyt itki? Oliko itsetunto kolahtanut niin pahasti vai oliko Dimictus todella satuttanut toista? Pojan käsi laskeutui ja kasvot kääntyivät. Katse osui ensimmäiseksi suurmestariin ja pyyhki sitten ohi Nerenan, pysähtyen Pohaciin. Dimictus tuijotti mestaria, todeten viimein: "Annas kun arvaan, minun pitää etsiä hänet?"

Posted by: Miana Nivh 5.07.2004 22:29

Vähitellen mintaurin vauhti laantui. Laukka muuttui raviksi, ravi käynniksi, ja lopulta käynti pysähtyi. Muutaman kerran Sonetta niiskaisi vielä, ennen kuin pakotti itkunsa laantumaan. Niiskaisu. Hän kietoi kätensä lähellä olevan männyn ympärille, painoi poskensa karhealle kaarnalle. Aivan kuin mänty osaisikin mintauria lohduttaa. "Minä vihaan häntä." Kuiskattiin hiljaa öiselle metsälle, männylle. Kumpikaan ei vastannut. Ei metsä, ei mänty. Sitä Sonetta ei ollut odottanutkaan. Hän tahtoi vain puhua hiljaa jollekin, joka kuuntelisi ja hiljaisuudellaan rauhoittaisi, mutta ei vastaisi sanoin. Mänty oli tähän tehtävään yhtä sopiva kuin mikä tahansa muu puu tai kasvi, kukka. Se kuuntelisi kyllä, hiljaa - ja jos tuuli sattuisi leikittelemään sen havujen lomassa, saattaisi mintaurin korvat tulkita rapisevahkon kahinan rauhoitteluksi, tavoittaa siitä äidin tai isän lempeän äänensävyn. Mänty kuuli kaikenlaista, huulet sopersivat hiljaisina kuiskauksina monenlaisia sanoja: vihaa monessa eri sävyssä ja lauseessa; ihmetyksen, miksi Dimictus oli hyökännyt niin kuin oli hyökännyt; pelon. Ja kaiken tämän hiljaisen selostuksen jälkeen mänty sai kuulla mintaurin äänessä toisenlaisen päättävyyden, joka leimahti jopa ruskeissa silmissä: "Minä yövyn täällä, enkä palaa takaisin sinne muiden joukkoon. Ihmetelkööt, missä minä olen. Luulkoot vaan, että olen eksynyt. Kyllä minä pärjään täällä yksinkin. Eihän se ole kuin yksi yö. Sitten palaan kouluun, enkä ole sitä huomioivinanikaan (onko tuo edes sana?)." Hetken aikaa päättäväisyys pitikin mintauria vallassaan, hän irroitti kätensä männyn ympäriltä ja kuivasi viimeisetkin kyyneleet silmistään ja poskiltaan - ja vilkaisi ensimmäisen kerran sitten pakonsa ympärilleen. Siinä hän teki virheen, vaikkei sitä heti itselleen myöntänytkään. Vieras metsä yöllä ja yksin, se ei ole mikään maailman mahtavin yhdistelmä. Varsinkaan, kun on mintauri ja vain kahdentoista ajankierron ikäinen. Metsä oli taas.. pelottava. Outo. Mintauri värähti. Niin pelosta kuin viileydestäkin. Katse pompahteli edestakaisin, yritti tavoitella varjoja varjoista. "Minä en pelkää." Enhän? Hän peruutti muutaman askeleen laskien kätensä pienen tikarinsa kahvalle. Se ei ollut tipahtanut vauhdissa pois. Onneksi. Eikä hän ollut tajunnut tarttua siihen hetkeä aikaisemmin. Kenties hyvä niin. Oli jo tarpeeksi huono juttu, että hän oli lyönyt Dimictusta - mutta yrittää sitten lyödä tuota puukolla? Ajatusta seurannut värähdys johtui pelosta, joka ei koskenut metsää. "Mutta kyllähän minä voin olla niin, etten muka näekään häntä, niin nuotion luonakin?" Ja nuotion luona olivatkin muutkin. Siellä oli lämmintäkin. Siellä oli myös Dimictus. Pelko oli vihaa ja lämmönkaipuuta nyt tällä hetkellä voimakkaampi. Ikävä kyllä. Sonetta -ilman viileydestä väristen, ja ympärilleen hyvinkin tarkkaavaisesti katsellen- asteli varovaisesti eteenpäin kuusta etsiskellen. Hän löysi sellaisen, muutamien metrien päästä männystään. Tikariaan apunaan käyttäen mintauri katkoi joitain havuja ja keräsi ne syliinsä. Pistelivät. Sitten hän palasi mäntynsä luo - jostain syystä hän tunsi sen turvalliseksi ja mieltä rauhoittavaksi, kenties siitä syystä, että oli kertonut sille tunteistaan. Hän asettui puun juurelle makuulle, niin kuin oli maannut nuotionkin juurella, ja levitti kuusenhavut ylleen. Ne lämmittäisivät, hiukan ainakin. Eikö vain? Pää painui hitaasti kaarnaa vasten. Nyyhkäisy.

Posted by: Dimictus 5.07.2004 22:48

Dimictus ei odottanut kovin kauaa Pohacin vastaavan. Oppilaiden kesken tapahtui nahistelua vähän väliä. Sen enempää Pohac kuin Reodermy kuin Nerenakaan ei ollut tullut väliin, ei edes yksikään oppilas. Sitä Dimictus ei tiennyt, miten nuo olivat tilannetta katsoneet tai mitä siitä ajatelleet. Hän nousi ylös ja haki paitansa lammen rannalta, puki sen ylleen. Sitten hän huokaisi kuin hänelle koituisi tästäkin suurta riesaa ja lähti nuotion kajon piiristä pimenneeseen metsään. Mintaurin sorkan jälki kivisteli hieman käsivarressa, mutta oli sen kovuudesta jotain apuakin. Riittävin väliajoin oli pieni sorkka iskenyt maahan jäljen. Ja tuossa oli pensaasta katkennut oksia, tuossa irronnut maahan puuntaimesta lehtiä. Dimictus jäljitti Sonettaa ja hän ihan tosissaan halusi tuon löytää. Aika pitkälti siksi, että hänen täytyi, mutta oli siihen muitakin syitä, jopa jokunen ihan epäitsekäskin. Jäljittäminen oli näinkin selvillä merkeillä melko hidasta puuhaa ja Sonetta oli juossut kauas. Kahdesti velho-oppilas eksyi jäljiltä ja kerran hän käveli ohitsekin, ennen kuin huomasi siinä vaiti kulkiessaan mintaurin. Siinä se makasi maassa männyn juurella päällään kuusenoksia. Dimictus pysähtyi hetkeksi. Nukkuiko se? Dimictus tuli lähemmäs, kasvoilla ei viipynyt kylmyys tai vihaisuus, niissä oli jotakin inhimillistä. Viimein poika polvistui Sonettan eteen. Siinä vaiheessa hän tajusi, ettei hän vielä edes tiennyt toisen nimeä. Hetken hän epäröi, mitä tuolle sanoa. "Oletko sinä kunnossa?" hän kuiskasi viimein.

Posted by: Miana Nivh 6.07.2004 10:46

((Miksi minä tahdon aina kirjoittaa sanan 'hän' tilalle sanan 'se'? Ei saa.)) Kyllä, hän oli nukahtanut. Sen verran sikeään ja syvään uneen, ettei herännyt Dimictuksen tuloon. Männyn vierellähän mintauri vain nukkui, pää puunrunkoa vasten painettuna, kädet vartalon ympärille kiedottuina. Kasvot hänen ainakin pitäisi pestä heti herättyään: kyyneljuovaiset posket, itkusta punaiset silmät -sen näkisi sitten, kun hän olisi hereillä, punaisuutta ei unikaan olisi täysin poistanut-, vähän havunneulasia ja metsän muuta pientä moskaa kyynel- ja hikipisaroihin takertuneina. Hieman Sonetta nytkähti Dimictuksen sanojen jälkeen, suoristi päätään ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen. "Jotenkin." Lopulta vastasi, unenpöpperöisenä ja haukotteli, hieroi silmiään. Sitten tarkensi katsettaan, näki ensin vain mustan hahmon muussa pimeydessä, mutta vähitellen hahmo sai tarkempia piirteitä. Dimi- "Mene pois! Mene pois! Mene pois! Mene pois!" Kyllä, Sonetta ilmiselvästi pelkäsi velho-oppilasta tällä hetkellä. Sen kuuli äänestä, joka pyysi toista ainakin menemään kauemmas, jos ei aivan pois asti, ja liikkeistä: ensimmäisten sanojen myötä mintauri oli peruuttaen noussut jaloilleen ja jatkoi peruuttamistaan, sysien käsillään jotain näkymätöntä edessään poispäin itsestään, törmäten puihin, oksien osuessa turkkiin ja selkään, mutta siltikään vielä pysähtymättä, vain suuntaansa muuttaen. Silmät, ruskeat pelokkaat silmät pysyivät oppilaan tummassa hahmossa. Muutamia metrejä Sonetta noin kulki, pysähtyen sitten. Ja hiljentyen. Katse pysyi Dimictuksessa, mintauri hengitti nopeasti ja pinnallisesti, kietoen kätensä ympärilleen. Sonetta todellakin pelkäsi Dimictusta.

Posted by: Dimictus 6.07.2004 14:22

Dimictus sävähti hiukan, kun mintaurin rauhallinen ja unenpöpperöinen olemus muuttui niin yllättäen. Hän kuitenkin nousi ja asteli takaperin muutaman metrin. Häntä ei huvittanut usuttaa toista pakenemaan uudelleen. Sillä aikaa kun Sonetta keräsi itseään, Dimictus mietti alahuultaan purren, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa. Hän ei voisi kovistella toista enää, ei millään muotoa, eikä hän vaihteeksi edes halunnut. Hän kuitenkin oli Sonettan liittolainen jo noin lähtökohtaisesti, vaikkei Sonettaa hänen liittolaisuutensa ehkä kiinnostaisikaan. Se vain oli lähtökohtaisesti niin, kun oltiin sentään Reloreassa ja vielä Mayarnassa. Mikä kaikkein hulluinta, Dimictus oli todennäköisesti parempi liittolainen Sonettalle kuin yksikään ensimmäisen tason oppilaista oli. Hullu oli maailma. "Kuule", Dimictus sanoi äänellä, josta jäiset piikit olivat tasoittuneet ja jossa ei käynyt yhtäkään kipunaa, "sinun on palattava nuotiolle. Täällä metsässä on kylmää ja kenties vaarallistakin. Täällä voi törmätä ties minkälaiseen elukkaan eikä andorialaisistakaan aina tiedä." Hän oli jatkamassa siitä, kuinka toisen ei tarvitsisi noin vauhkosti häntä pelätä, kuinka hänellä ei ollut ollut hengenhätää, mutta ei hän jatkanut. Vaikeni vain ja katsoi säikkyä mintauria.

Posted by: Nerena 6.07.2004 19:27

Ilmassa leijui mädäntyneen lihan tuoksu. Nainen tunsi kuinka hänen raivonsa kutistui vellovaksi pakokauhuksi, syväksi epätoivoksi. Hän ei kyennyt tekemään mitään. Veri oli punannut maan hänen ympärillään. Yksinäinen kyynel vierähti ruhjoutuneelle poskelle kun hän tunsi tappavan sileän terän laskeutuvan kurkulleen. Terän mukana seurasi nimentön varjo.. "Ei!", Nerena huudahti ja räpiköi itsensä ylös varpukasvien seasta. Käsi kulkeutui kurkulle, mutta iho oli täysin sileä. Tietenkin entisiä arpia lukuun ottamatta. Hikipisarat välkehtivät hänen kasvoillaan, sydän tuntui taistelevan itsensä ulos rintakehän kohdilta. Kiihtynyt hengitys muodosti ilmaan huurtumia. Silmänsä sulkien nainen yritti tasaannuttaa hengitystään. Se oli vain unta, hän vakuutti itselleen. Mutta saattoiko samainen uni toistua monta kertaa peräkkäin. Miksi ei, taistelukentän painajaiset tuskin jättäisivät häntä koskaan rauhaan. Kaikki sodassa olleen näkivät painajaisia, se oli täysin normaalia. Kerran syvään henkeä vetäen nainen lopulta avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Kyllä, hän oli edelleen metsässä. Hiillostunut nuotio loisti jonkin matkan päässä oranssin ja punaisen eri väreissä. Jostakin päin puhalsi viileä tuuli. Se tuntui ajavan enimmät hyttyset tiehensä. Ilta oli jossakin välissä kääntynyt yöksi. Mitään erityisiä ääniä ei kuulunut. Näin ollen nainen ei edes ollut tietoinen Dimirin ja Sonettan välikohtauksesta. Kuinka pitkäksi aikaa hän oli torkahtanut, hän ei oikeastaan tiennyt. Värikivensä lojui oletettavasti työpöydän laatikossa. Siellä, missä siitä oli vähiten apua. Varovasti nainen kurottautui ylös. Jäseniä pakotti hiukan. Valloilleen karannet hiukset hän sipaisi nopeasti kiinni niskaansa ja siirtyi lähemmäksi nuotiota. Hämärässä oli vaikea tunnistaa hahmoja, mutta sen verran nainen erotti, etteivät suinkaan kaikki olleet paikalla. "Missä Dimictus ja Sonetta ovet?" hän kysyi, aavistuksen verran hädissään. Jollakin tapaa hänestä tuntui, ettei kaikki ollut kohdallaan. Oppilaslukumäärän vähentyminen ei varsinkaan karistanut tätä pelkoa tiehensä. "Mihin he ovat kadonneet!?" hän tivasi uudemman kerran, aavistuksen verran kiihtymystä äänessään. Metsä ei ollut turvallinen paikka, ei varsinkaan öisin. [ Kenties Nerena palaa peliin nyt hiukan aktiivisemmin. Kuinka lähellä koulua olemme? Emme kai ihan nurkan takana. ]

Posted by: Miana Nivh 6.07.2004 19:39

Vähitellen Sonetta rauhoittui. Pakotti itsensä rauhoittumaan. Mutta hetkeksikään hän ei irrottanut katsettaan Dimictuksesta. Vaikka pelko vähitellen katosikin, kun Dimictus ei vaikuttanut enää niin uhkaavalta kuin nuotiolla, valmiilta hyökkäämään kimppuun, ja äänikin oli toisenlainen, ei mintauri luopunut varuillaan olosta. "Kyllä minä pärjään täälläkin." Kai. Ääni särähti, paljasti lievän epäröinnin. Kyllä hän olisikin pärjännyt - luultavasti - jos Dimictus ei olisi muistuttanut andorialaisista. "Mutta minulla ei ole minkäänlaista takuuta siitä, ettet sinä.. käyttäydy toistekin samalla tavalla kuin nuotion luona." Mintauri mutisi hiljaa, hieraisi silmiään. Sonetta näytti taipuvaiselta palaamaan takaisin muiden joukkoon, mutta sisimmässä piileskelevä pelko ja näkyvä varuillaan olo Dimictuksen suhteen saivat mintaurin epäröimään.

Posted by: Dimictus 6.07.2004 20:34

"Ei minulla ole antaa sinulle takuita", Dimictus sanoi nopeasti. Hän oli arvaamaton luonne ja oli huomannut sen itsekin. Eihän hänellä ollut tapana todella käydä muiden kimppuun kaikesta suunsoitostaan huolimatta, mutta ei hän aikonut lähteä lupailemaan toiselle, ettei tekisi sitä uudestaan. Lupaamalla hän olisi sidottu noudattamaankin sitä. "Mutta voin--", Dimictus vaikeni äkisti, katsoi jonnekin Sonettan yli silmät laajentuen. "Älä -- vain -- liikahda", hän kuiskasi painokkaasti irrottamatta katsettaan siitä, mikä ikinä mintaurin takana olikin. Katseen suunnasta päätellen se joka tapauksessa oli mintauria ainakin kaksi kertaa suurempi, eikä välttämättä olisi hyvä juttu, jos Sonetta nyt katsoisi taakseen. Dimictuksen huulet suputtivat jotakin ja paidan hihan läpi näkyi kuinka mithin alkupää alkoi loistaa. Seuraavaksi pienessä ajassa tapahtui monta asiaa. Magia-re tavoitti mithin päät, Dimictus oli nostanut kätensä suoraksi kohti sitä jotakin, magiaisku kimposi ilman halki, osui johonkin Sonettan takana, valtava karjaisu pääsi ilmoille ja Dimictus huusi: "Maahan! Maahan! Heittäydy maahan!" Suuri tumma hahmo rynnisti Sonetta yli ja suoraan kohti Dimictusta. Karhu. Erittäin äkäinen ruskeakarhu, joka oli ilmeisesti herännyt talviuniltaan lumen sulettua, jolla ilmeisesti oli pennut täällä jossakin ja joka mitä ilmeisemmin ei ollut vielä läheskään täyttänyt rasvavarantojaan. "Aaarh!" Dimictus huudahti saadessaan eläimen kimppuunsa ja upottaessaan siihen toisen magiaiskun. ((Emme me juu ihan niin lähellä ole, että voisit vessaan juosta. Tarkemmin en tiedä, Bikorin aloittama peli.))

Posted by: Miana Nivh 6.07.2004 21:27

Mintauri virnisti vaisusti. Ei hän oikeastaan ollut edes odottanutkaan Dimictuksen antavan takuuta, olipahan silti yrittänyt. Virnistys haihtui, kun Dimictus vaihtoi lauseensa toiseen, käski olemaan liikkumatta. Sonetta totteli, katsoi nyt hyvin tarkkaavaisena oppilasta. Jos hänen takanaan oli jotain vaarallista, hyvin vaarallista, jos hän saattoi nähdä oikein nuoren miehen ilmeen tässä pimeydessä, ja hänen edessään oli myös vaara, Dimictus - näistä kahdesta vaihtoehdosta, kumpaan vaaraan hän luottaisi, kumpaa pitäisi vaarattomampana, hän valitsi Dimictuksen. Todellakin, hän valitsi Dimictuksen, pysyen liikkumattomana jopa silloinkin, kun magiaisku vilahti hänen ohitseen. Karjaisun kuuluessa levisivät mintaurin silmät - hän oli valinnut oikein, karhu oli suurempi vaara kuin Dimictus -, ja Dimictuksen käskyä, maahan heittäytymistä, toteltiin lähes heti. Ne muutamat sekunnin sadasosat, jotka menivät lihasten käskyttämiseen, eivät onneksi jättäneet häntä karhun rynnistyksen alle. Dimictuksen huuto sai Sonetan säpsähtämään, luimistamaan korviaan sekä, kenties hyvä niin, nousemaan nopeasti ylös. "Puukkopuukkopuukkopuukko", Sonetta mutisi lähes hysteerisenä, katse pompahteli villin etsivänä sammalmättäästä toiseen, asetta etsien. Sillä pienellä puukonnysällä, tai pienellä tikarilla oikeammin sanottuna, nyt tuskin oli mitään suurta turvaa raivostunutta naaraskarhua kohtaan, mutta parempi kai sekin oli kuin ei mitään. Niin Sonetta ainakin vakuutteli itselleen, kun tajusi suojattomuutensa. Ja Dimictus. Entä jos nuorukainen väsähtäisi karhua ennemmin? Tulisi karhun syömäksi ja hän samaten. Ellei sitten lähtisi pakoon - ja jättäisi Dimictusta tänne yksin, karhun syötäväksi? Sekunnin tuhannesosan ajan Sonetta jopa harkitsi niin tekevänsä, kostavansa sillä tavoin, mutta kauhistuneena ajatus heti karkotettiin. Ei nyt sentään. Noita miettiessään, joitain sekunteja vain siihen meni, hän etsi ainoaa tikariaan, löytäen sen. Parin metrin päästä Dimictuksesta ja karhusta. Jälkimmäisen tuomasta pelosta huolimatta Sonetta syöksähti poimimaan aseensa käsiinsä, vahvisti otteensa siitä ja kiersi puolikaarta kaksikon ympärillä etsien hetkeä, jolloin syöksähtää karhua kohden ja iskeä tikari siihen, ja potkaista mahdollisesti vielä, ennen kuin pyrähtäisi kauemmas. Hetken löydettyään mintauri kyllä tekisi niin.

Posted by: Dimictus 6.07.2004 22:52

Tappelu karhun kanssa ei kuulunut Dimirin illanviettosuunnitelmiin. Se ei piru vie kuulunut hänen illanviettosuunnitelmiin! Tosin eipä ollut kuulunut kiven sukeltelu kuraisesta ja kylmästä lammestakaan, ei ollut kuulunut tappelu mintaurin kanssa eikä ollut kuulunut jäljittäminen. Eikä karhun kanssa tappeleminen tasan ollut kalenterissa! Kaikkea tapahtui nopeasti. Karvoja ja kynsiä, tassuja, jyrisevää ärjyntää ja hänen omaa hillitöntä huutoaan, paljastettuja hampaita ja pelastettavia raajoja. Lopulta kuului jysähtävä humahdus ja hetki pysähtyi. Oli Sonetta tehnyt siinä välissä jotain tai ei, oli hän tällä hetkellä missä vain, niin tilanne pysähtyi tähän. Dimictus seisoi jäykistyneenä, silmät laajenneena, hengitys kiivaana ja sydän kurkkuun asti kimpoilevana jalat harallaan. Poskella valui pieni verinoro. Hänen vasen kätensä oli suoristunut ja se päättyi karhun suuhun. Karhu seisoi nyt kahdelle jalalle nousseena, mutta yhä kumaraisena, hiljenneenä, tuijottaen pojan ylitse. Kättä pitkin ja mithin muotoja seuraillen valui Dimictuksen päälle verta. Karhun takaraivossa oli nyrkinmentävä aukko, selkä oli punainen, läheiset kuuset ja mäntyjen rungot olivat saaneet osansa elämännesteestä. Ja kun hetki oli ohi, karhu lysähti ja Dimictus sen mukana. Hiljaa uikuttaen poika veti kätensä eläimen suusta.

Posted by: Nerena 6.07.2004 23:03

Hemmetti, nainen kirosi mielessään. Kahden oppilaan kaikkoaminen tiehensä ei tuntunut kiinnostavaan ketään. Olivatko kaikki nuokuksissa tai täydessä unessa, nainen ei ollut täysin varma. Siitä hän kuitenkin oli varma, ettei kukaan ollut noteerannut hänen ilmoitustaan juuri mitenkään ja se kismitti häntä. Olihan toki kyseessä luonnossa selviämisen oppitunti, kenties oppilailta velvoitettiin öisiä kävelyretkiä metsässä. Jokin ei kuitenkaan täsmännyt. Sen mitä hän oli oppinut Dimictusta tuntemaan, tämä mitä ilmeisemmin selviäisi. Luonteenlaatu ei saisi poikaa lannistumaan metsän armoille mutta tämä Sonetta. Nainen tunti tätä nuorta mintauria vain vähän. Ilmeisesti hyvin rohkea tapaus hänkin, mutta vielä kovin nuori. Mutta nuori mintauri yöllä yksin metsässä, ei kovin hyvä asia. Dimictuksen seurassa, kenties parempi niin. Mutta mistä hän voisi tietää. Kukaan ei ilmeisesti ollut tietoinen asiasta. Toisaalta hän oli hiukan epävarma, puuttuako asioiden kulkuun millään tavalla vai ei. Loppujen lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaipasi jaloittulua. Samallh hän voisi hiukan tiirailla ympärilleen. "Lähden hakemaan polttopuita", hän ilmoitti tyynesti, olettaen ettei kukaan varsinaisesti kuunnellut. No, nuotio tarvitsi kyllä puita mikäli aikoi palaa kuolemattomana vuorokauden ympäri. Nykyinen hiillos ei kestäisi kovin kauan. nainen tuumasi ja tarttui maassa lepäävään viittaansa. Se oli hiukan kostea, mutta parempi kuin ei mitään. Varovaisesti mestari hiippaili pois nuotion leimusta. Metsä oli todella hämärtynyt sitten viimenäkemän, nainen tuumaili. Hän oli kyllä rohkea, taistelukentällä peloton, mutta pikkuhiljaa öiseen usvaan kietoutuva metsä sai hänet värähtämään. Ripeästi hän kuitenkin asteli eteenpäin, kunnes jostakin alkoi kuulua outoa melskettä. Ei kuulostanut lupaavalta. Askeleitaan kiihdyttäen nainen raivasi itselleen tietä rönsyilevän aluskasvillisuuden ja pilviin kurottavien kuusien seassa. Ja lopulta hän näki sen. Jättiläismäisen eläimen, joka näkyi kauempaa katsottuna raatelevan Dimictusta hengiltä ja temmellyksen keskellä pyörivän Sonettan. Tuntui, kuin jäsenet olisivat jumittuneet niille sijoilleen. Sitten hän kuitenkin liikahti, lopulta askeleet muuttuivat juoksuksi. Hetki vain ja nainen oli siinä. Kaikki kuitenkin tapahtui kovin nopeasti eikä hän ehtinyt nähdä kuin sen hetken, jolloin suuri eläin lysähti elottomana maahan. "Hyvä luoja..", hän sai sanat suustaan ja kumartui Dimictuksen luo. Katse kulki karhusta Sonettaan. Siitä takaisin karhuun ja pysähtyi Dimictukseen. Sitten hänen kätensä hipaisi Dimictuksen haavoittunutta kättä. "Tuo täytyy sitoa", hän lausahti tyynesti vilkaisten verta vuotavaa kättä ja repäisi reikaleen tunikansa helmasta. Tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Nopeasti nainen sitaisi pojan käteen tukevan siteen helmastaan repäisemästä kankaanpalasta ja vilkaisi sitten molempia oppilaita. "Miten hemmetissä te olette tänne päätyneet?"

Posted by: Dimictus 6.07.2004 23:17

Dimictuksella kesti tovi, ennen kuin hän tajusi mestarin tulleen siihen ja alkaneen sitoa hänen kättään. Hän yritti kiskaista kätensä takaisin, mutta Nerenan ote piti. "Ei se tarvitse--", hän aloitti niellen pahimmat vavahdukset äänestään, "Siinä on vain muutama hampaanjälki ja tuhottomasti verta", hän valitti. Metsästä palaaminen käsi paketissa olisi noloa. Mutta olihan hän sentään tapellut karhun kanssa, ehkä hänellä piti ollakin jokin paikka siteessä. Poika murahti itsekseen ja nousi jaloilleen, jotka tutisivat vieläkin hienoisesti. "Kävelimme sillä aikaa kun sinä nukuit", hän vastasi ympäripyöreästi.

Posted by: Miana Nivh 6.07.2004 23:40

Kaikki tapahtui niin nopeasti, oli ohi jo melkein ennen kuin sitä tajusikaan. Silmiään räpäyttämättä Sonetta tuijotti Dimictusta, tuijotti karhua, ja jälleen Dimictusta. Vasta noiden kaatuminen sai hänet liikahtamaan, pudottamaan verisen tikarin maahan -ilmeisesti hän oli kuin olikin iskenyt karhua.. jonnekin, kun se verinen oli-, ja liikahtamaan Dimictuksen suuntaan. Vain liikahdus, askel, kun jo pysähdyttiin. Yksi mestareista, jonka nimi ei nyt heti muistunut mieleen, pyyhälsi ohi ja otti huolehtiakseen velho-oppilaasta. Mintauri peruutti askeleen taaksepäin, ja kumartui ottamaan tikarinsa käsiinsä. Päätään kallistaen hän tuijotti sitä. Ei muistanut, että olisi karhua iskenyt. Mutta veri todisti, että hän oli niin tehnyt. Sekä jomottava kipu etujaloissa. Hän oli kai sitten potkaissutkin tuota jättiläistä. Mestarin kysymys sai Sonetan heräämään tikarinsa tuijotuksesta, ajatuksistaan, mutta hän ei vastannut. Dimictus vastasi. Päätään hitaasti nyökäyttäen hän kuitenkin vahvisti sanat. Kyllähän ne paikkaansa pitivät.. tavallaan. Sitten asteli karhun luo, varoen, sitä tuijottaen, tietäen varsin hyvin, ettei se enää eloon heräisi, ja kumartui pyyhkäisemään tikarinsa terän puhtaaksi sen karheaan turkkiin.

Posted by: Dimictus 7.07.2004 0:16

"Minusta tämä leppoisa eväsretki voisi johtaa nyt takaisin nuotiolle", Dimictus sanoi ilmeettömin kasvoin ja hänen äänensä oli taas kovettunut, kun kipu oli hellittänyt. Todennäköisesti mestarin saapuminen oli saanut Dimictuksen taas palaamaan tuttuun minäänsä, joka oli tyystin itsenäinen ja tietyllä tapaa viileän kauakainen. "Kun minä nyt olen tehnyt kaikkea julmetun hauskaa koko päivän", Dimictuksen äänessä taisi olla kitkeryyttä, "niin minä voisin vaikka lämmitellä tulen ääressä, koettaa saada jotan syödäkseni ja painua nukkumaan. Mintauri...äh, mikä sinun nimesi on? Lainaisitko sitä tikaria?" Dimictus käänsi puheensa Nerenasta Sonettaan. (( Miten se nimi muuten taipuu? Sonetan vai Sonettan? ))

Posted by: Miana Nivh 7.07.2004 9:24

((Sonettaan, Sonetan. Luulisin. Jos Sonetan nimen taivuttamisen apuna käyttää nimeä Jutta, kun siinäkin on kaksois-t. Juttaan, Jutan jne.)) "Sonetta Shiinnen Yirediantytär." Ei mikään perinteisesti muodostunut mintaurinnimi, mutta mintaurien nimirakenne ei ollut niin sitova kuin elvekryptien (*ainakin muistelee niin, jaksa lähteä asiaa tarkistamaan*). Mintauri ojensi puhtaaksi pyyhityn tikarin oppilaalle - lainkaan sävähtämättä, kun tuo sen otti. Kyllä, olihan Dimictus pidellyt häntä pahoin nuotion luona - oli varma, että jostain osasta ruumistaan tulisi löytämään huomenna, päivänvalossa mukavanlaisia mustelmiakin -, mutta sen vastapainoksi oli oppilas pelastanut hänen henkensä. Yksin mintaurina karhua vastaan, hänellä ei olisi ollut mitään muuta toivoa, kuin ehtiä juosta nuotiolle karhua ennemmin. Hän tulisi kyllä vielä sävähtämään, jos Dimictus kohottaisi kättään tai ääntään hänen läheisyydessään, mutta säpsähdykseen se jäisi. Toivottavasti. Tikarin ojentamisen myötä katse pompahti karhusta Dimictukseen, muuttuen hieman pohtivammaksi. Dimictus oli ollut sanomassa jotain - "Minä voin--" -, ennen kuin oli huomannut karhun. Mitä tuo olisi voinut? Hän kysyisi sitä, kyllä, mutta ei nyt. Ei näin lähellä mestaria.

Posted by: Nerena 7.07.2004 16:35

"Kävelyllä", nainen toisti ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Sarjassaan puolitotuuksia, hän tuumi hiljaa mutta ei sanonut mitään vaan tyytyi nyökkäämään. Dimictukselta ei kannattaisi odottaa parempaa selitystä, varsinkaan nyt kun hetkellinen järkytys tuntui haihtuvan tiehensä ja pojan normaali persoona palaavan takaisin uomiinsa. Eikä liioin tuntunut mintaurikaan inahtavan halaistua sanaa tapahtumia edeltäneistä hetkistä. "Taidan olla sen verran samaa mieltä kanssanne, että teidän olisi viisainta palata nuotiolle. Näitä hupeja ei kannata henkensä kaupalla metsästää", hän viittasi pääneleellä kuolutta karhua kohden ja kohottautui ylös. Seuraavaksi hänen huomionsa kiinnittyi Sonettaan. "Oletko sinä kunnossa? Jalkasi, tarkoitan", hän tarkensi ja tarkatseli nuoren mintaurin olemusta päästä varpaisiin.

Posted by: Miana Nivh 7.07.2004 22:49

Katse pompahti Dimictuksesta mestariin, päätä kallistettiin ja sen jälkeen katse muuttui hieman.. poissaolevaksi, kenties. Mintauri tutkaili viestejä, jotka hermot toivat hänelle jaloista. Hetken kuluttua katse palaisi takaisin paikallaolevaksi, silmät kiinnittyivät mestariin. "Kyllä minä pärjään, mestari." Vähäinen hymynhäive käväisi hänen huulillaan; pärjäisi ainakin nuotiolle asti ja lepäisi sitten, kunhan olisi saanut pestä kätensä - ja kasvonsa, ennen kaikkea. Huulet värähtivät irvistyksen tapaiseen, ja päätä käännettiin pois päin Dimictuksesta ja Nerenasta -sehän se mestarin nimi olikin, Nerena!-, vilkaistiin karhua jälleen, paremman puutteessa. Kyynel-, neulas- ja multajuovaiset kasvot, hän todellakin kaipasi vettä.

Posted by: Reodermy 8.07.2004 12:27

--[Dimictus]-- Poika otti vastaan tikarin ja kyyristyi karhun elottoman ruhon puoleen. Karhunliha on pahaa ja sitkeää, mutta ainakin se painoi jotain vatsassa. Tikari upposi karhun kylkeen, jossa Dimictus ainakin oletti lihan olevan vähiten sitkeää. Iho oli periksiantamatonta, joten työ tikarin kanssa oli hieman vaivalloista, mutta niin vain poika leikkasi eläimestä ensimmäisen suuren palan. Ja heitti sen pois -rasvaa. Seuraava pala oli jo ehtaa lihaa, mutta näytti kaikkea muuta kuin herkulliselta tihkuessaan verta. Oli siinä nyt kuitenkin jotakuinkin kilon palanen. Siitä söisi nälkäänsä pitkäänkin -jos vain pahimman kurnimisen jälkeen ylipäänsä halusi koskea karhunlihaan. Velho-oppilas siirsi lihakimpaleen toiseen käteensä ja pyyhki toisella tikarin eläimen turkkiin. "Tuossa", hän sanoi sitten, kun kohottautui jälleen jaloilleen ja ojensi tikaria Sonetalle. Hän katseli tovin tihkuvaa lihaa, antoi veren valua maahan. "Onko teillä kummallakaan mitään kangaspussista käyvää?", hän kysyi sitten irrottamatta katsettaan lihasta. "Nimittäin minua ei kamalasti innostaisi johdattaa nälkäisiä petoja verinoron perässä nuotiolle."

Posted by: Nerena 8.07.2004 23:30

Hetken ajan nainen silmäili nuorta mintauria. Tämä näytti todellakin kovia kokeneelta. Ei sen puoleen, että hänkään olisi kovin hehkeältä näyttänyt, hiukset sekaisin ja vaatteet kostaet nuhruiset mutta mintauri oli sotkuinen yltä päältä, mitä hän saattoi hämärässä erottaa. Pieni säälin vivahde kävin naisen mielessä, harvinaista sinänsä. Yleensä hän tyytyi turvautumaan siihen ajatukseen, että jokainen tyytyköön astelemaan sitä polkua, mikä heidän edessään aukenee. Kaikki kolhuineen. Mutta Sonetta oli nuori. Sonetta sai kuitenkin jäädä rauhaan. Nainen ei kehdannut tivata tältä mitään enempää, raukaparka oli varmaankin kokenut tarpeeksi yhdelle illalle. Sen sijaan katse kääntyi Dimictukseen, joka oli juuri viiltänyt irti tappamansa karhun kyljestä mukavan kokisen kimpaleen lihaa. "Tämä viitta tuskin paljoa verestä säikähtää", hän totesi ja riisui viittansa ojentaen sen sitten poikaa kohti. "Mutta mitä villipetoihin tulee. Ne haistavat veren todella kauas, varsinkin jos ovat nälissään. Veren haju kuljettaa ne olettettavasti ensin tähän mutta ei ole mitään takeita, etteikö leiriin saakka", hän lisäsi vilkaisten molempia oppilaita. Molemmat olivat tahriutuneet vereen, enemmälti ja vähemmälti. [Jätetään tämä kohta välistä, jos se ei pidä paikkaansa.] "Veriset vaatteet on viisaitan puhdistaa nopeasti, polttaa jos tarve sitä vaatii. Muutoinkin, kaipaatte molemmat pesua. Ei tänne kannata jäädä mädäntymään, ennen pitkää täällä on joukko nälkäisiä petoja, joiden suut kaartuvat hymyyn kun hoksaavat, että illan ruokalistalla on tarjolla kolme kokonaista makupalaa", hän lisäsi ja vilkaisi ympärilleen. Mistään ei ainakaan vielä kuulunut mitään epämääräsiä ääniä. Siihen ei kuitenkaan kannattanut luottaa. Nainen ei edes tiennyt kuinka kauan he olivat kuolleen karhun ruhon ympärille seisoskelleet. Kirottu värikivi, miksei se koskaan osautunut taskuun mukaan kun sitä eniten tarvitsisi. [ Minun osaltani sitten taukoa viikonlopun yli. En kehtaa erikseen muualla ilmoittaa. Mökkeily kutsuu. ]

Posted by: Dimictus 9.07.2004 1:29

Dimictus otti mestarin ojentaman viitan ja kääri kimpaleen tiukasti siihen. "Olet oikeassa", Dimictus myönsi Nerenalle. "Taidan päästä uudelleen käymään siinä ihastuttavassa lätäkössä." Dimictus silminnähden nautti ajatuksesta miettiessään reittiä nuotiolle. Tai no ei nyt oikeastaan, happamalta ajatus hänestä tuntui. Mutta minkäs teki. Hänen vaatteillaan oli enemmän tai vähemmän verta, vasenta kättä myöten sitä oli valunut paljonkin kun karhun aivot olivat lentäneet takaraivosta pihalle. Itse asiassa sitä oli valunut koko käden mitalta rinnuksille asti. "Suloista", Dimictus mutisi katsellessaan inhoten itseään. Siitä hänen katseensa nousi mittailemaan metsää ympärillä, tulosuuntaa. Hän muisteli reittiä, jota oli kulkenut etsiässään Sonettaa. Aikansa siinä uumoiltuaan hän katsoi mintauria. "Me emme voi mennä näiden vaatteiden kanssa suoraan leiriin. Minä ainakin kierrän reittiä tuolta", hän osoitti sormellaan jonnekin päin metsää. "Kilometri, ehkä kaksi enemmän käveltävää, mutta päädymme sille kirotulle kuralammelle. Uimme sen poikki", Dimictus huokaisi itsekseen raskaasti, "ja tulemme leirinuotiolle. Tai ainakin minä tulen, tee sinä mitä tahdot." Näine sanoineen poika otti paremman otteen lihanyytistään ja lähti marssimaan osoittamaansa suuntaan.

Posted by: Miana Nivh 9.07.2004 20:30

Päätään aavistuksen kallellaan pitäen mintauri kuunteli Nerenan ja Dimictuksen välistä sananvaihtoa, osallistumatta siihen itse muutoin kuin päätään mietteliäästi hieman nyökäyttäen. Mitäpä hän olisi sanonutkaan tuohon väliin, nuo olivat häntä itseään huomattavasti vanhempia ja tietäväisempiä, sanoihin saattoi luottaa. Veristen vaatteiden tullessa puheenvuoroon Sonetta käänsi katseensa itseensä ja ojensi ensin käsiään hieman eteenpäin. Kyllä, verta niissä näytti olevan. Jonkin verran. Sitten kädet liu'utettiin kevyesti paidan kautta selälle ja lautasille, ja lopuksi kumarruttiin koskettamaan pikaisesti etujalkoja. Tutkimuksensa jälkeen Sonetta vilkaisi uudemman kerran käsiään. Niihin oli takertunut lisää verta. Hän oli ihan täysin likainen - myös karhun verestä. Vasta nyt tuo ajatus sai mintaurin värähtämään inhosta ja ravistamaan hieman käsiään. Usch. "-- -me voi mennä --" Mih? Ai, Dimictus puhui. Ja katsoi häneen. Ai, se puhui hänelle. Toinen kauriinkorva siirrähti katseen myötä Dimictuksen suuntaan. Kilometri tai kaksi enemmän käveltävää? Hetken Sonetta mietti, mutta päätti jaksavansa kävellä nuo ylimääräiset kilometrit voidakseen kysyä Dimictukselta, mitä tämä olisi voinut tehdä. Mintauri kumarsi hätäisesti Nerenan suuntaan -"Näemme nuotion luona, mestari"- ja kipitti nopeasti Dimictuksen perään. Metrin, parin päähän se jäi oppilasta seuraamaan. Hiljaisena. Jonkin aikaa. "Kaktus", hän sanoi hetken kävelyn jälkeen. Mutta.. Kaktus? Vaitonaisena ollessaan mintauri oli miettinyt, melko paljon Dimictustakin. Hän tiesi joidenkin harvojen kutsuvan nuorukaista Dimiriksi, mutta.. lempinimi ei kuulostanut Sonetan mielestä tuolle sopivaksi. Joten se oli siirtynyt vääntelemään ja kääntelemään velho-oppilaan nimeä mielessään, ja oli lopulta jättänyt mi-tavun pois välistä, saaden siis sanan Dictus. Ja Dictus oli muuttunut Kaktukseksi. Nimi, joka sopi Sonetan mielestä todella hyvin nuorukaiselle, jonka kieli saattoi olla piikikäs kuin, niinpä niin, kaktus. "Mitä olit sanomassa, ennen kuin huomasit sen karhun? Sinä olisit voinut - mitä?"

Posted by: Dimictus 10.07.2004 19:11

Dimictus kirosi hiljaa mielessään koko reissun, Bikorin, kaikki maailman kivet, ötökät, karhut ja ennen kaikkea sen himskatin kuralammen, kun hän marssi sammalta tumpaten eteenpäin. Hyttyset inisivät taukoamatta eikä jousinmarjan mahlasta ollut enää pisaraakaan jäljellä. Poikaa ei kuitenkaan huvittanut lähteä etsimään sitä typerää kasvia karhunverisenä. Sitä paitsi tämä päivänkierto oli muutenkin aivan täydellinen, ei siinä muutama hyttysen pisto enää häirinnyt. Näine ajatuksineen hän oli silloinkin, kun Sonetta katkaisi hänen makean maailmanvihaamisensa. "Mhä?", velho-oppilas käänsi kasvonsa mintaurin puoleen ja hätisti muutamaa erityisen ärsyttävää hyttystä kimpustaan. "Olisin voinut mitä... En minä muista", hän totesi yrittämättäkään muistella. "...että lupaan, etten seuraavan kerran kaivettuani Mirigolle kuralätäköstä kiveä satu painimaan kanssasi vastoin tahtoasi?" hän ehdotti kääntäessään taas katseensa menosuuntaan. Magia oli uuvuttavaa. Samalla tavoin kuin on fyysinen tekeminen. Ja hän oli joutunut ensin tuntikausia leikkimään kiduksilla -ja hän oli kuin olikin saanut tapella parin elektranmedusan kanssa-, sitten hän oli saanut vastaansa karhun. Karhun, rrkele! Dimictus sattui muistamaan tämän ohimennen ja lisäsi nämä parhaillaan manaamiensa asioiden listaan.

Posted by: Miana Nivh 10.07.2004 20:58

Veri lisäsi entisestään itikoiden innokkuutta pistämisen suhteen, ja vaikkei Sonetta ollut niin veren peitossa kuin Dimictus, sai hänkin oman osansa siitä itikkaparvesta, joka heidän ympärillään kuhisi ja inisi. Kärpästen surinsa tästä vielä puuttui. Toivottavasti jäisi puuttumaankin. Ei hänellä oikeastaan mitään kärpäsiä vastaan suuremmin ollut, ne eivät pistäneet niin kuin hyttyset tekivät, mutta niiden surina alkoi ottaa päähän, kun sitä tarpeeksi kauan jatkui. "Vaikkapa niin. Lupaus hyväksytty." Sonetta vastasi hetken kuluttua, naurahtaen hiljaa. Sen jälkeen mintauri olikin hiljaa, Kaktusta takaapäin katsellessaan hän arveli toisen olevan jo tarpeeksi ärtynyt ja keskittyvän kaiken kiroamiseen, tarvitsematta siihen vielä nuoren mintaurin kenties huvittunutta ja mahdollisesti täysin turhanpäiväistä höpötystä. Suutahtaisi vielä toisenkin kerran. Kävelyn yhä vain jatkuessa Sonetta alkoi toivoa, että Dimictus todellakin tiesi, mihin suuntaan kävellä. Mintauri ei nyt ollut lainkaan sellaisessa kunnossa, että häntä olisi huvittanut kävellä kilometrejä, joutuakseen lopulta vain huomanneen kävelleensä väärään suuntaan. Mutta samanlaisessa kunnossa oli velho-oppilaskin, joka kulkua johti, että pelko väärään suuntaan kävelemisestä oli turha.

Posted by: Elera 10.07.2004 22:06

Elera nylki yhä jänistä. Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä. '...Ainakin minulla on jotain tekemistä. Sen sijaan että istuisin tekemättä mitään ja tuijottaisin eteeni, voin aina päästä silpomaan kuollutta jänistä. Voi kun on kivaa.' hän tuhahti itselleen ajatuksiensa lomasta ja pyyhkäisi poskellaan olevia hiuksia sivuun hiukan agressiivisesti, samalla liikkeellä hätistäen hyttystä. Seuraavaksi hän huomasi että osa hänen kämmenselkäänsä tartunneesta verestä oli jäänyt poskeen. Hän mutisi jotain josta ei itsekään saanut kunnolla selvää. Vampyyri pureskeli huomaamattaan alahuultaan turhautuneena.

Posted by: Dimictus 11.07.2004 14:04

...ja päivän huipennukseksi saan päälleni karhunveret! Ei ne voi samperi kuolla jonnekin muualle kuin minun käteeni?! Ja--- Lupaus? Dimictuksen kasvot kääntyivät taas mintauriin. Mikä lupaus? Ai niin...Eäh, enhän minä mitään luvannut. Ei sitä kaikkea pitäisi tosissaan ottaa mitä satun sanomaan. Äh, pitäkööt lupauksensa. Poika jatkoi keskustelua itsensä kanssa ajatuksen tasolla ja talsi eteenpäin. Lukuisten kuolleiden hyttysten ja muutaman kilometrin jälkeen lampi viimein erottui puiden lomassa. Mutta ei sitä näin yöllä olisi erottanut, ellei tietäisi sen olevan siinä. Tumma pinta ei saanut pahemmin heijastuksia ja metsä ylipäänsä oli nyt yhtä tumma, näin yö kun oli. Kaksikko saapui sen äärelle ja Dimictus katseli hetken lammen yli vastarannalle, jossa joku oli viimein heittänyt puita kytevään nuotioon ja se paloi jälleen kunnon nuotiona. Velho-oppilas astui ensimmäisen askelen veteen, mutta pysähtyi sitten, kääntyi Sonetan puoleen. "Älä lähde harhailemaan ja pysy lähellä. Tässä lammessa on ainakin elektranmedusoja. Jos joku nappaa sinusta kiinni, muista vetää henkeä ennen kuin se vetää sinut vedenalle ja koita saada huomioni. Sellaiset epämääräiset klöntit kuin elektranmedusat eivät osoita paljon kiinnostusta potkuihin tai lyönteihin näet." Hän oli pienen hetken vaiti ja lisäsi sitten nopeasti: "Mutta toivottavasti emme törmää niihin. En minäkään sattunut osumaan kuin kahteen sen kolmetuntisen aikani ja minä sentään olin syvemmällä." Näine sanoineen hän astui toisenkin jalkansa veteen, käveli hieman syvemmälle kylmässä vedessä -muistaen kirota sitäkin mielessään- ja lähti uimaan.

Posted by: Miana Nivh 11.07.2004 14:58

Matka lammen toiselta puolelle toiselle, pimeästä ja kylmästä nuotion lämpöön, vaikutti nyt pidemmältä kuin mitä Sonetta oli muistellut sen olevan. Syinä tuntemukseen taisivat tosin olla vähitellen kimppuun hiipivä väsymys -haukotus venytti kerran mintaurin suupieliä lampeen tuijottelun aikana- hyttysten aikaansaama ärtymys ja tieto siitä, että tuon matkan joutuisi nyt itse uimaan. Tarkkaavaisena Sonetta kuunteli Kaktuksen sanoja, tuota katsoen. Oppilas näkyi nyt vain tummana hahmona, jonka ääriviivat nuotion loimu piirsi näkyviin. Silmien ja kasvojen eleitä Sonetta ei yrittänytkään nähdä. Eivätkö karhut ja muut öttimöttiäiset sitten riitäkään? Pitääkö vielä toivoa voivansa välttää vedessäkin liikkuvat öttiäiset, elektranmeduusat? Sonetta tuhahti, mutta pysyi hiljaa. Tarkistettuaan vielä tikarinsa paikan vyöllään, toivoen sen myös pysyvänkin siinä uintireissun ajan, mintaurikin asteli veteen lähtien uimaan huomattavasti Dimictusta aiemmin. Niin paljon lyhyempi kun tuota oli. Veden viileys tuntui mukavalta pakottavien etujalkojen ympärillä, ja vaikka ne yhä joutuivatkin mintaurin ruumista eteenpäin kuljettamaan, kevensi vesi melko huomattavasti sen painoa ja jalkoihin kohdistuvaa rasitusta.

Posted by: Pohac 12.07.2004 11:58

((Hyvä on. Pakko kai minun on kirjoittaa. Anteeksi, viime kerrasta on pitkään)) Dimictuksen hyökätessä mintaurin kimppuun, Pohac seuraili kaksikkoa sivusilmällä. Valmiina erottamaan kaksikon jos teräaseita vedettäisiin esille, tai Dimictus kaappaisi mithinsä. Kun näin ei tapahtunut, mestari antoi nujakan jatkua. Mintaurin lähtiessä karkuun hän murahti turhautuneena. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa Dimictusta, ja tämä ymmärsi lähteä hakemaan mintauria takaisin. Pohac käveli laavun pohjalle ja alkoi tuijottamaan liekkeihin. Hän katosi muistoihinsa täysin. Silmät olivat auki, mutteivat tuijottaneet tähän maailmaan. Taistelun ääniä kantautui kuusivuotiaan lapsen korviin. Huutoja ja karjuntaa. Tulta. Kuumuutta. Rytinää. Kuusivuotias lapsi itki palavan talon perällä. Lisää huutoja. Valtava kattopalkki rysähtää maahan murskaten nuoren naisen. Äiti... Jopa talon hajoamisen alta pieni lapsi kuulee kylkiluiden rutinan ja tuskanhuudot. Ja miehen huudon. Vähintään yhtä tuskaisan. Tumma hahmo juoksee paikalle ja yrittää pelastaa naisen. Mutta liian myöhään. Kuuluu sarja rysähdyksiä ja kammottavia kolahduksia. Yläkerran lattia rikkoontuu ja murskaa miehen alleen. Isä... Lapsi jää loukkuun seinän ja palavan romukasan väliin. Hän itkee. Ikkuna hajoaa säpäleiksi. Käsi tunkeutuu läpi ja tarttuu lasta niskavilloista. Kuusivuotias Pohac nostetaan palavasta talosta pelastukseen Andorialaisten polttamaan ja tappamaan maisemaan. Kun Pohac näkee taas nuotion, hän tajuaa että joku on heittänyt siihen klapin. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä kuinka kauan hän on ollut ajatuksissaan.

Posted by: Nerena 12.07.2004 15:23

[ Minäkin olen jälleen mukana. ] Dimictus katosi hämärän kuusikon sekaan siinä samassa, missä oli maininnut menevänsä kiertotietä. Nainen ei ehtinyt reagoida tähän juuri mitenkään mutta tuumasi, että oli mitä viisain päätös kulkea pari ylimääräisä kilometriä. Ei kulunut hetkeäkään kun Sonettakin jo kumarteli hänelle hätäisesti ja rynnisti nuorikaisen perään. Hetken nainen oli aikeissa huutaa jotakin huolenpidosta ynnä muusta mutta päätti loppujen lopuksi pysyä vaiti. Hän kaikesta huolimatta luotti Dimictukseen eikä tämä nuori Sonettakaan niin heikkoluotoinen tainnut olla. Nuoressa mintaurissa oli todella ainesta vaikka mihin. Oppilaiden kadottua metsikköön hyttysparven saattelemana nainen siirsi huomionsa maassa makaavan kuolleen karhun ruhoon. Se oli yhtä lailla kerännyt ympärilleen verenhimoisia hyttysiä, eivätkä nämä nälkäiset öttiäiset suinkaan kohteliaisuudessaan jättäneet naista rauhaan vaan hänen korvissaan soi harmoninen ininä. Sillä hetkellä hän tuumasi, kuinka ihmeessä oli suostunutkaan vaapaaehtoisesti lähtemään tänne alkukantaisen elämän taitoja harjoittamaan. Jäsenet kylmästä vavahdellen nainen liikahti vähän. Hänen viittasa oli nyt Dimictuksen sylissä lihapalan lämmikkeenä, miten lohduttava ajatus. Hänella piru vie oli tällä hetkellä kylmä. Tunikan reunasta olikin tullut muutamia hetkiä sitten repäistyä hiukan oletettua suurempi pala mutta toisaalta kauttaaltaan kostea vaate ei enää lämmittänyt häntä vähääkään. Varpaatkin tuntuivat jähmettyneen liikkumattomiksi, nahkasaappaat olivat ilmeisesti imaisseet sisäänsä hiukan vettä. Mitäpä muuta käytöstä ikivanhoilta saappailta saattoi odottaa kun liikuttiin kosteassa sammalmaastossa. Muutaman metrin päästä naisen katse tavoitti mädäntyneiden oksien läjän. Eiväthän ne jättimäisen pedon ruhoa täysin peittäisi mutta sen verran, ettei veren haju aivan heti leijailisi ympäristöönsä. Niinpä hän rämpi oksien luo, kahmaisi niitä syliinsä ja kuljetti karhun luo. Eipä niistä ihmeempää apua ollut, tuuli oli joka tapauksessa jo ehtinyt viedä kutsun nälkäisten villieläiten neniin. Hetken uurastettuaan nainen sai karhun peitetyksi ja tuli siihen tulokseen että mädäntyneiden kasvien löyhkä kivisti ainakin hänen keuhkojaan enemmän kuin veren haju. Muutaman kerran hän vielä vilkaisi ympärilleen ja lähti sitten askeltamaan pois päin, kohti leiripaikkaa. Vesi lätisi saappaissa ja kylmä pureutui jäseniin. Eikä hän tuoksunut ollenkaan hyvältä. Tuskin kukaan vastaantulija olisi häntä mestariksi tunnistanut, pikemminkin pitänyt suopainin mestaruuskisojen voittajana. Sulkien mielestään pois kaikki epämukavuutta edistävät seikat nainen jatkoi kulkuaan, kompastellen ajoittain mättäisiin ja kantoihin ja toivoi, että leirinuotion kajo kävisi pian hänen silmiinsä.

Posted by: Reodermy 12.07.2004 18:17

[Dimictus] Dimictus ui jonkin matkaa puristaen taistelun mestarin viittaa ja siihen käärittyä lihakimpaletta toisessa kädessään. Kyllä hän sitten jossakin vaiheessa tajusi, että matkanteko näin oli hiukka vaivalloista ja hän pysähtyi. Hän puristi lihanpalaa kaksin käsin ja viimeisetkin veret tuntuivat liukenevan veteen. Sitten hän sujautti viitan ja lihan paitansa sisään, sitoi paidanhelman tiukaksi itsensä ympärille yhdellä solmulla. Päivänkierrosta kuin puuttui enää lihan hukkaaminen lampeen. Tai sade ja ukkosmyrsky. Tai andorialaiset. Tai sitten vaikka maailmanloppu. Näine ajatuksineen poika jatkoi matkaa, ennen kuin vaikkapa hypotermia ottaisi ja iskisi. Aikansa uituaan -ja käytyään kirouslistansa läpi monta kertaa- Dimictus pääsi rantaveteen. Hän nousi jaloilleen ja vesi loiskui äänekkäästi valuessaan litimäristä vaatteista takaisin lampeen. Velho-oppilas avasi solmun paidanhelmastaan ja otti viittaan sidotun lihapalansa esiin. Mitään kellekään sanomatta hän nousi lammesta, kävi riuhtaisemassa läheisestä lehtipuusta oksan, katkoi haaraumat ja lehdet pois ja tunki tanakan tikun lihakimpaleen lävitse. Tämän jälkeen hän kävi tyrkkäämässä tikun hetkeksi Eleran käteen ja palasi lammelle. Siinä hän uitteli hetken Nerenan viittaa saaden suurimman osan veritahroista pois. Viimeiseksi hän kävi heittämässä sen roikkumaan erään puun oksalle, tuli nuotiolle, otti tikun Eleran kädestä ja istuutui alas. Siinä mitään kellekään sanomatta hän paisteli karhunlihaansa. Ei mikään herkku lihaksi, mutta jotain vatsantäytettä kumminkin.

Posted by: Miana Nivh 12.07.2004 18:58

Yhtä vähäpuheinen oli Sonettakin, kun hänkin lopulta saavutti rannan, ylti pohjaan jaloillaan - tai pohjaanhan yltää aina, eri asia vain on, yltääkö samaan aikaan pääkin veden pinnan yläpuolelle. Matka oli sujunut ilman törmäämistä elektranmeduusoihin - vaikka hän olikin muutaman kerran tuntenutkin jonkin kietoutuvan jalkojensa ympärille ja vetävän pohjaa kohden. Usch, kuinka hän olikaan säpsähtänyt ja potkinut sitä jotakin, onnistuen pitämään kiljahduksensa sisällään. Lopulta ne jotkin olivat vain osoittautuneet vesikasveiksi. Hän kahlasi rantavedessä hieman Dimictuksesta ja nuotiosta poispäin ja kumartui ottamaan käsistään muodostamaansa kuppiin vettä. Liike toistettiin niin monta kertaa, että kasvot tuntuivat sorminkin tunnustellessa puhtaalta. Seuraavaksi Sonetta vilkaisi pikaisesti taakseen, ja kahlasi vielä varmuuden vuoksi hieman syvemmäs. Vesi ulottui hieman yli navan. Sitten paita nopeasti pois, pikaista varmistuspuhdista kohtiin, joissa verta muisteltiin olleen ja kun liiat vedet oli lopulta puristettu pois, kostea vaatekappale puettiin takaisin päälle samalla kun kahlailtiin pois vedestä. Inhottavan ja kylmän tuntoinen paita oli, mutta vaihtovaatteiden puuttuessa.. eiköhän se nuotion lämmössä kuivuisi. Rannalla mintauri vilkaisi jälleen pikaisesti ympärilleen ja ravistelihe sitten kunnolla vartaloaan. Pisaroita lenteli suuntaan jos toiseenkin turkista ja hiuksista, päästä hännänpäähän kuivatteleva ravistus ylettyi. Vasta sen tehtyään Sonetta palaili hiljalleen muiden joukkoon, omi paikan itselleen läheltä nuotiota. Ja tästä hän ei liikahtaisi vähään aikaan, ei varmasti. Ei yhtään mihinkään. Jalkojen jomotuksen pitäisi lakata. Hän vilkaisi pikaisesti karhunlihaa paistavaan Dimictukseen, käväisikö pieni hymynhäive nuoren oppilaan huulilla? Tai sitten vain liekkien luomat liikkuvat varjot saivat näkemään harhoja. Miten tahansa, vilkaisun jälkeen Sonetta sulki silmänsä.

Posted by: Nerena 14.07.2004 22:13

Viimeinkin heikko hohde pilkahti naisen silmissä. Huh, jo oli aikakin hän manasi mielessään ja jatkoi kulkuaan. Hänkin oli harmikseen ilmeisesti valinnut kiertotien paikalta aiemmin poistuneiden oppilaiden tavoin. Ja kaiken kukkuraksi kurjan kiertotien. Aluksi kaikki oi näyttänyt lupaavalta. Mestari oli kulkenut -ainakin vahvasti olettanut kulkevansa- samaan suuntaan, josta oli varsinaiselle tappelupaikalle saapunut. Kulku oli ollut aluksi varsin leppoisaa, joustava sammapohja ja muutamia juurakoita, mutta ei mitään sen kummempaa. Mutta ei kulunut edes pientä iäisyyttä kun kulku vaikeutui ja metsä tuntui yllättäen rämeytyvän. Joka puolella kulkijaa saalistavia limaisia oksastoja, hennossa tuulenvireessä liehuvia seitistöjä ja mikä pahinta -salakavalia suonsilmäkkeitä, joiden löyhkä pisteli naisen nenässä vielä silloinkun kun hän sai silmiinsä nuotion hehkun. Vaatteitaan nyrpeä ilme naamallaan oikoen hän lähestyi nuotiota. Jokainen kangaspala tuntui liimaantuneen kiinni ihoon. Jäätävä kylmyys runteli hänen vartaloaan, mutta oikeastaan hän ei enää edes tajunnut sitä. "Tästä puuttuisi vielä liuta sodanhaluisia saastaisia andorialaisia", hän puhisi suupielestään ja kiskoi haisevan tunikan yltään heittäen sen lähimmän oksan päälle kuivumaan. Saman tempun hän teki märästä natiseville saappailleen, tosin nakkasi oksalle ne heittämisen sijaan nuotion lähelle kepin nenään kuivumaan. "Voisin sanoa, että Bikor on loihtinut aikaan hienon oppintunnin", hän tuhahti ja istahti karaistumisen mestarin vierelle, ikään kuin omiensa joukkoon. "Ei, älä kysy missä olin. Polttopuita, tiedäthän..", hän murahti edelleenkin hapan sointi äänessään. Sitten hän tyytyi viskaamaan nuotioon pari onnetonta tikkua, jotka olivat matkalla puuttuneet hänen hiuksuunsa ja hieromaan kylmyydestä hytiseviä jäseniään.

Posted by: Dimictus 15.07.2004 5:19

"Sanopa muuta", Dimictus mutisi vastaukseksi taistelun mestarin jupinaan andorialaisista. Eipähän noita sanoja oltu kellekään osoitettu hän oletti, mutta kun nyt oli kuullut, oli vastannutkin. Dimictus käänsi lihatikkua kädessään, koitti edes paistaa lihan tasaisesti. Sattui siinä ohimennen käymään katse Sonetassakin. Tuo näytti ainakin helpottuneen päästyään nuotion ääreen. Katse pysyi mintaurissa pitkään. Onneksi sen silmät oli suljettu. Sehän olisi voinut vaikka luulla, että Dimictus jollakin tapaa melkein piti siitä. Melkein. Phah. Olkoon onnellinen, että siedän sitä. Dimictus käänsi kasvonsa taas liekkeihin. Sillä hetkellä hän koki jonkin sortin valaistuksen ja katsoi itseään. Eäh, tuo mutainen lätäkkö. "Hei", poika hätyytti Sonettaa ja ojensi tälle lihatikkuaan. "Pidä tuota." (( Pahoitteluni autohitistä. En jaksa odottaa, että pelaisit käteen ottamisen, vaikka mielenkiintoistahan se olisikin, jos Sonetta kieltäytyisi. Siltikin. )) Jahka Dimictus oli päässyt eroon tikusta, hän nousi ja käveli polviaan myöten lampeen. Taas tässä lammessa. Se ilmeisesti vainosi häntä. Kuten poika oli aiemmin saanut huomata, oli tämä lampi mahdoton vapaa-ajan uiskenteluun. Paksu liejupohja, mutainen vesi. Sitä oli tälläkin uimareissulla tarttunut hänen litimärkiin vaatteisiinsa. Housuista hän vain pudisteli pahimmat, paidalta myös ja sitten hän jäi seisomaan aloilleen. Siinä hän vain seisoi hetken, jotta liejuisesta pohjasta nousseet kuonat laskeutuivat taas pohjaan. Rakastan tätä lätäkköä. Dimictus veti paidan päältään ja laski sen pintaveteen, jossa vesi oli suht kirkasta. Hetken hän sitä siinä huljutteli, jotta irtolika liukeni veteen ja nosti sitten nopeasti pois ennen kuin paita olisi likaisempi kuin ennen pikaista pesuaan. Hän heitti sen olalleen ja kumartui veden pinnan ääreen, pesaisi hänkin hieman kasvojaan, joita oli pahemmin välttänyt veteen kastamasta tänne päin uidessa. Veden pinnalle muodostui jotakin punaista. Eäh, ei kai. Dimictus suoristautui ja kokeili märällä kämmenellään päälakeaan, katsoi kämmentään. Hiukan punaista. Eihän, se pirun karhu oli sitten kuollut hänen pitkiin mustiin hiuksiinsakin! Poika voihkaisi ääneen. Hän alkoi taas vakavasti harkita hiustenleikkuuta oikein tosissaan. Hän kumartui taas veden ääreen ja kauhoi sitä päähänsä, kunnes punainen sävy katosi takaisin valuvasta vedestä. Viimeiseksi hän puristi paidastaan pahimmat vedet ja puki sen taas ylleen. Ei kylmä häntä kovin suuresti häirinnyt -sen verran, että sitä saattoi kirota-, mutta hyttyset olivat ikäviä paljaalla, nihkeällä iholla. Vedestä noustessaan hän puristi puntteja kuiviksi ja katsoi Sonettaa. Katsoiko muuten vain vaiko lihapalansa vuoksi, kuka tiesi. Tämän jälkeen hän poistui jälleen nuotion luota, haki uuden annoksen jousinmarjan mahlaa. Kipu on kivaa, kipu on kivaa, kipu on kivaa, hän toisteli mielessään palatessaan takaisin. Tämä oppitunti oli jotenkin kääntynyt muistuttamaan poikaa siitä taanoisesta retkestä Mirigo ja karaistumisen mestari riesanaan. Siinä nuotion ääreen istuuduttua lähti taas paita päältä. Kämmenelle valutettu jousinmarjan mahla levitettiin kaulalle ja kasvoille, niskaan, käsivarsille, jalkoihin, loput vatsalle, rinnalle, kyljille ja selkään. Sitten vedettiin taas musta kylmänkostea paita päälle ja otettiin lihatikku Sonetalta. "Mihinhän tässä vielä törmää ennen kuin ehättää metsästä elossa pois?", hän mutisi lihatikulleen. Olihan hän viettänyt vastaavia surkeita iltoja ennenkin ja usein, eikä niistä läheskään kaikki edes olleet Pohacin kanssa, mutta ei hän silti nauttinut omasta kurjuudestaan. Hän tosin sai ylipäätään olla kiitollinen, että enää kykeni näkemään mitään karhuja minkään mintaurin takana. Tämä ajatus iskostui pojan mieleen ja hänestä karhunlihan paistaminen kylmissään ja märkänä nuotion äärellä keskellä hyttysparvea alkoi tuntua paljon mukavammalta. Karhunliha oli sentään edes jotakin, nuotio lämmitti, hyttyset eivät enää häntä kiusaisi taas muutamaan tuntiin eikä hänen tarvinnut tehdä mitään. Vaan aikoinaan Dimictus todella oli menettää näkönsä. Tai menettikin. Sellaista silmitöntä kipua hän ei muistanut koskaan muulloin kokeneensa. Se kauhu, joka valtaa ihmisen vieraalla maalla, kun ei näe, vaikkei sitä kauhua huomaisikaan kaiken pakollisen selviytymisyrityksen keskellä. Se kuvotus, kun silmäluomien alla ei olekaan mitään tasaisen pyöreää. Ja se matka, loputon. Tuskaisat hätätoimenpiteet kun vamma on jo vanha. Kaikki ne kuukaudet pimeydessä. Dimicstus tuijotti liekkejä. Häntä puistatti jälleen. Mutta sitten hänen silmänsä laajenivat äkisti. Hänen karhunlihansa oli syttyä tuleen. Poika veti nopeasti lihaansa pois päin liekeistä. No, ei se sittenkään. Tikku tosin oli ollut ilmeisen kovilla. Liha asetettiin takaisin paistumaan.

Posted by: Miana Nivh 15.07.2004 10:23

(( ^^ )) Sonetta raotti silmiään sen verran, että juuri ja juuri pystyi tarkistamaan hätyyttelijän olevan Dimictus. Ääni kyllä oli ollut Kaktuksen, mutta.. niin. Kaktus se kuitenkin oli. Ehkei velho-oppilas sittenkään niin vihannut häntä.. tai jotain. Tämän pohtiminen antaisi pientä ajankulua nyt hetkeksi, Sonetta virnisti pienesti itselleen, ojensi kättään ottaakseen tikun vastaan. Tökättyään lihan takaisin nuotioon, hn sulki silmänsä. Hetkeksi. Siksi aikaa, että tajusi, ettei nyt tiennyt yhtään mitään lihankimpaleen kohtalosta. Tikku oli saattanut syttyä palaamaan, lihanpala tippua siitä ihan muuten vain. Kukaan ei ollut kuitenkaan äännähtänyt mitään siitä, mutta.. varmuuden vuoksi hän silmänsä avasi. Kumpikaan pienestä pelontapaisesta ei ollut käynyt toteen; tikku ei ollut syttynyt palamaan, karhuliha ei ollut tippunut. Sivusilmällä kerran, pari, vilkaistiin lammen suuntaan. Jostain syytäkin, kenties? Ehkä, ehkä ei. Ehkä hän halusi katsoa, kuinka kauan Kaktuksella vielä menisi; pääsisikö hän kohtapuolin jo paistuvasta lihasta eroon. Mitäköhän äiti ja isä tekivät nyt? Tai Mlinen? On jo myöhä.. ainakin täällä, pimeää ja kaikkea. Hyttysiäkin. Ne ovat inhottavia, inisevät korvan vieressä eikä niitä näe, ja pistävät niin kipeästi. Olisi kai kannattanut hakea lisää sitä mahlaa - mutta en jaksa. Jalkoihin sattuu. Vähäsen. Mutta en näytä enkä sano siitä mitään. Kyllä ne aamuun mennessä ovat kunnossa. Toivottavasti. Kaktus halusi tikkunsa takaisin. Mielihyvin Sonetta siitä luopuikin. Miksiköhän hän hyökkäsi minun kimppuuni? Satuinko vain olemaan se, jonka tuijotuksen hän ensimmäisenä huomasi? Niin kai. Varovaisesti, sivusilmällä mintauri vilkuili velho-oppilasta, kun ajatukset tätä koskivat. Mietteliäs ja hämmästynytkin katse oli, kyllä, mutta vihan ja pelon kipinät olivat sammuneet. Kaktus oli pelastanut hänet. Hän oli henkensä tälle velkaa, Sonetta tajusi. Mutta miten hän pystyisi maksamaan velan takaisin? Hän, nuori mintauri? Ehkä ajankiertojen kuluttua - ehkä ei koskaan. Huultaan puraisten hän lopetti vilkuilunsa ja sulki silmänsä uudelleen. Kunpa vain ajatuksista olisi päässyt yhtä hyvin eroon. Mutta hän ei edes tahtonut päästä, olipa jotain tekemistä. Sonettako siis toivoi uutta nujakkatuokiota, uutta kohtaamista karhun kanssa - tai, vaihtelua, pienen andorialaisporukan tulemista lammen luo? Ei nyt sentään. Varmaankaan. Ehkä jotain tekemistä kuitenkin, jotain, jossa ei tarvinnut pahasti liikkua. Tai sitten lupaa mennä nukkumaan.

Posted by: Nerena 15.07.2004 12:23

[ Tämä peli kaipaisi kenties sen viimeisen mausteensa, kunnes tämä lopetetaan. Hitto kun en ehdi nyt pelaamaan, olen ruokatunnilla ja minulla on seitsemän minuuttia enää aikaa. Siinä ajassa pitäisi selviytyä tuonne tienvarteen odottamaan autokyytiä. Minulla oli jo pelinpoikanenkin mielessä, mutta pitää yrittää säilyttää se tuolla unohtavaisen mielen pohjukoilla kolmeen saakka, jolloin pääsen töistä. Sitten pelaan. Jeis. Nyt pitää kiirehtiä penkomaan kuiva uimapuku esille ja kuiva pyyhe kassiin. ]

Posted by: Elera 15.07.2004 15:06

Vampyyri alkoi vihdoin saada jäniksen paistokuntoon, ja pyyhkäisi tikarin terän sammaleeseen ja laittoi sen vyölleen. Hän yllättyi kun Dimictus antoi hänelle lihan pideltäväksi, ja tuijotti hetken kummissaan lihatikkua. Lopulta hän kuitenkin nappasi hakemansa kepin maasta, ja toisella kädellään asetteli jäniksenlihat tikkuun. Kun toinen oli hakenut lihan takaisin, hän tarkisti vielä että jänis pysyi myös tikussa ja siirtyi sitten paistamaan sitä. Hän tuijotti ajatuksissaan jänistä ja pyöritteli sitä välillä. Nyt Elera ei edes kuullut niitä vähäisiä sanoja joita nuotiolla vaihdettiin, vaan oli täysin uponnut ajatuksiinsa.

Posted by: Nerena 15.07.2004 23:01

[ Koneeni on ilmeisesti lopullisesti hajoamassa, eli en osaa sanoa kuinka minua täällä jatkossa nähdään. Oli tuskien taistelu, jotta pääsin tänne saakka tänä iltana. *muutamana sensuroitu lausahdus* Kirottu kone. ] Lievä ärtymys kipristeli naisen sisimmässä. Saappaat kiiltelivät edelleen märkinä tikun päässä, nuotion leimussa. Niillä tuskin käveltäisi ennen huomista, hän mietti happamana. Nahkasaappaina ei näet ollut mikään riemu pukea märkinä jalkaansa. Tuohtuneen huokauksen jälkeen hän tyytyi tuijottamaan nuotiota. Se näkyi olevan suosittu huvi kyseiseinä iltana. Nainen oli toki yrittänyt alituiseen kouluttaa itseään olemaan elämänmyötäinen ja huoleton, mutta tähän mennessä hänen yrityksensä tällä saralla olivat kääntyneet katkeriksi tappioiksi. Mikä lie hänen sielunsa ajanut ikuiseen ahdinkoon, sota kenties. Ulos päin ärtymys tai kärttyisyys ei juuri huokunut, vähäsanaisuus häntä korkeintaan vaivasi mutta koska hän oli aina ollut hiukan hiljaisempi tapaus, kukaan tuskin huomaisi eroa ärtyneen ja vähemmän ärtyneen mestarin välillä. Kukaan ei tuntunut olevan halukas puhumaan. Ei sen niin väliä tietenkään, ei nainenkaan jaksanut avata suutaan aloittaakseen mitään sanomattoman keskustelunpätkän. Karaistumisen mestarikin näkyi nukahtaneen. Moinen rontti. Hän tahtoi liikkua, jalkoja pakotti vietävästi. Olo ei ollut ollenkaan mukava. Niinpä nainen kohottautui ylös, päätti jaksaa hivuttaa itsensä oksan luo, missä hänen tunikansa oli kuivumassa. Märkä tai ei, hän tahtoi sen ylleen. Lapaluut tuntuivat loksavan yhteen kylmästä tärisemisen voimasta, ei mieluisaa. Jotakin kuitenkin tapahtui. Juuri kun naisen käsi oli koskettamassa tunikan helmaa, kaapatakseen sen syliinsä, kuului kauempaa outo raksahdus. Se kuulosti aivan.. avain kuin joku olisi liikkunut lähistöllä, varjojen suojassa. Ei kukaan heistä, kaikkihan istuivat nuotiolla, siitä nainen oli täysin varma. Mitään muuta nainen ei ehtinyt tuumia kun seuraavassa hetkessä viiltävä kipu vihlaisi hänen oikeaa käsivarttaan. "Jumankauta!" hän ähkäisi ja vaistomaisesti laski toisen kätensä kipupisteen päälle ja malttoi vasta sitten vilkaista, mistä viiltävä kipu johtui. Oikeassa kädessä komeili suhteellisen suuri irtonainen nahkalempare, jonka alta pulppusi verta kiihtyneiden sydämenlyöntien tahtiin. Maassa, muutaman metri hänestä eteenpäin, lepäsi nuoli. Taidokkaasti valmistettu sellainen. Tämä sai hänet valpastuneeksi silmänräpäyksessä. Kaikkialla tuntui kuitenkin hiljentyneen mutta mikäpä muu olisi ollut petturimaisten andorialaisten tapaista kun hyökätä salaa, pimeydestä ja ennen kaikkea salakavalan juonen -johon kuului petturimainen hyökkäys takaa päin, eikä rohkea lähestyminen suoraan kohti taistelua- saattelemana. Maassa lojuva nuoli ja uhkaava hiljaisuus saivat naisen ryntäämään nuotion luo. Joku oli varmasti kuullut saman kun hänkin, tunnelma vaikutti muuttuneen leppoisasta nuotioon tuijottelusta sähköisen jännittyneeksi. "Perhana, nouskaa. Me emme ole täällä yksin", hän sihahti vihaisena ja vilkaisi sitten Pohacin kautta Dimictusta, pidellen verta vuotavaa kättään. "Andorialaiset taisivat saapua vierailulle kuin lausumatta jääneestä toivomuksesta. Harmi ettemme me varautuneet yllästysvieraisiin", hän lisäsi ja repäisi tuimalla otteella aluspusronsa helmasta palan kätensä ympärille. Sitten hän hiljentyi. Edellen oli hiljaista, uhkaavan hiljaista.

Posted by: Elera 15.07.2004 23:32

Elera säpsähti hereille ajatuksistaan mestarin tullessa takaisin nuotion äärelle. Hän asetti kepin maahan, jotta jänis roikkui ilmassa, ja oli hetkessä jaloillaan. Hänen kätensä käväisi vyöllä roikkuvalla tikarilla, sitten hän nappasi käteensä jousen jonka oli ottanut mukaan, ja toinen käsi laskeutui nuoliviinille, kuitenkaan vetämättä nuolia esiin. Hänen silmänsä kiertelivät metsää, kuitenkaan erottamatta muuta kuin pimeyttä ja hyvin hämäriä puiden runkojen hahmoja. Tuo olikin kääntynyt oikein mukavaksi oppitunniksi näköjään.

Posted by: Miana Nivh 15.07.2004 23:54

Haava, nuoli, salakavaluus, uhkaava hiljaisuus. Kauan ei tarvinnut Sonetan miettiä, kun hän sai tulokseksi andorialaisten vierailun - niin kuin taistelun mestari hetkeä myöhemmin ääneen lausuikin. Perun sittenkin toivomukseni heidän vierailustaan, Sonetta mutisi itselleen mielessään, heikosti irvistäen, ylös hypähtäessään. Mutta pelkkä toivomus ei ajaisi andorialaisia pois, sen hän tiesi varmasti. Ainahan sai toki yrittää, eikö vain? Muutaman sekunnin ajan katse pompahteli tarkkaavaisena valon ja varjon rajamailla, mutta siinä samassa mintaurin mielessä välähti: "Nuotio!" Sihahdettiin kiivaasti. Hehän olivat selviä maalitauluja näin, nuotion valo takanaan, ja samalla valo sokaisi heidän silmänsä ja teki varjoista todellista mustempia. Mintauri vaihtoi varjojen tarkkailun nuotion tukahduttamiseen, alkoi potkia irtomaata sen liekkejä tukahduttamaan. Lampi ja sen vesi oli liian kaukana, kiivaasti yrittivät pienet, terävät sorkat irroittaa nopeasti vielä hieman kosteaa ruoho- ja sammalmättäitä, multaa, nuotion päälle potkittavaksi. Kohta liekit tukahtuivat, kai joku oli Sonettaa auttanut. Pimeys laskeutui läpitunkemattomana hänen ympärilleen, valon sokaisemat silmät eivät nähneet ympärilleen mitään. Varsin järkevää, kyllä, mintauri liukui hiljaisia askelia äskeisestä olinpaikastaan ja nuotiosta poispäin, poimien tikarin käsiinsä. Pienestä teräaseesta nyt kovinkaan suurta turvaa ollut, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ympärillä oli hiljaista. Hän erotti vain tovereidensa hengityksen, vaatteiden heikon kahahduksen - mutta ne eivät olleet ääniä, joita kauriinkorvat yrittivät ympäristöstä tavoitella. Kirottujen vihollisten askelia tai asusteiden kahahduksia ne yrittivät tavoitella. Sonetta sulki silmänsä, hetkeksi. Ne avatessaan hän tiesi näkevänsä tarkemmin ympärilleen, niin kuin näkikin. Harmaan eri sävyjä läpitunkemattoman mustan sijaan. ((Pikavastaus, että edes jotenkin mukana. Liikutelkaa Sonettaa, jos tarvis. Se saa myös loukkaantua, mutta ei hengenvaarallisesti.))

Posted by: Dimictus 16.07.2004 3:50

Karhunliha putosi liekkeihin. Andorialaisia?! Dimictus oli jaloillaan ja valppaana, hieman kyyryssä. Katse haki varjoja. Hiljaisuus. Mutta miksi hiljaisuus? Miksi sieltä oli ammuttu kerran, miksei rynnäkkö, miksei montaa nuolta? Edes Dimictus ei rohjennut laittaa sitä perinteisen andorialaisen tyhmyyden piikkiin. Äkkiseltään poika keksi vain yhden vastauksen: heidät haluttiin varuilleen, kenties paniikkiin. Mutta oman ajatuksensa perään hän sai toisen: virhe. Taistelun mestarin oli tarkoitus kuolla tarkasti ammuttuun nuoleen, kauempana muista. Tai vahinkolaukaus? Nämä ajatukset kumpusivat Dimictuksen pään lävitse lyhyessä hetkessä. Hän vilkaisi hätäisesti kaikkia läsnäolioita. Kokemattomia oppilaita, kokeneita mestareita, hän ja suurmestari. Yllättäen Dimictus oli erittäin huojentunut Pohacin läsnäolosta. Silloin hänen lihapalalleen alkoi joku potkia maata. Ensin velho-oppilas oli jo vetämässä vasenta hihaansa ylös, mutta luopui ajatuksesta sen silijän tien. Ei olisi fiksua paljastaa valttikorttiaan. Eiväthän ne välttämättä olleet olleet näkemässä hänen käyttävän magiaa aiemmin illalla, yöllä? Sen sijaan hän potki maata nuotioon. Ei hullumpi huomio pieneltä mintaurilta. Sitten hän lähti hiljaisesti liikkuen pois päin. Ryhmässä on tukea, mutta sumpussa he olisivat yhtenä maalitauluna jousimiehille. Tai yhdelle jousimiehelle, paljon niitä nyt olikaan. Nerenaa ohittaessaan hän kumminkin puuskahti vaiti hampaidensa välistä: "Sillä andorialaisella on isomman luokan ongelma jahka saan sen vasemman käteni jatkoksi." Sen jonkin vuoksi hän oli juuri menettänyt ilallisensa -se oli suuremman luokan huolenaihe. (( En jaksa nyt pelata Reoa, koska ei se tee mitään yllättävää. ))

Posted by: Dimictus 16.07.2004 4:08

(( Pyytäisin muuten huomiota tuonne Päivitykset -foorumillekin. ))

Posted by: Pohac 16.07.2004 13:12

Pohac ei suinkaan ollut nukahtanut. Hän muisteli jälleen. Hän toisaalta näytti aivan siltä kuin olisi nukahtanut. Silmät kiinni. Hengitys hidasta. Nuori poika hiipi vuorilla. Hän oli relorealainen, mutta Andorian puolella. niinpä hänen täytyi olla varuillaan. Raks Oksan napsahdus. joku oli tulossa. Ketterä poika kiipesi välittömästi puuhun. Ja niinpä niin. Kolmen andorialaisen sotilaan joukko käveli tietä eteenpäin. Hiipien. Ilmeisesti he olivat myös kuulleet hänet. Poika veti itsetehdyn jousensa esille ja ampui kolme tarkkaa laukausta puiden oksista. Andorialaiset olivat kuolleet ennen kuin edes osuivat maahan. Päivän hyvä työ tehty. Pohac heräsi välittömästi Nerenan huudahdukseen. Vaikka joku olisi seissyt hänen edessään ja kutsunut Pohacin nimeä, hän tuskin olisi kuullut. Mutta nämä äänet hän kuitenkin kuuli välittömästi. Hän nousi ylös. Dimictus ja mintauri sammuttivat jo nuotion. Nopeaa ajattelua, mutta nyt Pohac ei voisi käyttää valttikorttiaan. Ainakaan niin hyvin. "Kun sanon nyt, peittäkää silmänne." Pohac kuiskaa joukolle. sitten hän hiipii hiukan kauemmas, puun suojaan. Pimeässä hän kaivaa vyöllään roikkuvasta pussista jauhetta. Käärii sen paperiin ja pistää langan paperin suulle. Hän kaivaa jotain muuta taskustaan, pureskelee vähän aikaa, ottaa sen suustaan ja sulkee sillä "pussin". Vaikka on täysin pimeää, hän tekee tämän kaiken tehokkaasti ja nopeasti, tottunein ottein. Sitten hän ottaa tulukset taskustaan, puristaa pussinsa jalkojen väliin ja iskee kipinää. Lanka syttyy sähisten hiljaa. Pohac ottaa sen käteensä ja odottaa muutaman sekunnin. "Nyt!" Hän karjaisee voimalla ja heittää pussin siihen suuntaan josta Nerena tuli. Sitten peittää omat silmänsä. Valtava rätinä ja valonvähähdys täyttää ilman. Viimeisellä hetkellä, kun valo on hiipumassa Pohac vilkaisee valon suuntaan. Sekunnin sadasosan ajan hän näkee neljä andorialaista. Se selittää niiden haluttomuuden hyökkäykseen. Relorealaisilla oli ylivoima. Luultavasti ne olivat jääneet väittelemään jatkosta, kun ensimmäinen suunnitelma ei ollut toiminut. Nyt ne olivat kaikki hetken aikaa sokeutuneita, sillä andorialaiset eivät olleet tajunneet peittää silmiään. Jäämättä miettimään muistivatko kaikki oppilaat ja mestarit peittää silmänsä hän huutaa. "Neljä! Tuolla!" Ja sitten hän osoittaa niiden suuntaan ja juoksee sinne itse. Pimeys peittää jälleen kaiken, mutta Pohac on andorialaisten lähellä. Hän hiipii puun suojaan kuuntelemaan. Oksan rasahdus. Lähellä. Toinen. Lähempänä. Pohac hiipii ääntä kohti varjoissa. Andorialainen on yhä sokeana, eikä osaa odottaa kättä joka painuu miehen kurkulle ja vääntää niskat nurin. Sitten Pohac katoaa jälleen puun taakse. Ensimmäinen andorialainen makaa kuolleena maassa niskat poikki.

Posted by: Elera 16.07.2004 20:24

Elera odotti, hiljaisuus tuntui painostavammalta. Hän kääntyi mestarin puoleen tämän puhuessa, kuunnellen tarkasti joka sanan. Sitten hän kääntyi taas katsomaan metsään, silmien alkaessa tottua pimeyteen. Hän hätkähti hiukan mestarin äkkinäistä huudahdusta, mutta sulki silmänsä ja hiukan vaistomaisesti nosti vielä kättään ylemmäs, kuin varjostaen silmiään. Kohta hän avasi silmänsä, ja katsoi suuntaan johon mestari osoitti, ainakin hän oletti tuossa pimeydessä näkevänsä oikein hänen osoittamansa suunnan, ja hän liikkui hitaasti muutamia äänettömiä askelia kauemmas nuotiosta, miettien mitä tehdä. Ainakaan hän ei jäisi seisoskelemaan paikalleen kauaksi aikaa. Jousta hänen olisi turha edes yrittää käyttää pimeydessä, joten ainut vaihtoehto olisi luultavasti lähitaistelu. Hän laittoi jousensa pois, vetäen tikarin esille ja kumartuen hiukan varjoihin. Mitä hän nyt sitten oikein tekisikään? Tuo kysymys oli hänen mielessään kun hän laski toisen kätensä viereisen puun runkoa vasten. Hän hädintuskin tiesi missä Andorialaiset olivat, joten hän ei lähtisi varmaankaan hyökkäämään.

Posted by: Nerena 16.07.2004 23:21

Kyllä vain, naisen ilmoitus tunkeilijoista oli saanut nuotion ympärillä istuskelevien unisten olentojen raajoihin liikettä. Sonetan toiminnasta nainen oli henkilökohtaisesti erittäin positiivisesti yllättynyt ja tyytyi jopa murahtamaan tälle pari kiitoksen ja kannustuksen sanaa ohimennen. Dimictuksen kommentille hän naurahti kolkosti ja tyytyi äänettömästi pohtimaan, että hän vaikka paljain käsin teurastaisi joka ainoan andorialaisen, joka uskaltautuisi jalallaan astua heidän leirialueelleen. Tosin niistä saastaisista tomppeleista ei koskaan tiennyt, ajoittain nainen mietti oliko andorialaisten aivot korvattu mutamöykyllä tai jollakin muulla kevyemmällä aineella. Se oli varmaa, että järkeään he eivät usein vaivaantuneet käyttämään, mikäli sellaista edes omistivat. Ripeästi nainen hiipi varjojen turvissa, lähes äänettömästi, hakemaan miekkansa laavun uumenista. Eihän siitä kauan aikaa ollutkaan kun hän oli moista viimeksi tappopuuhissa käytellyt mutta että nyt, viattomien oppilaiden nähden. Harvemmin vastaavaa oppitunnin aikana tapahtui, mikähän kirous metsäpläntin päälle olikaan muinoin manattu, hän mutisi. Samaan aikaan kättä kipristeli oudosti haavan kohdalta. Verenvuoto ei tuntunut äkkiä hutaistusta kiristyssiteestä huolimatta laantuvan, eikä kipu ollut täysin sellaista, mihin nainen oli tottunut. Jollakin tapaa haavaa poltteli ja samalla aikaa lihaksia tuntui kouristavan. Ajatus myrkytetystä nuolesti lävisti naisen ajatukset hetkeksi mutta sitten hän pudisti päätään. Ei, eivät andorialaiset voineet olle niin fiksuja, että olisivat älynneet myrkyttää nuolensa. Eihän se voinut olla mahdollista. Näine ajatuksineen mestari Dimictuksen tavoin liikkui hiukan sivummalle kun Pohacin karjahdus tavoitti hänen korvansa. Vaistomaisesti hän nosti käden silmiensä suojaksi, kun valomeri täytti metsäaukion toisen laidan. Ja seuraavassa hänen korviinsa kiiri uusi tieto, andorialaisia olikin vain neljä. Pohacin varjon häilähdystä seuraten hän hiippaili ikivanhojen kuusten suoman suojan turvin sinne suunnalle, mistä nuoli oli hänen käteensä lentänyt. Sitten seurasi nopea hätkähdys kun eteen tupsahti heikosti valittavan andorialaisen hahmo. Hah, moinen petturipaska ei nähnyt mitään. Naisen huulille levisi hyvin julma virne, silmät paloivat hyisinä. Ja hölmö oli kaiken lisäksi selin häneen päin. Nopea miekansivallus ja ohut valitus lakkasi. Kuului korahdus, jota seurasi äänettömyys. Toinen vakoilijoista makasi elottomana maassa. Hitaasti nainen veti miekkansa pois miehen selkämyksestä ja pyyhkäisi vereen tahriutuneen terän uhrin viitan selkämykseen. Sitten haavoittunutta kättä vihlaisi ilkeästi. Kipu oli raastavaa, sai naisen hetkeksi lakoamaan polvilleen. Mikä kumma kättä oikein vaivasi, hän kirosi tuskissaan ja liikahti lähimmän kuusen luo piiloon. Sillä hetkellä hän ei erottanut, missä loput kaksi kutsumatonta vierasta olivat. Jollakin tapaa hänen näkökenttänsä tuntui sumentuneen. Kenties se johtui pimeydestä, hän yritti ajatella mutta ei voinut tästäkään lohduttavasta ajatuksesta huolimatta työntää pois sitä todellista seikkaa, että hänen näkökenttänsä oli kuin olikin jollakin tapaa sumentunut. Vain liikkuvia varjoja joka puolella. Ääriviivoja, joita ei saattanut ydistää selkeäksi kuvaksi. Lisää hiljaisia kirosanoja ja vaivalloinen yskähdys. Hän jäi väijymään, jalat eivät tuntuneet nostavan häntä enää ylös tiheän kuusen oksiston suojista.

Velho-oppilas nousi suoremmaksi ja katseli hakevasti ympärilleen. Pohac päästi toisen päivänkiertojaan laskemasta, Nerena lopetti toisen. Kolmas alkoi saada tilanteesta jotain tolkkua tai sitten se muuten vain tajusi olevansa yksin ja pirun pahassa pulassa.

(( Dimictus ei tee juuri nyt muuttavia liikkeitä. ))

Posted by: Dimictus 17.07.2004 0:08

Posted by: Miana Nivh 18.07.2004 19:59

Pohacin karjahduksen kuullessaan Sonetta sulki silmänsä ja kääntyi vielä varmuuden vuoksi selin suuntaan, fyysisen voiman mestarin ääni oli kuulunut. Valonvälähdys näkyi silmäkulmista kääntymisestä huolimatta. Hän piti silmiään vielä hetken aikaa kiinni valon sammuttuakin, nopeutti pimeännäön palautumista. Pienimmillekin äänille herkistyneet kauriinkorvat tavoittivat sokeana sivummas siirtymisen aikana ilmoituksen neljästä andorialaisesta, ja hetkeä myöhemmin hiljaiset äänet kahden vihollisen kuolemasta. Kaksi vielä jäljellä. Hiljaista. Missä ne kaksi olivat? Silmien kiinnipitäminen tuntui parantavan kuuloaistia, mutta hän ei tuntenut maastoa niin hyvin, että pystyisi silmät suljettuina täällä kulkemaan. Hän joutui siis avaamaan silmänsä. Mustuaiset laajenivat hieman entisestään, hämmästyksestä ja - pelosta. Pieni inahdus. Hän oli jo metsän laidassa - ja neljäs andorialaisista oli hänen edessään hieroen toisella kädellä silmiään ja pitäen miekkaa toisessa. Se laski toisenkin kätensä miekkansa kahvalle, eli se oli kuullut hänet. Mieli oli tyhjä. Jalat eivät liikkuneet. Sonetta pystyi vain tuijottamaan andorialaista edessään. Hetken aikaa. Hän kykeni syöksymään eteenpäin, tähdäten tikariaan vihollisen suuntaan samaan aikaan kuin tuo heilautti miekkaansa. Sonetta oli himpun verran nopeampi, tikari viilsi nätisti käsivarren kautta kylkeen verta vuotavan, pitkän haavan - ei kuitenkaan hengenvaarallisen. Hän pääsi sen ohitse, suuntasi vielä takajaloillaan terävän potkun sen selkään. Se kaatui, eikä hiljaa. Mintaurin sorkat olivat pienet ja potkaisivat kivuliaasti, niin kuin Dimictuskin oli huomannut. "Minä en toivonut teitä tänne!" Mintauri sihahti, jopa vihaisesti. Andorialainen ei ymmärtänyt, mutta siitä Sonetta ei välittänyt. Vielä pikainen polkaisu andorialaisen alaselkään - mihinkähän hän oli osunut, kun se ei noussut ylös, vaikka valitti ja yrittikin pyöriä?- ja mintauri siirtyi syvemmäs metsien suojaan, "täällä on yksi!"-huudahduksen jälkeen. Sonetta ei pystynyt sitä tappamaan, ei vielä ainakaan. ((Tuota.. en sanokaan mitään.))

Posted by: Dimictus 18.07.2004 21:07

Dimictus oli jäänyt tuijottamaan kolmatta näkemäänsä andorialaista -sitä, joka oli yhä hengissä. Nimittäin hän erotti sen edessä lyhyen, tutun hahmon. Ei, mitä tuo hullu oikein tekee! Se pääsee kohta hengestään. Velho-oppilas otti muutaman nopean askelen heidän suuntaansa, mutta Sonetta hyökkäsi sittenkin. Dimictus seisahtui. Andorialainen taas kaatui maahan. Kuolleena, Dimictus oletti. Hyvä homma. Jokin liikahti nopeasti pojan silmäkulmassa ja hän katsoi liikkeen suuntaan. Neljäs andorialainen, jonka Sonettakin oli ilmeisesti nähnyt, vaikutti saaneen näöstään edes osan takaisin ja pinkoi pois päin minkä jaloistaan pääsi. "Eikä tasan...", Dimictus äännähti itsekseen ja lähti pakenevan perään. Tämä ei ole ansa, tämä ei ole ansa, tämä on puhdasta pelkuruutta, hän mietti mielessään vakuuttaakseen itselleen, ettei varmistamaton juokseminen andorialaisen perässä ollut kohtalokasta. Minulla on ollut pirun hieno päivä mutapohjien, mintaurin jäljitysten ja karhun kanssa tappelemisen lomassa, mutta ainoan ateriani menettämistä minä en sulata! Hän kiri epävarmoin jaloin juoksevaa andorialaista. Vasen käsi ojentui ja siinä välähti, humahtava hailakansininen valopallo iskeytyi andorialaispaskan selkään ja se kaatui vatsalleen maahan. Dimictus ei hidastanut tavoittaessaan tuon vaan hyppäsi tämän selkään ja riisti nopeasti aseet kauemmas. Kädet etsivät käsivarret ja kietoutuivat niiden ympärille, jalat sulkivat sätkivät raajat. Se oli elvekrypti ja se huusi ja kirosi, sylki, sähisi ja sätki. "Pää kiinni, pää kiinni andorialaispaska, pää kiinni!" Dimictus huusi vastaan. Tilanne oli kaoottinen monta minuuttia, mutta elvekryptin voimat vähenivät kun se yritti epätoivoisesti päästä pois, eikä Dimictuksella ollut ongelmia pitää sitä otteessaan. Tarpeen tullen hän käyttäisi jälleen magiaansa. Ja hän tasan keksi monta ilkeää tapaa käyttää magiaa! Andorialaiset olivat antaneet hänelle monen monta idea...

Posted by: Pohac 19.07.2004 12:06

Pohac katsoo tyytyväisenä, kun Nerena tappaa seuraavan Andorialaisen. Sitten hän kiroaa hiljaa mintaurin kulkiessaan sokeana eteenpäin. Sokeana hänen täytyi olla, muuten hän ei olisi hoippunut noin, ja olisi nähnyt tuon kirotun Andorialaisen. Pohac ei edes ehtisi auttamaan. Mintauri olisi yksin. Eikö tuo kirottu oppilas olllut sulkenut silmiään?! Pohac mutisee muutaman raskaammanpuoleisen kirouksen. Sitten hän näkee, kuinka mintauri pysähtyy. Juokse pois. Piru vie, juokse pois! Pohac ajattelee mieleessään, hyvä kun ei huuda. Mutta sitten tapahtuu jotain ihmeellistä. Mintauri hyökkää andorialaisen kimppuun. Vaikka Pohac kuinka odottaa mintaurin kaatuvan kuolleena maahan, niin ei tapahdu. Andorialainen karjahtaa ja kaatuu maahan. Pohac kääntää katseensa pois. Missä on viimeinen? Sitten hän kuulee mintaurin huudon, ja Dimictuksen juoksevan. Typerä poika, typerä! Jos se olisi ansa, Dimictus olisi kuollut ennen kuin edes ehtisi huutaa heille. Pohac otti jalat alle ja lähti juoksemaan Dimictuksen perään. Dimictuksen kaataessa andorialaisen hän pysähtyi vähän kauemmas odottamaan. Kun hyökkääjiä ei näkynyt ja elvekrypti oli voimattomana maassa, Pohac kävelee kaksikon luokse. "Saastainen andorialainen." Pohac sylkäisee elvekryptin naamaan. Hän tarttuu olentoa hiuksista ja riuhtaisee puoliksi pystyyn, sitten lähtee otettaan irroittamatta raahaamaan andorialaista leirin. "Odotappas vain kun minä pääsen sinuun käsiksi." Pohac murahtaa, kirjaimellisesti murahtaa kivusta ulvahtelevalle andorialaiselle.

Posted by: Dimictus 19.07.2004 22:15

Dimictus jäi hetkeksi tuijottamaan hölmistyneenä, kun mestari Mirigo riuhtoi elvekryptin käsittelyynsä. Mutta... mutta? Dimictus nousi ylös ja otti muutamalla hölkkäaskelella mestarin kiinni. Elvekrypti, joka potki maata ja tavoitteli hapuillen hiuksiaan ei tuntunut kiinnostavan ostoskassia enempää. Siinähän tuo roikkui mukana. "Minä otin sen kiinni, minä tahdon kuulustella sitä ja minä... äh, antaa olla." Velho-oppilas luopui vaatimisestaan katsellessaan kyllin kauan Mirigoon. Tuota ei tuntunut kiinnostavan Dimictuksen tahtomiset. Ei hän silti vetänyt vaatimustaan pois. Hänen andorialaisensa, hänen kuulustelunsa, hänen huvinsa -no, ainakin huvinsa.

Posted by: Miana Nivh 21.07.2004 12:34

Kuullessaan, ettei viimeinen pystyssä ollut andorialainen juossut ainakaan hänen peräänä, samaan suuntaan, mintauri pysäytti askeleensa. Kuunteli. Vähäinen, iloton hymynhäive käväisi Soneta huulilla hänen tulkitessa korviensa sieppaamia ääniä. Näköjään sekään ei ollut pitkälle pakoon pötkinyt, Kaktus kuulosti ottaneen sen kiinni. Sitten.. Oliko tuo ääni Pohacin? Taisipa olla, fyysisen voiman mestari otti sen itselleen. Ja sitten kuului taas Dimictuksen ääni. Pohac ja Dimictus olivat ainakin tallessa. Sonetta lähti palailemaan muiden luo, ympärilleen kuunnellen. Toivottavasti andorialaisia oli ollut vain neljä.. miten oli käynyt sen, jota hän oli potkaissut? Pitäisi kai käydä katsomassa. Tai pyytää jotakuta muuta käymään. Näine katkonaisine mietteineen mintauri oli jo saavuttanut metsäaukean laitaman, ja sinne hän pysähtyi hetkeksi. Kaikki kuulostivat olevan paikalla. Vai kuulostivatko? Sonetta kallisti päätään ja tirkisteli aukiolla olevia. Yksi, kaksi.. tuo taisi olla se neljäs vihollinen.. yksi taisi puuttua. "Mestari.. Leneth?" Sukunimi sanottiin ääneen jonkin verran epäröiden, muistiko hän sen oikein? Sattumoisin (aivan..) Sonetta oli tehnyt pienen karroksen metsään kirmatessaan, ja oli näin päätynyt lähemmäs Nerenaa. Lähemmäs, mutta ei kuitenkaan aivan viereen. "Mestari Leneth?" Hieman jo voimakkaammin ja varmemmin.

Posted by: Pohac 21.07.2004 19:11

Pohac kääntää katseensa Dimictukseen. Hän vain katsoo tätä tiukasti. Nyt ei ole leikin aika. Hän ei sano mitään, riuhtaisee vain vähän kovempaa elvekryptin hiuksista ja jatkaa matkaansa. aukiolle päästyään hän nakkaa elvekryptin edelleen tämän hiuksista vähän nuotion viereen ja potkaisee kylkeen sen verran kovaa että kylkiluu rusahtaa. Eipähän ainakaan lähde karkuun juoksemaan. Sitten hän kaivaa köyttä esille ja on muutamassa sekunnissa taas elvekryptin kimpussa. "Saastainen torakka!" Hän ärähtää ja potkaisee uudestaan jo murskaantuneeseen kylkeen. Elvekryptin kauhunkiljahdus on varmaan joistakin kauheaa kuunneltavaa, mutta Pohacista se kuulostaa tyydyttävältä. Hän sitoo elvekryptin käden ja jalat. "Minä neuvoisin sinulle, että kerrot heti, miksi olet täällä, jolloin pääset paljon helpommalla, sillä tällä nuorella velholla tässä" Pohac sanoo ja viittaa Dimictukseen "on ollut erittäin huono päivä, ja minun on vaikea pidätellä hänet irti sinun ruumiistasi. Niinpä neuvoisin sinulle, että teet itsesi hyödylliseksi, sillä voin arvata, että tällä nuorella velholla on monta varsin ikävää tapaa käyttää magiaansa hyvin pitkään niin, että sinä olet vielä täysin hengissä." Pohac lopettaa virnuillen varsin pirullisesti. ((Kuka tuota nyt aikoo pelata? Minä en ainakaan jaksa.))

Posted by: Dimictus 21.07.2004 20:23

(( Kai minä sen otan, kun kerran säästin sen hengissäkin. Luovun siitä kyllä ihan mielelläni, jos joku palaa innosta kärsiä. )) Dimictus ei huomaa Nerenan puuttuvan. Jotainhan tuo Sonetta tuossa mestarista huuteli, mutta hänestä tuo andorialainen oli paljon mielenkiintoisempi. Se voihkii muutamasti kivusta, jonka ilmeisen murtunut kylkiluu aiheuttaa. Sen siitä vain saa kun kehittää huonoja ideoita - ja yrittää vielä olla fiksu niiden kanssa täällä, Reloreassa. Täytyy olla tyhmä otus. Jos nuo olisivat tajunneet yhtään seurata joukkiota, olisivat he tajunneet mestari Mirigosta muutaman sellaisen pointin, ettei heitä olisi huvittanut ruveta leikkimään jousipysssyllä. Tuo andorialaisotus oli Mirigon hellyyden rinnalla leikkikoulun täti. Niin että tuon täyti vain olla erityisen tyhmää tekoa. Kun mestari viittasi puheessaan Dimictukseen, tuli poika hieman lähemmäs ja katsoi maassa makaavaa elvekryptiä kuin halpaa makkaraa. "Kuten näet, hänellä on erittäin suuria vaikeuksia pidätellä minua. Onneksesi kohdallesi sattui noinkin lämmin ihminen kuin Pohac. " Elvekrypti ei tuntunut tietävän, katsoako tuota vanhempaa miestä - lyhyttä, mutta himskatin kauhistuttavaa- vaiko tuota velhoa, joka oli juuri käristänyt hänen selkänsä. Sen kauhistunut katse poukkoili vuoroin kumpaankin. Sen kylkeä särki ja koski sietämättömästi, se säteili tuskaa. Ainut asia, joka esti elvekryptiä ulvomasta kipuaan oli lamauttava pelko, jonka nämä kirotut relorealaisbarbaarit hänessä aiheuttivat. Hän pelkäsi kuolevansa ja ennen kaikkea hän pelkäsi juuri nyt tapoja, joihin kuolla hitaasti ja kivuliaasti. "Minä olen vaan arvoton rivisotilas, minulle mitään kerrota", hän sanoi nopeasti hiljaisella, vavahtavalla äänellä. "Älä valehtele!", Dimictus ärjäisi ja elvekrypti hätkähti. Velho marssi rivakasti Pohacin ohi. Hän vaikutti taas kiehahtaneen temperamenttinsa arvaamattomalle alueelle, kun hän polvistui andorialaisen viereen ja retuutti tämän päätä ylemmäs kiskoen molemmin käsin pieluksista kasvot aivan omiensa tasolle. Dimictus oli monella tapaa huolestuttava sattuessaan tälle tuulelle -jota tapahtui eleensä useammankin kerran päivänkierrossa. "Te andorialaispaskat survoitte minulta perkele silmät! Saatana sinä et tiedä kivusta vielä mitään, mutta oi kyllä minä tulen sen sinulle opettamaan. Joten latele nyt vittu jumankauta koko helvetin retkesi perkeleen andorialaispaskiainen!" Ah, Dimictus oli niin kovin kaunopuheinen. Velho oli tullut juuri paljastaneeksi koko seurueelle ohimennen tapahtuman menneisyydestään, mutta hän ei edes itse huomannut. Toisaalta vanhat mestarit tiesivät asian muutenkin. Elvekrypti, iältään varmaan vajaissa kolmissa kymmenissä tuijotti lamaantuneena itseään kymmenisen ajankiertoa nuorempaa velhoa kykenemättä sanomaan sanaa suustaan.

Posted by: Pohac 21.07.2004 21:23

Pohacin käsi tarttui Dimictusta hartiasta ja ensin yritti riuhtoa poikaa irti elvekryptistä ja onnistui vasta vähän ajan päästä. Dimictus luultavasti itse huomaa tämän olevan osaksi näyteltyä, sillä vaikka siltä näyttää, Pohac ei vedä poikaa ensin täydellä voimalla pois. Sitten hän näyttää huohottavan hiukan ja ärähtää Dimictukselle. "Painu nyt helvetti kauemmas tai siitä ei saada mitään irti!" Pohac näyttää lähes huohottavan jälleen kääntyessään andorialaissian puoleen. "Kuten näet, hän on joskus varsinainen eläin. Näin ollen, sinun olemassaolosi jatkuvuuden vuoksi, toivon tosissani, että et ole vain pelkkä rivisotilas, jolle ei kerrota mitään." Pohac sanoo, virnistäen jälleen. "Sillä silloin, minulla ei ole minkäänlaista syytä olla päästämättä tätä nuorta herraa kimppuusi ja katsomaan, kuinka syvälle kurkkuusi hän saa silmäsi työnnettyä." Myöskään Pohac ei muista Nerenaa. Hän on liian keskittynyt andorialaiseen. Hän tietää että ne ajattelevat relorealaisia barbaareina, ja jos hän näyttäisi huolestuvan jonkun ryhmänsä jäsenen vuoksi, elvekryptiä luultavasti pelottaisi vähemmän.

Posted by: Dimictus 21.07.2004 21:48

Dimictus oli hetken ymmällään kun Pohac riuhtoi häntä pois, mutta ymmärsi sitten peräännyttyään ja katsottuaan mestaria, että tämä oli näytelmää. Niinpä poika loi kasvoilleen paheksuvan ilonpilaaja -ilmeen ja vilkaisi sitten andorialaista vaarallisesti. Tuollehan ei annettu pienintäkään helpotusta tässä tragikomediassa. Elvekrypti oli hetken helpottuneen oloinen, kun pääsi velhosta eroon, mutta se vaihtui hyvin nopeasti uuteen kauhuun, kun tuo toinen ihminen kovisteli häntä. Eihän hän voinut sanoa mitään, ei mitään. Toisaalta jos hän ei sanoisi, niin hänellä tuskin olisi mahdollisuutta puhua enää ikinä yhtään mitään. "Hyvä idea", Dimictus keskeytti elvekryptin kauhuisen ajatuksenjuoksun. Katse liikahti velhoon. Dimictus viittasi ilmeisestri Pohacin mainintaan silmistä ja kurkuista. "Olenkin aina halunnut kokeilla jotakin tuon kaltaista. Näitä andorialaisia vain sattuu kohdalle niin kovin harvoin ja niillä on niin vähän elimiä leikittäväksi." Elvekryptin silmät suurenivat. "Hyväonhyväon", hän katsoi nyt vanhempaan mieheen. "Mutta jos kerron, mitä minulle tapahtuu -siis jos nyt satun tietämään jotakin?"

Posted by: Pohac 21.07.2004 22:10

"Nopea, kivuton kuolema." Pohac sanoo välittömästi, mutta varman kuuloisesti. itseasiassa hänellä ei ole aikomustakaan sellaiseen. Tai no, jos hän olisi yksin, kenties, mutta hän ajatteli vain päästää vainajan ja Dimictuksen muistelemaan Dimictuksen menneitä tuonne metsän puolelle. Miehestä voisi kuitenkin luulla että hän aikoo lunastaakin lupauksensa. Sitten Pohac astuu askeleen lähemmän. itseasiassa askeleen andorialaispaskan kyljelle. Hän jättää jalkansa siihen ja painaa joka sanalla enemmän. antaen todellista painoa sanoilleen. "Näin ollen. Minä puhuisin, ja aika pian."

Posted by: Dimictus 21.07.2004 22:36

Elvekryptin silmät eivät olisi voineet laajentua enää enempää. Hän hätkähti, koetti sävähtää kauemmas mihinkään pääsemättä. Hän ei tahtonut kuolla, ei tahtunut kuolla. Epätoivo valtasi miehen ja hän katsoi kauhuissaan vanhempaan mieheen, parahti tuskasta kun tämä painoi jalalla kylkeä. Elvekrypti liikahti hieman kauemmas, mutta minne hän olisi voinut päästä? Sidottuna ja noiden saastaisten relorealaisten keskellä. Eivätkö nuo vaan voisi päästää häntä menemään? Eäh, eivät, kyllä hän sen tiesi. "Lopetalopeta", hän kivahti miehelle, jotta tuo ottaisi jalkansa pois. "Nopea, kivuton kuolema? Varmasti?" hän varmisti hätääntyneenä. Tylsä. Pelkuri. Kidu nyt edes vähän. Näitä asioita Dimictus mietti katsellessaan vähän matkan päässä kädet rinnalla ristissä tuota andorialaista.

Posted by: Nerena 21.07.2004 23:14

Nainen hätkähti. Aivan kuin joku olisi kutsunut häntä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli. Oikeastaan, hänen ajatuksenjuoksunsa vaikutti tyrehtyneen lähes kokonaan. Äkkiä hän kuitenkin muisti, andorilaispaskoja. Hän oli tappanut yhden, missä helvetissä ne muut saastat olivat. Kaikkialla tuntui hiljentyneen. Ei kai.. Eivät kai muut olleet kuolleet, hän mietti hätääntyneenä hiljaisuudessa. Silmien katse tuntui lävistävän ympäristön edelleen utuisen verhon läpi, eikä missään näkynyt liikettä. Hetkinen, joku oli kyllä hengissä, nainen tuumasi seuraavaksi. Joku oli kutsunut häntä. Vai oliko kyseessä ansa. Epäilykset täyttivät mestarin mielen, vaikka järjenjuoksu olikin hämärää. Tärisevin käsin hän tiukensi otettaan miekasta ja yritti vaivalloisesti kohottautui pystyyn, mutta turhaan. Jalat eivät kantaneet kunnolla. Hän tömähti raskaasti takaisin kuusen juurelle, sankalle neulaspedille. Perkele, hän kirosi mielessään. Sen taidon hän kyllä osasi -kiroilemisen nimittäin- vaikka olisi häilynyt kuoleman rajamailla. Hikipisarat helmeilivät naisen entisestään kalvenneilla kasvoilla. Hänen oli päästävä ylös, puolustautuminen oli pelkkä naurettava haave, jos hän makaisi avuttomana kuusen juurakossa. Silmiään tiukasti yhteen puristaen hän vetäisi henkeä ja punnertautui puoliksi ylös. Kipu repi jäseniä, kuin köydet olisivat kiskoneet häntä jokaisesta raajasta eri suuntiin. Katkonaisen hengityksen saattelemana nainen onnistui kohoamaan jaloilleen, tosin pelkkä paikallaan oleminen näytti ulkopuolisen silmiin varmasti hyvin epävakaalta, aivan kuin ympäripäissään oleva kaljamaha olisi kohonnut kuraisen ojan pohjalta. Horjahdellen hän otti pari askelta. Vaikka nainen kuinka siristeli silmiään, hän ei nähnyt kunnolla eteensä mutta sitten hän havaitsi jotakin. Pieni olento. Oliko sillä todella neljä jalkaa vai näkikö hän näkyjä? "Kuka siinä?" hän kysyi korahdellen. "Sonetta..?" kuului seuraava kysymys, joka oli pelkkä sihinää muistuttava kuiskaus. Ääni oli jumittunut kurkun tienoille. "Mitä.. tapahtui? Ovatko kaikki.. kunnossa?" nainen yritti kysellä. Hän ei ollut täysin varma, puhuiko hän edes olennolle, jolle kuvitteli puhuvansa. Tätä hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä, sillä uusi kipuaalto kouraisi vartaloa pisteliäästi ja sai hänet valahtamaan polvilleen. Kipua seurasi iljettävä olo. "Taidan.. mmm.. voida.. pah..", nainen yritti kakoa sanoja suustaa mutta alistui sitten hätkäyttävän kouristuksen uhriksi. Paha olo kumpusi hänen sisältään oksennuksena, sammalmatto sai ylleen uutta väriä. Oksennettuaan nainen huojahteli, mutta ei päässyt enää seisaalleen, vaikka yritti muutamaan otteeseen. "Sin.. sinun pitäisi.. mennä.. pois. Ne paskat.. ne kurjat tulevat.. takaisin. Ja tappavat. Min.. minustausta ei.. ole hyötyä. Ne eivät saa.. minulta tietoja.." hän selitti hyvin epäselvästi pihisevän hengityksensä joukosta ja yritti kohdistaa katseena edessään häilyvän hahmon kasvoihin.

Posted by: Dimictus 22.07.2004 0:05

Siinä aikansa elvekryptiä alentavasti tuijotettuaan Dimictus vilkuili hieman ympärilleen. Tosiaan juu, taisi Sonetan puheissa sittenkin olla jotain järkeä. Ei velho kuitenkaan aikonut näyttää huolestustaan. Tämän tragikomedian piti kestää loppuun asti, epäonnistumiset tapahtukoot lavasteissa. "Jaa-a, ilmeisesti mestari Leneth kyllästyi ja lähti marjastamaan. Te andorialaiset ette ole kovin mielenkiintoista väkeä -no, paitsi kärsiessänne", hän puheli vangille tulematta kuitenkaan yhtään lähemmäs, pidellen yhä käsiään puuhkassa. (( Ärkeles, unohdin ihan kokonaan, että Reodermykin on täällä. No, sovitaan, että se oli tässä ja lähti kauemmas katsomaan oliko andorialaisia lisää, ei vielä nähnyt, mitä kirissä kävi -tapettiinko vaiko mitäkö. )) [Reodermy] "Yksi niitä oli lisää", suurmestari ilmoitti saapuessaan takaisin. "Ta... Ai kappas, te saitte sitten yhden elävänäkin." "Minä sain", Dimictus lisäsi. "Ja jos ei se kohta puhu, minä pääsen mittaamaan sen kurkkua silmän pituuksilla -ja ihan aidolla työkalulla." "Ai, no sehän on hienoa. Mutta niin, se viides tappoi itsensä kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta." Suurmestari ja Dimictus puhelivat asiasta leppoisasti ja hyväntuulisen oloisena Reodermy huikkasi Pohacille. "Annappas Mirigo sen olla hetki, minulla on siltä kysyttävää." Reodermy tuli Pohacin vierelle ja katsoi vankiin ihan niin kuin siinä olisi ollut jotakin surkuhupaisaa. "Kerrohan minulle, andorialainen, olen miettinyt kansanne älykkyyttä. Niin että selvennähän minulle, mitä ideaa on hyökätä -huonolla strategialla kaiken lisäksi- alivoimalla relorealaisjoukkiota vastaan? Nimittäin teillä kävi kyllä aikamoinen tuuri, sanoisinko. Huono sellainen tosin, mutta on tuo melko ainutlaatuista. Nimittäin kaikista relorealaisjoukoista satuitte hyökkäämään juuri siihen, jossa sattuu olemaan Mayarnan kerma." Elvekrypti sävähti. "Minä itse olen suurmestari Reodermy L˙x Ruyninpoika." Elvekrypti sävähti voimakkaammin. "Ja ne jotka satuttavat sinua eniten ovat koulun mestareita." Andorialainen hätkähti niin, että jos ei olisi ollut maassa pitkin pituuttaan, olisi nyt pudonnut sille. Reodermy kohautti hartioitaan. "No paitsi tietysti tuo velho. Hän nyt noin muuten vain omaa kuumia tunteita teitä kohtaan." Andorialainen alkoi toivoa, että olisi tappanut itsensä, kuten oli tehnyt Sorde, hänen toverinsa.

Posted by: Pohac 22.07.2004 11:03

Pohac astuu taaksepäin suurmestarin pyytäessä sitä. Dimictuksen muistuttaessa Nerenasta huoli riipii pitkin hänen jäseniään, kuin pakottaen lihakset etsimään mestaria. Pohac miettii hetkisen, ja kuuntelee suurmestaria vain puolella korvalla. Nerenaan osui nuoli. Saastainen andorialainen. Saastainen! Oliko nuolessa myrkkyä?! Nyt hän ei enään välittänyt andorialaisen hengissä pysymisestä tippaakaan, vaan karjaisee raivosta, tarttuu andorialaista rinnuksista ja riuhtaisee pystyyn. "Kuka sen nuolen ampui?!" isku palleaan, murtuneen kyljen viereen. "Voiteletteko te saastaiset paskat nykyään nuolennekin myrkyllä, mielenne lisäksi?!" Pohac raivoaa. lyö vankia jälleen nyrkillä vatsaan valtavalla voimalla ja ottaa kirveensä selästään. "En ole päässyt käyttämään tätä vielä tänään, se andorialaiskaverisi kuoli ilman että minun tarvitsi edes aseitani kaivaa, mutta lupaan keksiväni monen monta keinoa käyttää tätä kirvestä, ellet kerro minulle mitä myrkkyä se oli. Ja olen varma, että sinulla on vastamyrkkyä mukanasi. Edes andorialaiset eivät ole niin tyhmiä että kantavat mukanaan myrkkyä mutteivat ollenkaan vastamyrkkyä!" Pohacin raivo on kauheaa katseltavaa. Hän kääntää andorialaisen ympäri, tarttuu tämän sormeen ja vääntää. Kuuluu kammottava ruts kun se murtuu kuin kuiva keppi. Pohac e kuitenkaan vielä päästä irti. "Sinun vuoksesi toivon tosissani, että sinulla on minulle vastauksia." Hän lisää sanoille jälleen hieman painoa vääntämällä vangin jo valmiiksi murtunutta sormea. "Tämä on vasta esileikkiä." Hän sitten kuiskaa julmasti vangille. Pohac ei välittäisi, vaikka suurmestari itse yrittäisi saada häntä irti vangista. Ei, nyt oli kyse Nerenan hengestä. Ne olivat yrittäneet valita vahvimmat ja ampua niitä myrkytetyillä nuolilla, sitten tappaa loput. Siinä oli taas vähän enemmän järkeä.

Posted by: Miana Nivh 22.07.2004 12:34

Sonetta piti varsin visusti huolta siitä, ettei enää vahingossakaan sattunut vilkaisemaan aukion puolelle kuulustelun alettua. Hän oli vilkaissut sinne - kerran. Alussa. Ja käännähtänyt hyvin vikkelästi poispäin ja yrittänyt karkoittaa näkemänsä pois mielestään. Elvekrypti-parka. Sananvaihtoa hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta. Hänen piti kuulla jotain, joka kertoisi taistelun mestarin olevan hengissä. Vielä ei kuulunut mitään. "Mestari Le--", säikähdyksestä viimeiset kirjaimet nielaistiin ja tapailtiinpa muutamia askelia taakse, pois tuon ilmestyksen lähettyviltä. Kunnes sitten ilmestys tunnettiin. Mestari Leneth. Mutta mitä tälle oli tapahtunut? Nuoli? Naisen kaaduttua polvilleen ja sammalmaton värjääntymisen jälkeen Sonetta asteli varovaisesti tämän lähelle, kosketti kevyesti olkapäätä. "Shh." Mitä Leneth olikaan kysellyt? "Kaikki ovat kunnossa." Sinua lukuun ottamatta. "Niitä ei ollut enempää kuin neljä - viisi. Sinä sait yhden, mestari Mirigo toisen ja kaksi muutakin kuoli tai on lähellä kuolemaa. Kak- Dimictus sai sen viimeisen, elävänä. Nyt hän ja mestari Mirigo kuulustelevat sitä aukiolla." Kai siinä oli tarpeellinen? Eiköhän. Sonetta jätti mainitsematta, että sen yhden kituminen tai kuolema oli hänen.. syytään? Hänen tekosiaan. "Nuoli oli myrkytetty. Pystyttekö liikkumaan muutamia metrejä, niin olisimme täältä pusikosta aukiolla ja muut, parannustaitoisemmat ja -tietoisemmat pääsisivät katsomaan sitä haavaa?"

Posted by: Elera 22.07.2004 16:02

Eleran silmät olivat tottuneet pimeään lyhyen ajan päästä, ja hän pystyi nyt jo havaitsemaan että andorialaisia ei ollut paljon, ja pari oli saatu hengiltä. Hänen oteensa tikarin kahvalla oli löystynyt, ja hän jäi odottamaan tämän taistelun loppua aloilleen aukion reunalle. Hän tarkkaili ympäristöään hiljaa, ettei kukaan voisi yllättää häntä tai yleensäkään hyökätä hänen kimppuunsa. Kun nuo raahasivat elvekryptiä kuulusteltavaksi, hän nousi hitaasti seisomaan, käsi yhä puunrungolla. Hän katseli yhä ympärilleen. Hän oli kävellyt aukion laidalle, ja oli parin puun takana. Hän asteli esiin puiden lomasta, kuitenkin pysähtyi ennen kuin käveli pidemälle aukiota. Hän ei ehkä halunnut nähdä kun he kiduttivat vankia. Vampyyri ei ollut varma mitä tehdä, kun ei halunnut mennä katselemaan kidutusta, joten jäi vain seisoskelemaan aukion laidalle. Hän katseli ympärilleen, vaikka tiesikin ettei andorialaisia olisi enemmän.

Posted by: Dimictus 22.07.2004 16:30

[Reodermy] Reodermy antoi Pohacille tilaa kun tuo raivostui. Kenties siinä tavassa, välinpitämättömyydessä, jolla pidemmän aikaa koulussa olleet suhtautuivat kiduttamiseen, oli jotakin pelottavaa paitsi elvekryptin myös tuoreiden oppilaiden mielestä. Mutta tuskin sen enempää Pohac, Dimictus tai hän itse tuli asiaa ajatelleeksi. Ei tuo puhuisi kukkasilla ja konvehtirasialla, eikä sitä voinut pois päästää, kun sillä oli tietojakin. Sen olisi voinut tappaa nopeasti ja melkein kivuttomasti kun siitä oltaisiin saatu tieto ulos, mutta se oli sentään andorialainen. Heillä kaikilla oli paljon omakohtaisia kaunoja noita raakalaisia kohtaan, vaikkei uusilla ehkä vielä olisikaan. He tiesivät, ettei relorealaista oltaisi kohdeltu Andoriassa yhtään sen paremmin. Itse asiassa he uskoivat, että andorialaiset olivat monin verroin kaameampia ja raaempia. Tietysti olivat, olivathan ne raakalaisia ja syypäitä koko tähän karmeaan sotaan. Sen sijaan Reodermy kääntyi pois ja hetkistä myöhemmin ilmestyi mestari Leneth näkyviin. Suurmestarin silmät suurenivat ja hän marssi mestarin luokse, katsoi tämän kasvoja. "Sinä tässä nyt huolta tarvitset", hän sanoi suoraan ja koetti saada sekavan naisen makaamaan maahan, vähän kauemmas oksennuksesta. "Nerena, nyt lopetat meistä muista huolehtimisen, sinnittelet siinä vielä hetken. Tuo andorialainen antaa meille aivan juuri vastamyrkkyä." Suurmestari jäi naisen vierelle ja tuijotti tämän yli kuulustelupaikalle. [vanki] Vanki ulvahti kivusta ja kauhusta kun hänet revittiin pystyyn. Aikuinen mies, mutta hän oli täysin pelosta sekaisin kun häntä itseään lyhyempi mies alkoi toden teolla huutaa. Mitä tuo hirveä relorealainen tekisi hänelle? Hirvittävä, kamala, kauhea! Hän tunsi olevansa susilauman keskellä revittävänä hengiltä. Mielikuva ei kyllä mennyt kaukaa totuudesta. Ilmat pakenevat miehen keuhkoista kun Pohac lyö häntä ja ilmeisesti jotain hänen sisällään survoutui vielä sisemmälle. Kauhuissaan hän oli valmis sanomaan mitä vain tuo mies halusi, mutta hänen keuhkoihinsa ei kulkenut ilmaa eikä ääntä ulos. Eih! Mies koettaa haukkoa henkeään tuijottaessaan vauhkon kauhun vallassa Pohacin esille kaivamaa kirvestä. Nämä olivat hulluja! Hulluja! Kunpa hän vain kuolisi! Kunpa hän ei olisi täällä! Hän ei tahtonut kuolla, ei tahtonut kuolla näin... Kun Pohac kääntää hänet ympäri ja alkaa vääntää sormea, valtava kipu ravisuttelee elvekryptiä sisäisesti. Hengitys vapautuu jälleen ja pitkälle kantava tuskanhuuto pakenee kauhuun ja kipuun vääntyneestä suusta. Sormi rasahtaa ilkeästi poikki ja mies huutaa taukoamatta, sätkii ja kipu tuo kyynelet silmiin. Raivon ja tuskan kyynelet. "Lopetalopetalopetaaaaaaarghaaa!" elvekrypti huutaa kivusta sekopäisenä. "SeonSordellaseonSordella" [Dimictus] Dimictus tuijotti kiinteästi vankia, kunnes Nerena yleisesti huomattiin. Hän otti muutaman askelen naista kohti, mutta totesi sitten, että tuo vanki kyllä kertoisi pian missä vastamyrkkyä on. Hänen oli melkoisen turha tässä vaiheessa lähteä käyttämään sitä perusparantamisen taitoa, jonka velhotkin opissaan saivat. Sen sijaan hän pysähtyi ja katsoi hetken huolestuneena naista. Vankia ei kyllä lohduttaisi tässä vaiheessa yhtään, vaikka huomaisikin joukon huolen. Dimictus kuitenkin käänsi selkänsä Nerenalle ja katsoi taas tuikeasti vankia. Hänellä oli jälleen hieman parempi syy toivoa tälle tuskaista kuolemaa.

Posted by: Bikor 22.07.2004 20:28

(( Jaahas, minähän se täällä taas. Kuten varsin hyvin huomasitte, katosin joksikin aikaa. *köhköh* Mutta olkaa kiltit niin suloisia, älkääkä ruoskiko minua.... Muttakun kone sekosi, siihen tuli viirus ja sitten piti asentaa, asentaa ja asentaa. Siis ei minun tietenkään vaan isäukon, minä en_osaa, joten en päässyt koneelle (ja jos pääsin niin ihan pieneksi hetkeksi mutta älköömme huomioiko sitä *ehe-ehe*). Sitten lähdimme mökille kahdeksi viikoksi, eikä ollut mahdollisuutta tulla ilmoittamaan asiasta. Sitten tehtiin viimeiset asennukset ja minä olin pleikan pauloissa, sitten pääsin koneelle, mutta lähdettiin Särkänniemeen ja nyt olen täällä ja ilmoitan vasta nyt koska minä piru vie UNOHDIN kaikki roolipelit sun muut. *seliseliseli* On niin kiva kun te ymmärrätte pikkuista Joshaa, eikö..? *painuu niin pieneksi kuin vain pystyy* ))

Posted by: Dimictus 22.07.2004 23:19

(( Tuijottakaa kaikki sitä! *möllöttää* ))

Posted by: Nerena 23.07.2004 16:09

(( *tuijottaa* Josha, olet vielä pahempi kuin minä. Olen sentään kirjoittanut tänne ainakin pari peliä. ^^ Se on jo jotakin. Tulee vähän pälli peli, kiirus on. Kokeilkaa saada selvää. )) Koskaan ei kulkenut ainutkaan sana naisen korvista ohi, mutta tällä kertaa Sonetan sanat tuntuivat suhahtavan toisesta korvasta sisään ja vauhdilla toisesta ulos. Edes pieni ajatuksenpoikanen ei viitsinyt vaivautua käsittämään mintaurin puhetta, kunnes tämä mainitsi jotakin jotakin elävästä vangista, jota oltiin parasta aikaa kuulustelemassa. "Mhäh?!" hän kakisteli kurkkuaan ja yritti silmiään siristäen nähdä edemmäksi. "Jäikö niistä julmentun paskoista joku henkiin!" hän karjahti raivoisasti. Tai no ainakin yritti karjahtaa, suusta karannut pihinä muistutti lähinnä talviunilta heränneen karhun murinaa, eikä sanoista saattanut ottaa kunnolla selvää. Sen kuitenkin saattoi havaita, että nainen oli raivoissaan, huonovointisesta olotilastaan huolimatta. Naisen raivo tyrehtyi kuitenkin äkisti uuteen oksennuskohtaukseen, jonka jälkeen hän havaitsi Sonetan saapuneen vierelleen. Tämä oli vain häilyvä varjo, mutta nainen tunnisti hänet silti. Vaivalloisesti henkeä syvään vetäen hän keskittyi. Kyllä, hän tunnisti tutun löyhkän. Kukaan muu ei saattanut lemuta niin pahalle kuin saastainan andorialainen. Eikä kukaan muu puhunut niin rumalla aksentilla, kun rajan tuolla puolen elävä raakalaiskansa. Eikä mikään muu kuin tieto elävästä andorialaisesta saanut naista himoitsemaan tappamista. "Sen paskan on kuoltava..", nainen rähisi, hengityksen vinkuessa iljettävästi. Samalla joku toinen saapui hänen luokseen, se oli suurmestari. Tämän hän tunnisti kävelytyylistä, vaikka näky olikin häilyvää harmaata massaa ja ennen kaikkea äänenpainosta. Minä tapan sen", hän toisti ja pyrki pystyyn ylimmän mestarin vastusteluista huolimatta. Kerran hän punnertautui ylös, mutta lysähti voimattomana maahan. Silmissä sumeni hetkessä, pelkkää pimeyttä. Mutta ei. Näkö palautui sittenkin, tosin kaikki näkyi enää utuisen harmaana, ei enää häilyviä ääriviivoja. Hengitys poltteli rintakehässä myrkyn lailla. Toisen kerran hän pääsi riuhtomaan itsensä ylös, otettua yhden askeleen, kunnes lysähti kasvoilleen sammaleiseen maahan. "Tuokaa se kurja tänne!" hän huusi kivusta irvistäen. "Vaadin kostoni", hän lisäsi heikosti kun jo tutuksi tullut kipukouristus runteli hänen vartaloaan.

Posted by: Miana Nivh 23.07.2004 19:56

Korvat luimistuivat itsestään mestarin karjuessa siinä lähes niiden juuressa. Sonetta ei edelleenkään pitänyt korotetuista äänistä, ja asian muuttumista ei auttanut yhtään myöskään aukiolta kantautuvat huudot. Siihen sattui. Värähdys. Korvien luimistumisen myötä myös pupillit laajentuivat entisestään. Ei Nerenan sanojen vuoksi, oli vanhempiensa ja kyläläisten kiistojen vuoksi kutakuinkin tottunut senkaltaisia kuulemaankin, mutta.. miten Nerena jaksoi, kykeni vielä puhua? Kyllähän se oikeutetusti oli raivoissaan andorialaisille, ja kai se vihan takia karjumiseen vielä kykenikin.. mutta siitä huolimatta Sonetta asiaa ihmetteli. Hieman epävarmana, apua hakeva katse pysähtyi sitten kohti tulevaan hahmoon. Suurmestari. Huomaamattaan Sonetta astui askeleen, pari taaksepäin antaakseen suurmestarille enemmän tilaa. Tämä saisi Nerenan paremmin varomaan liikkeitään, pysyttelemään liikkumattomana kuin hän, pelkkä uusi oppilas. "Suurmestari", Sonetta kuitenkin sanoi hiljaa taistelun mestarin lysähtäessä tällä hetkellä viimeisen kerran maahan, yhden askeleen jälkeen, "selviäähän mestari Leneth?" Nyt Sonetta oli vain nuori mintauri, lapsi.

Posted by: Dimictus 26.07.2004 1:48

(( Minne se Pohac nyt oikein jäi munimaan. Odottelen häntä, sillä sitä elvekryptiä varmaan kiinnostaa, mitä Pohac tekee. ))

Posted by: Pohac 26.07.2004 13:13

((anteeksi että kesti, oli ropeconissa viikonlopun eli en päässyt nettiin.)) "Sorde! Kuka on Sorde!?" Pohac raivoaa, mutta päästää sormen irti. "KERRO!" Sitten hän paiskaa andorialaisen nuotion hehkuviin hiilloksiin. Pohac kääntää katseensa Nerenaan huolestuneena, mutta karjaisee sitten käskyn Nerenalle. "Nerena! Rauhoitu! Vedä syvään henkeä. Jos raivoat, veresi kiertää nopeammin ja niin myös myrkky. Sinun täytyy rauhoittua, tai kuolet!" Pohac karjuu peittääkseen pelkonsa. Nerena ei näytä hyvältä. ((Nyt ei oikein irtoa, tuli lyhyt peli.))

Posted by: Dimictus 26.07.2004 18:53

[vanki] Vanki ulvahti kun kytevä hiillos poltti sen nahkaa niin kuin oli polttanut selkään aiemmin porautunut magiaisku. Se kierähti voimakkaasti uikuttaen polttavan tuhkan päältä, uskalsi kirotakin pieneen ääneen valituksensa seasta. Vaatteet olivat palaneet selästä puhki. Liekö magiaiskusta vaiko vasta hiilloksista, ei kukaan ollut muistanut katsoa. Raakkuva huudahdus kumpusi kurkusta, kun mies kierähti ympäri, yli taitetun sormensa. "Sorde, se joka tappoi itsensä! Sordella on vastamyrkky pullossa, nahkapussissa." Elvekrypti nieleskeli, silmät olivat vauhkot. Se tiesi kuolevansa. [Reodermy] Suurmestari älähti Nerenalle. "Pysy aloillasi! Ei se ihan heti ole kuolemassa, mutta sinä kuolet, jos et nyt taltu!" Mies vilkaisi Sonettaa ja oli jo päättänyt käskeä tätä tutkimaan sen Sorden, kun tuli siihen tulokseen, että hän itse löytäisi sen miehen nopeammin, kun oli sitä jahdannutkin. "Katsokin, ettei mestari Leneth yritä mitään hullua", hän komensi sen sijaan ja sanoi sitten hieman rauhallisemmin. "Ja kyllä hän selviää. Noin vihaiset naiset eivät kuole." Näine sanoineen suurmestari nousi ylös ja juoksi aukiolta sinne, minne tiesi tuon Sorde-paskiaisen tappaneen itsensä. [Dimictus] Velho katsoi suurmestarin menoa ja älähti sitten itsekseen. Maailma olisi niin paljon helpompi paikka ilman andorialaisia. Poika siirtyi rivakasti paikaltaan ja tuli taistelun mestarin vierelle, kyyristyi siihen. Nainen näytti kaamealta. Dimictus itse ei ollut kovin varma tuon selviämisestä, vaikka Reodermy olikin mintauria siitä vakuutellut. Mestarilta olisi helposti voinut viedä tajun, niin tuo olisi ainakin rauhoittunut. Mutta velho-oppilas ei näki moisessa enemmän vaaran kuin sen tuoman edun. Mitään sanomatta hän otti vastakkaisella puolella olevan mestarin käden omaansa, sen, joka oli sidottu. Ei lohduttaakseen, vaan nähdäkseen. Haava vaikutti yhä vuotavan läpi kangassiteen. "Ota tuo pois", poika ilmoitti Sonetalle ja alkoi poistamaan sidettä oman kätensä ympäriltä. Se häiritsi hänen magiankäyttöään. Kerran hän irvisti. Karhun hampaat olivat repineet käsivartta, mutta onneksi tuo ei ollut ehtinyt kunnolla purra. Hänellä ei olisi kättä, jos karhun purukalusto olisi ehtinyt näyttää todelliset kykynsä. Ne purivat kaksitoista millisen metallin läpi, hänen kätensä oli pelkkä purulelu. Revittyään hätäisesti siteen pois, hän otti uudelleen mestarin käden omaansa. Haava todella vuosi yhä, näytti pahalta. Dimictus otti revityn siteen käteensä ja sitoi sen mestarin käden ympärille tiukaksi puristussiteeksi. "Nosta käsi ylös ja pidä se siinä", hän ohjeisti mintauria sen enempää katsomatta toimiko tämä käskyjen mukaisesti. Myrkky valui kyllä veren mukana ulos, mutta siitä oli melko vähän iloa, jos mestari kuolisi verenhukkaan. Dimictus ei koskaan ollut ollut hyvä parantamisen osa-alueella, mutta osasi sen välttämättömän, mitä piti päästäkseen ylipäänsä maagina hopeatasolle. Nerenalle hän ei kuitenkaan viitsinyt kertoa tätä seikkaa. Loppujen lopuksi jo pelkkä luulo saattaisi parantaa tuon olotilaa. "Pysy aloillasi, hengitä rauhallisesti", hän sanoi Nerenalle tiukkaan sävyyn. itseään hengiltä tappavat potilaat eivät olleet kenenkään lempi parannettavia. Dimictus huokaisi syvään, sulki silmänsä ja mumisi itsekseen jotakin. Mumina ei ollut välttämätöntä, se vain helpotti keskittymistä ja oikean tunteen löytämistä. Magia oli ennen kaikkea itsensä hallintaa. Siksi kaikista maageista ei koskaan ollut taistelijoiksi. Kiihtymys ja levottomuus eivät olleet helppoja seuralaisia. Osittain siksi Dimictus oli toivonut Nerenan rauhoittuvan, joskin nyt hän oli jo unohtanut kaikki toiveet. Hänen oli toistettava tuntemuksia, hänellä ei ollut sijaa ajatella mitään muuta. Ja kun hän avasi silmänsä, oli valkoinen magia-re ilmestynyt mithiin, kulkenut sitä pitkin ja uponnut naisen rintakehälle laskettuja sormia myöten mestariin. Kivunlievittäjiä, ei sen kummoisempaa. Dimictuksen tummat silmät tuijottivat samaa kohtaa, johon ne olivat osuneet silmäluomien avautuessa. [Reodermy] Silloin suurmestari palasi. Hän vilkaisi Nerenaa ja naisen ympärille kokoontunutta väkeä, suuntasi vangin luo. Hän veti pienen pullon nahkapussista. Siinä oli keltaista nestettä. "Tämäkö?", hän varmisti elvekryptiltä ja vanki nyökkäsi. "Jos tämä ei ole oikeaa lääkettä, sinulta poistetaan silmät ja toinen munuainen tässä ja nyt", Reodermy sanoi ilmeettömänä saaden vangin vakuuttelemaan kiivaasti sen oikeellisuutta. Suurmestari mulkaisi vankia ja kiirehti naisen luokse. Dimictus kuitenkin nousi ja pysäytti suurmestarin muutamaa askelta ennen naista. "Se aine tekee pahaa jälkeä häneen sisältäpäin. En usko, että tuo pysyy hänen sisällään", hän kuiskasi. "Mitä sitten ehdotat?" "Suoraan suoneen." "Pystytkö tekemään sen?" ".....En." Suurmestari oli hetken vaiti. "Sitten katsomme, pysyykö se sisällä." "Jos ei pysy, hän kuolee." "Tiedän." Reodermy käveli Dimictuksen ohi ja kyyristyi naisen vierelle. "Nerena", hän sanoi, "Sinun on juotava tämä. Ja sen on pysyttävä sisälläsi." Dimictuskin tuli siihen, seisoi reodermyn vierellä.

Posted by: Miana Nivh 26.07.2004 21:01

Mintauri nyökäytti hitaasti päätään. Kyllä suurmestari tiesi, mistä puhui. Eikö tietänytkin? Kyllä se tiesi. Samaan aikaan nyökkäys oli merkki siitä, että hän katsoisi taistelun mestarin olevan kunnolla. Rauhassa. Tai ainakin yrittäisi katsoa, Sonetta lisäsi mielessään naista vilkaistessaan. Sitten Kaktus jo tulikin suurmestarin tilalle, ja mintauria uhannut lievä pelon ja hätäännyksen tunne katosivat. Sonetta luotti velho-oppilaaseen, olihan tuo pelastanut hänen henkensä. Kimppuun hyökkääminen oli jo anteeksi annettu ja unohdettu. Sekunnin verran mintauri epäröi totella Kaktusta, syystä, jota ei olisi osannut sanoiksi pukea, jos olisi uhrannut hetken miettimiseen - mitä ei tietenkään tehnyt. Sekunnin jälkeen Sonetta jo kuitenkin toimi, avasi vikkelin sormin siteen solmut ja kieputti sitä jo heti sen jälkeen pois käsivarren ympäriltä. Verestä punainen ja kostea taiteltiin jotenkin kasaan ja tiputettiin ripustettiin se lähimmälle oksalle roikkumaan. Se oli jo likainen, tuskin sitä enää käytettäisiin. Ja Kaktuksen totteleminen jatkui, mestarin käsi kohotettiin ylös ja pidettiinkin se ylhäällä. Sen jälkeen hän saattoikin vain seurata ensin magian käyttöä, sitten jo yrittää salakuunnella suurmestarin ja velhon välistä hiljaista sananvaihtoa. Hän kuuli vain sanan sieltä, sanan täältä. Sanoja, jotka tekivät mintaurin levottomaksi, mutta eivät kauhistuneeksi. Se kun ei kuullut sanoja 'jos ei pysy, hän kuolee'. Hyvä niin.

Posted by: Nerena 26.07.2004 21:49

[ Ugh. Nerenan henki käsissäni. Miten tekisikään mieli antaa sen lähteä muinaihistoriaan, mutta en minä sittenkään vielä. *tuumailua* Nerena ansaitsee kunniallisemman kuoleman. ] Taltuttavia otteita, kipua, muutamia tuskan aiheuttamia kyyneliä, jotka sekottuivat kelmeällä iholla helmeilevään hikeen. Nainen ei oikeastaan kuullut enää mitään. Silmissä velloi harmaa tyhjä katse, ei niillä enää nähnyt mitään. Suurimman osan ajasta hän tosin piti ne kiinni, liikaa kipua ja tuskaa kestettäväksi silmät auki. Kaikesta huolimatta hän yritti raahaantua eteenpäin vielä hetken mutta vaipui sitten voimattomana maahan. Jäsenet eivät liikkuneet, vain kivuliaiden kipukouristusten voimasta. Maailma hämärtyi himmeäksi sumuksi, hän jäi makaamaan paikoilleen kuolleiden varpujen ja kostealta tuoksuan sammalen keskelle. Viha poltteli sisintä vielä hetken aikaa, kunnes voimat hupenivat niin vähiin, että pelkkä ajatteleminen tuntui aiheuttava täydellisen hämärtymisen. Jossakin vaiheessa olo tuntui helpottuvan. Tuntui, kun vapauttava aalto olisi kulkenut läpi veitsellä silvotun vartalon. Se sai naisen nytkähtämään hiukan, ja haukkomaan henkeään aavistuksen veroisen hetken. Raikasta ilmaa tunkeutui keuhkoihin ensimmäistä kertaa moneen tuntiin jokseenkin kunnolla. Haukomista seurasi muutama kuivan rahiseva yskähdys, jonka jälkeen nainen lyhästi uudelleen rentona maahan. Olo oli hiukan parempi, mutta mieli edelleen sumea. Kului monta iättömän pituista hetkeä. Nainen makasi aloillaan, hitaasti mutta katkonaisesti hengittäen. Hän ei kuullut sanoja, jotka vaihtoivat ymmärrystä kahden miehen välillä. Kuuli kyllä puheen huminaa, mutta ei saanut sanoista kunnolla selvää. Hetken kuluttua tuntui, kun joku olisi puhunut hänelle. Vakaalla äänellä. Hän ei ymmärtänyt. Sanoista oli vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa. Hän oli täysin houreissa. Jokin outo tuoksu leijaili hänen nenäänsä. Hengähtäen hän yritti pakottaa itsensä ajattelemaan. Puhuja oli suurmestari. Tämä tarjosi hänelle jotakin. Jotakin, mikä tuoksui imelän karvaalta, petolliselta. Hän käänsi päätään sivuun, ikään kuin olisi ilmaissut, ettei aikonut juoda moista litkua. "Petos..", hän kähisi ja yritti sumeuden keskeltä tavoittaa tuttuja kasvoja, onnistumatta. "Se paska.. pettää..", hän yritti tarkentaa häilyviä ajatuksiaan. Sitten seurasi taas kipua, se voimistui. Veitsen tavoin tuska runteli hänen keuhkojaan, jäiset puikot hakkasivat jalkoja. Kasvoiille kohosi kärsivän ihmisen ilme. Tämän jälkeen käsi haparoi suurmestarin tarjoamaan pulloa. Se tuntui kylmältä, samaan aikaan pistelevän kuumalta. Nesteen etova tuoksu leijaili naisen sieraimiin kun hän haparoiden kaatoi litkun kurkustaan alas. Tämän jälkeen nainen muisti vain kuinka paha olo vyöryi vuoren uumenista purkautuvan laavan tavoin ulos hänestä. Hän yökki, tahtoi kamalasta tunteesta eroon. Mitään ei kuitenkaan tullut ulos. Ensimmäistä kertaa elämässään hän parkui tuskissaan. Hän kyyristyi pieneksi mytyksi, oikoi välillä jäseniään, pyöri sammalikossa ja uikutti korvia särkevästi. Olo oli hirvittävä. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes tilanne laantui. Runtelva heitteleytyminen loppui ja nainen jäi paikoilleen makaamaan, silmät suljettuina. Hän hengitti kyllä. Mutta muutoin oli melkoisen pihalla ulkomaailman tapahtumista. Ei kuitenkaan kuollut.

Posted by: Dimictus 27.07.2004 3:38

Dimictus seisoi suurmestarin vierellä, hieman takana ja tuijotti taistelun mestaria. Nainen olisi voinut kuolla siihen paikkaan. Mikähän häntä piti elossa? Velho-oppilas ei ollut huomioinut mintaurin luottaneen häneen. Itse asiassa hän olisi hämmästynyt, jos olisi huomannut luottamuksen. Sonetta oli kuitenkin vielä niin pieni, ei varmaan montaa ajankiertoa yli kymmenen. Dimictus taas oli jossain määrin aikuinen ihminen ja käyttäytynyt suurimman osan aikaa melkoisen epäluotettavan oloisesti. Kärttyillyt, sadatellut, uskaltautunut sanaharkkaan mestarin kanssa, hyökännyt mintaurin kimppuun ja viimeksi osoittanut sitä tavallista kylmäverisen tappajan ominaisuutta, jonka saattoi löytää lähes poikkeuksetta pitkään Mayarnassa olleista. Nyt hän vain seisoi katsellen maassa kituvaa mestaria eikä hän ainakaan näyttänyt tuntevan mitään tunteita. Mutta saattoiko muka ihminen olla tunteeton tuon näyn edessä? Kädet sillä oli puuhkassa, tummat silmät levollisesti, mutta vakavasti naiseen iskostuneina. Täytyihän sillä olla tunteita, eikö? Olihan se auttanutkin mestaria. Mutta kun vertasi muihin läsnäolioihin, Dimictus vaikutti ulospäin pelottavan välinpitämättömältä sen suhteen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. No, muut eivät sitä voineet tietää, mutta Dimictus oli horkassa. Hän ei tahtonut tuntea mitään ja melko onnistuneesti hän oli tahtoaan täyttämässä. Tosin siinä katsellessaan kuinka mestarin tila vaikutti ulospäin vain pahenevan litkusta, hän nielaisi voimakkaasti. Ei kukaan huomaisi. Samalla hän tunsi itsensä tyhmäksi. Litkun sisällä pysymisen olisi voinut varmistaa. Kaulan lihakset olisi voinut salpauttaa. Jotta hups. Tämä ajatus sai pojan irrottamaan katseensa naisesta ja silmät osuivat mintauriin. Miltähän tämä kaikki tuntui noin pienestä olennosta? Olihan hän itsekin ollut saman ikäinen, vähän nuorempikin, tullessaan Mayarnaan, mutta hän ei ollut ensimmäisinä asioinaan tapellut karhun kanssa, patikoinut verisenä ympäriinsä, taistellut aldorialaisten kanssa... Hetkinen. Oliko Sonetta tappanut sen andorialaisen? Ja noin kertakaikkisen noviisi kuin olikin? Vaan niin, sen lisäksi mintauri oli seurannut -tai jättänyt seuraamatta, ei Dimictus ollut katsonut- kidutusta ja nyt hän oli siinä katsomassa, miten taistelun mestari kenties kuolisi. [Reodermy] Suurmestari sen sijaan oli silmin nähden paljon enemmän huolissaan naisen selviytymisestä kuin velho-oppilas. Mies seurasi tarkkaan tuon vaiheita, muttei koskenut tähän enää, antoi naisen käydä läpi sen, mitä oli käytävä. Kun tilanne vaikutti rauhoittuvan, hän polvistui aivan naisen pään vierelle, sillä tämä oli tullut liikkuneeksi hieman kouristuksissaan. Mies tarkisti pulssin ja hengityksen. Vaikutti elävän. Kun hän varoen siirsi naisen pitkiä hiuksia kasvoilta, hän näytti enemmän kahdenkymmenenkolmen olevalta mieheltä kuin suurmestarilta. "Nerena, kuuletko sinä?" hän kysyi ja kurtisti kulmiaan. "Vaikuttiko se aine? Mestari Leneth...Nerena?"

Posted by: Pohac 27.07.2004 13:59

((En nyt oikein muista, mutta onko siis niin, että ympäri mannerta on portteja, joista kulkemalla pääsee toiseen paikkaan, jopa Andorian puolelle? No, oletan nyt, että niin on. Pohac lähtee tämän viestin jälkeen pelistä.)) Huoli velloo miehen sisällä hänen katsoessaan Nerenaa. Andorialaisten pahuus tappaa jälleen yhden henkilön. Ne saastaiset, demoniset sekasikiöt. Tämänkaltaiset ajatukset kulkevat karaistumisen mestarin sisällä. Hän seisoo nuotion hiilloksen luona ja tuijottaa Nerenaa. Yksinäinen kyynel valuu sänkiselle poskelle ainoasta terveestä silmästä. Kyynel... Luulin, että ne olivat kuivuneet jo aikoja sitten. Kenties kyyneleeni katosivat silmäni mukana. Tai vanhempieni. En tiedä. Mutta yhtä kaikki luulin että niitä ei enään ole. Pohac on kauempana kuin muut, eikä kukaan tunnu kiinnittävän häneen mitään huomiota. SNAP Elvekryptin silmät tuijottavat hetken aikaa Pohacia syyttävästi, kunnes pää tippuu olennon hartioilta sammalmättääseen ja ruumis kaatuu mukana. Pohac asettaa kirveensä takaisin selkäänsä ja tarttuu irtileikatun pään hiuksista. Hän asettaa sen kangaspussiin ja vilkaisee Nerenaa. Näyttää siltä että hän selviää yhtä kaikki. Jostain´syystä se ei kuitenkaan auta mestaria yhtään. Kirotut andorialaiset... Kirottu Fameador... Kirottu sota... Mies kävelee hevosensa luokse ja nousee sen selkään. Sanomatta sanaakaan hän ja hevonen katoavat kasvavaan pimeyteen muutaman rasahtelevan tikun mukana. Kirotut me... Mayarnaan päästyään Pohac matkasi suoraan lähimmälle portille Andoriaan, otti pään pussista ja heitti sen portista sisään. Raadon silmään oli tikarilla isketty viesti. Viestissä luki yksinkertaisesti Sinä olet seuraava, Sitten Pohac palasi Mayarnaan ja jatkoi mestarin töitään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja kun miettii kaikkia sodan kauheuksia, tämä ei todellakaan ollut mitään. ((Se että minä lähdin ei sitten todellakaan tarkoita että teidän pitäisi.))

Posted by: Dimictus 28.07.2004 7:08

(( Itse asiassa portaaleilla voi liikkua vain yhden maan sisällä, noin niin kuin jo turvallisuussyistä. Ja siksi, että joku hullu mayarnalainen voisi heitellä vaikka irtopäitä porteista. Mutta jahka rajan yli pääsee, niin portaaleilla kulkee taas ihan vaivatta, noin niihin palatakseni. Reloreassa Relorean sisällä, Andoriassa Andorian sisällä. Mutta ei välitetä siitä, se pää on mennyt mikä mennyt. )) Dimictus taisi olla se, joka reagoi ensimmäiseksi, sillä hän vaikutti olevan ainoa, joka ei tuijottanut Nerenaa. Itse asiassa hän oli viimein irrottanut katseensa mintaurista ja katseli nyt syrjäkarein mestari Mirigoa. Ja hän olisi voinut väittää, että sen kummemmin ajattelematta hänen silmänsä suurenivat. Ei, hän ei ollut nähnyt kyynelen valuvan mestarin silmäkulmasta. Kyllähän hän vaistosi, että jotakin tuokin mies kävi nyt läpi, mutta sen tarkemmin hän ei tiennyt. Sen sijaan hänen silmänsä revähtivät siksi, että andorialaiselta irtosi pää. "Hei!", hän huudahti ja juoksi ruumiin puolikkaan vierelle, tuijottaen sitä hetken. "Senkin... Miten me nyt saamme siitä mitään tietoa!? Minä en saanut edes kynttä katkaista--", kiivastuneen nuorukaisen huuto katkesi kuin miekalla sivaltaen, sillä hänen katseensa oli juuri noussut ruumiista mestari Mirigoon ja hän äkkiä pelkäsi saavansa kohta leukaluunsa sijoiltaan tai jotakin. Hän otti askelen taaksepäin, vetäytyen sen kummemmin ajattelematta. Hän seurasi mestarin lähtemistä ja tuijotti tovin tämän perään. Mikä tuota äijää oikein riivasi? Katse palasi elvekryptin ruumiiseen, jonka päättömästä kaulasta valui ja pursusi runsaasti verta, sykähdellen. Dimictus tunsi pettymystä. Andorialainen oli kuollut helposti ja mestari Leneth kärsi. Ja hän ei ollut saanut iloaan. Poika rysähti ruumiin vierelle, mithissä kävi nopea loiste kun se upposi ruumiin rintaan magiaiskun leikatessa sille tien. Dimictus puri hampaita yhteen ja vetäisi kätensä ulos. Puristavassa otteessa oli lihas, josta valui runsaasti verta ja josta johti kehoon vielä yksittäisiä verisuonia. Sydänlihas sykki vielä. Kyyristynyt Dimictus tuijotti sitä, kunnes se kovin pian lopetti. Ei siksi, että velho olisi tehnyt mitään erikoista, vaan siksi, että luonnollinen toiminta oli viimein tajunnut lopettaa. Poika riuhtaisi kuolleen lihaksen irti verisuonista, puristi kiukkuaan siihen ja heitti sen viimein kaikin voimin niin kauas metsään kuin vain ylti. Sitten hän kuivasi verisen kätensä elvekryptin vaatteisiin, nousi jaloilleen ja katseli Nerenaa. Mestari Mirigo oli oikeassa, tässä oppitunnissa oli ollut tarpeeksi.

Posted by: Pohac 28.07.2004 13:19

((Minua kiinnostaisi tietää, mitä Reodermy ajattelee Pohacin "pakenemisesta".))

Posted by: Reodermy 28.07.2004 18:36

(( Ehkä minä sitten seuraavassa pelissä kerron. Nyt odottelen Nerenan ja Mianan pelejä. ))

Posted by: Miana Nivh 28.07.2004 19:56

Naisen kiemurrellessa, vasta-aineen tehdessä parantavaa -parantavaa? Kiduttavaa paremminkin, Sonetta sävähti kerran jos toisenkin, kääntäen lopulta katseensa pois naisesta- työtään elimistössä, Sonetan ote tämän kädestä irtosi. Ei kai se enää tuossa vaiheessa tärkeää ollut, joten mintauri uskaltautui peruuttamaan muutamia askelia taaksepäin, pois Nerenan tieltä. Katse siirtyili mestarista toiseen, Dimictukseenkin, kunnes lopulta jämähti jonnekin Nerenan ja velho-oppilaan välimaille. Lopulta Nerenan kiemurtelu ja uikutus lakkasi, täysin. Rintakehän nouseminen ja laskeminen hengityksen tahtiin kertoivat tuon yhä elävän, suurmestari kyykistyi tuon vierelle. Sonetalla ei ollut enää mitään tekemistä tässä näin, ei ollut ollutkaan vähään aikaan. Dimictuskin liikahti, huomioitiin sivusilmällä - mutta nuorukaista ei enää seurailtu, kun huomattiin, mitä tuo ryhtyi tekemään. Luotettiin Kaktukseen sitten kuinka paljon, kaikkea ei mintaurikaan kyennyt katsomaan. Eihän hän ollut katsonut kidutustakaan. Varovaisesti, vilkaisten taistelun mestarin olevan vielä hengissä, Sonetta alkoi liikuskella hiljaa aukion puolelle. Suurmestari pitäisi huolen mestarista. Askeleet kiersivät elvekryptin päättömän ruumiin kauempaa vieden mintaurin sammutetun nuotion luo. Mestari Mirigoa ei näkynyt mis- ai niin, mieshän lähti. Sen pään kanssa, jonnekin. Katse jämähti hiiltyneisiin puihin, mullan peittämiin. Mitähän tämän jälkeen? Pitäisikö nuotio sytyttää uudelleen? Ei jaksa. Sonetta rypisti kulmiaan. Mitä...? Katse laskeutui hitaasti, hyvin hitaasti, puista jalkoihin. Äläkä vain sano, että ne.. "Kirottu pusikko, kirotut andorialaiset, kirottu koko oppitunti!" Mintauri sihahti tajutessaan sykkivän kivun, jomotuksen lähteen. Lähteet. Etujalat, sorkkarajasta polviin asti täynnä pieniä verta tihkuvia naarmuja, punaruskea karva oli tavallista punertavampi. Sonetan ei tarvinnut vilkaista takajalkojaan, arvasi niiden olevan saman näköiset. Oli hän sentään ollut niin onnekas, ettei ollut kaikesta juoksemisestaan huolimatta katkaissut jalkojaan. Se olisi tehnyt tästä illasta, yöstä täydellisen - huonon onnen suhteen. Mutta tämäkin riitti, yleensä sävyisä mintauri oli nyt melkoisen vittuuntunut, mutta ei näyttänyt sitä muille. Jotain itselleen jupisten oppilas luopui paikastaan sammutetun nuotion vierellä, suuntasi kulkunsa lammen rantaan. Kyllähän sen vesi melko sameaa oli, mutta se oli vettä. Hän tarvitsi sitä pestäkseen veret pois jaloistaan, sen jälkeen tarkistaa, olivatko kaikki vain pelkkiä naarmuja. Kyllä, Sonetta oli tottunut lukemattomiin pikkuhaavoihin jaloissaan, mutta siitä huolimatta häntä vitutti.

Posted by: Nerena 28.07.2004 22:24

[ Pikainen peli. Nukkumaan pitää kiiruhtaa tästä. Pitäisi melkein saada hahmot ulos. Josko pelaisimme kaikki pikku hiljaa itsemme pois tästä, ainakin itse ajattelin, että voisin. Jos joku vaikka raahaisin Nerenan takaisin Mayarnaan. *kulmakohoilua* Pääsisi sitten aloittamaan pelaamisen tuolla uudella boardilla. ] Kului muutamia hetkiä, kunnes liikkumaton mytty nytkähti hiukan. Varovasti silmäluomet raottuivat, paljasten aavistuksen verran sumeat silmät. Hetken katse harhaili, haavoittunut käsi liikahti hakeutuen kurkulle. Pari kertaa nainen yskähti keuhkot rahisten ja katsoi sitten hiukan paremmin ympärilleen. Maailma aukeni silmien edessä lähes täydellisissä väreissä, hahmot piirtyivät näkökenttään selväpiirteisinä. Suurmestati näkyi olevan kumartuneena hänen ylleen. "Mmmh.. Mis.. mitä..?" hän kysyi kulmiaan kuristaen, heikon värisevällä äänenpainolla. Olo oli edelleen hiukan heikko, mutta kipu oli laantunut lähes kokonaan pois. Lihakset tuntuivat lähinnä raskailta kuin lyijy. Hetken nainen makasi maassa rauhallisesti hengittäen. Sitten hän yritti varovasti pystyyn. Toinen yritys tuotti tulosta, hän pääsi kohottautumaan istualleen. Katse kiersi ympäriinsä, osui lopulta jonkin matkan päässä Dimictuksen jaloissa makaavaan ruumiiseen. Viha kipristi sisintä. Hänellä ei oikeastaan ollut selvää kuvaa tapahtumista, mutta andorialaisviha poltti hänen sisintään aina ja ikuisesti. Ja tuon andorialaisen hän muisti. "Kuollut?" hän kysyi jo vahvistuneemmalla äänellä. Kyllähän hän tiesi, että elvekrypti oli kuollut mutta ei havainnut, että tältä puuttui pää. Lopulta nainen pääsi jaloilleen saakka. Maailma pyöri hetken aikaa silmissä, kunnes tasaantui taas. Varovasti hän otti askeleen, jalat tärisivät. Sitten hän kääntyi suurmestin puoleen. "Minusta olisi viisainta, että oppitunti päättyi tähän. Kunnianarvoisa Bikor lienee samaa mieltä. On tapahtunut ihan tarpeeksi. Ei ole viisasta jäädä tänne pidemmäksi aikaa", hän puhui värähtelevällä äänellä mutta silmissä oli katse, joka kertoi hänen mielensä olevan suurin piirtein samalla aaltopiitudella sanojen kanssa.

Posted by: Reodermy 29.07.2004 1:19

Suurmestarin katse nousi valppaana Nerenan kasvoista. Hän ehti nähdä elvekryptin vielä sellaisena kuin se oli päällisenä, ennen kuin mustahiuksinen kallo putosi tumahtaen maahan ja pahoinpidelty ruumis rojahti sen jäljessä. "Mirigo", L˙x puhutteli mestariaan vakavana tämän tunkiessa päätä kangaspussiin. "Mirigo!", hän toisti voimakkaammin kun mies hänen sanastaan huolimatta ei tuntunut joko huomaavan tai välittävän. Kolmannella kerralla hän nousi ylös ja huusi mestarin nimeä käskevästi, mutta tuo ratsasti jo pois päin. Suurmestari hymähti ja ryhtyi tukemaan ylös päässyttä naismestaria. "Dimictus, Sonetta, vampyyri, me lähdemme nyt", hän totesi lyhyesti vaivautumatta miettimään mikä vampyyritytön nimi mahtoi ollakaan. Pohacin käytös hermostutti häntä, vaikka ei hän miehelle suuttunutkaan ollut. "Sonetta, katso, ettei tuo nuotio syty enää", hän jatkoi. Siinä oli mitä ilmeisemminkin suurmestari, mies, joka oli pysytellyt sivussa pitkin iltaa, mutta astunut taas johtoon. Nerenalla ei ollut hevosta mukanaan, Reodermy muisteli ja vihelsi hevostaan. Kimo ori, Nimf˙r, nelisti paikalle. Mies auttoi mestari Lenethin ratsaille ja nousi sitten itse hevosen selkään. Mikähän Pohacia riivaa? Ei hän yleensä käyttäydy noin. Huutaa ja remuaa ja on kaikin puolin aggressiivinen kyllä ja laittaa hengiltä joka ainoan vainuamansa andorialaisen. Mutta tavallisesti hän siitä kaikesta huolimatta onnistuu toteuttamaan kaiken tehokkaasti, hyödyllisesti. Nyt me emme saaneet tuosta elvekryptistä mitään irti paitsi pään. "Oletteko te valmiita lähtemään?" hän kysyi vaativasti katsoen muita, keskeyttäen samalla oman ajatuksenjuoksunsa.

Posted by: Miana Nivh 29.07.2004 11:07

Sonetta haali sameaa vettä kämmenistään muodostamaan kuppiin ja valutti sitä jalkoihinsa. Vesi värjäytyi punertavaksi. Toisen etujalan puhdistamisen ollessa viimeisimmillään, suurmestarin huuto tavoitti mintaurin korvat. Sonetta käänsi päätään nähdäkseen Reodermyn. Lähdemme? Se kyllä sopii. Voisi varmaankin käväistä sitten sairastuvassa, aivan varmuuden vuoksi. Tämä vesi ei ole puhtaimmasta päästä. Takajalkojen puhdistaminen kävi nopeammin, huolimattomin. Syynä sekä paluu koululla, että niiden hankala sijainti, mintaurin vallannut turtunut väsymys, joka ei jaksanut venyttää vartaloa riittävästi. Sitten, pesupuuhansa lopettaen, Sonetta ravasi takaisin nuotion luo. Vähäsen se savusi, huomioitiin. Mutta lisää maata päälle potkien, vähäinenkin savuaminenkin loppui. Sonetta meni suurmestarin lähettyville. Hän oli valmis lähtemään. ((Tavallistakin huonompi. Olkoot. Pääasia, että viimeisiä peliviestejä Sonetalla vanhalle boardille.))

Posted by: Nerena 29.07.2004 14:30

[ Nerena lähtee ulos nyt. En enää pelaa sillä tällä boardilla, ainakin toivon niin. Mayarnaan paluuta tuskin lienee viisasta pelata. Tai miten vain, mutta saisi tämän pelin loppuun ja voisi siirtyä pelaamaan tuonne uudelle. *hyppelehtii* ] Jonkin aikaa nainen hoiperteli yksikseen eteenpäin, kunnes suurmestari ilmestyi hänen vierelleen. Suusta putosi lähes kuulumaton kiitoksen sana, toisaalta nainen oli häpeissään ja harmissaan, että oli edelleen heikkovointinen. Ei ollut hänen itsetunnolleen ollenkaan sopivaa, että hän oli se, joka tarvitsi apua. Ei niin, hän oli aina ollut auttaja, vahva ja kylmähermoinen. Kuinka tilanteilla olikin joskus kummallinen taipumus kääntyä päälaelleen, hän pohdiskeli hiljaa. Saavuttuaan nuotion kupeelle Reodermyn käsipuolessa nainen havaitsi maassa makaavan päättömän ruumiin. Samalla hän hoksasi, ettei mestari Mirigoa näkynyt missään. Siinä hetken katsellessaan hänelle tuli hillitön himo tallata saastainen möykky jalkoihinsa, repiä se palasiksi mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Raivo olisi silti jatkanut hiljaista kytemistään hänen sisällään. Elvekryptiltä oli kuitenkin jo viety pää, ilmeisesti karaistumisen mestarin toimesta, ja se oli melkoinen häväistys. "Mirigo vei pään?" hän kysyi mitäänsanomattomalla äänellä. Eräällä tapoaa hän tunsi nautintoa päätöntä ruumista katsellessaan mutta toisaalta myöskin lievää epävarmuutta. Hän ei ollut tilanteen tasalla juuri millään tasolla. Ruumis löyhkäsi andorialaiselta, sem löyhkän hän tunnisti vaikka unissaan, mutta ei mitään sen enempää. Makasiko maassa jousiampuja vai mitätön jäsen neljän hengen muodostamasta andorialaisjoukkiosta, sitä nainen ei tiennyt. Eikä hän myöskään vaivautunut kysymään. Olo oli liian voimaton enemmälti ajattelua vaativiin kysymyksiin ja pohdintoihin. Loppujen lopuksi naismestari havahtui vasta kun tajusi suumestarin auttavan häntä ratsunsa selkään. Sillä hetkellä hän päätti, että olipa kyseessä mikä tahansa oppitunti, hän varustautuisi siihen hiukan paremmin kuin pakkaamalla mukaan kääröllisen vanhaa toffeeta ja muuta epämääräistä rojua, jolla ei todellisessa hädässä juuri tehnytkään mitään. Kaiken lisäksi hevosen selässä istuminen oli muuta toista kun rämpiä jalan aluskasvillisuuden keskellä. Nuotio hiipui, ei enää savua. Sonetta ilmestyi suurestarin ratsun vierelle. Naisen teki kovasti mieli sanoa tälle jotakin, hän oli yllättynyt nuoren oppilaan taidoista ja rohkeudesta. Mieli tuntui kuitenkin kovin raskaalta ja kurkua kuivasi, joten nainen päätyi olemaan hiljaa. Vaihtonaisesta hän kertasi illan tapahtumia, mietti Pohacin kohtaloa ja odotti lähtöä. Olipa hän mieleltään kuinka karaistunut tahansa, tällä hetkellä hän kaipasi kunnon lepoa. Eikä lämmin kylpy olisi pahitteeksi, hän mietti kaihoten, silmän suljettuina. Oppitunnin totta vie oli hyvä aika päättyä.

Posted by: Dimictus 29.07.2004 15:23

Dimictus kävi nopeasti käsikopelolla läpi päättömän vangin vaatteet. Housuntaskusta löytyi muutama rypistynyt yrttilehti. Velho tunnisti ne salvimon lehdiksi, joita käytettiin muun muassa heikkoina kivunlievittäjinä päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Itse asiassa niillä oli lievästi huumaava vaikutus, ne rauhoittivat nopeasti. Muuta Dimictus ei löytänyt ja hän tyytyi vain mulkaisemaan ruumista vielä kerran, ennen kuin askelsi kimon lähelle. "Minä haluan tutkia niiden muidenkin ruumiit", hän ilmoitti. Mestari nyökkäsi ja Dimictus uteli, missä se itsensä tappanut oli. Kuultuaan, että sen suurmestari oli tutkinut jo ennen kuin palasi ensimmäisen kerran leiriin, hän pinkaisi tarkistamaan kaksi muuta. Hän ei tosin löytänyt kuin lisää salvimoa ja kehnon tikarin, jota hän ei ottanut mukaansa. Reodermy oli jo lähtenyt liikkeelle, kun hän palasi, mutta hän juoksi rauhallisesti etenevän ratsun kiinni. Vähän myöhemmin he tulivat ulos metsästä. Nimf˙r päätyi talliapulaisten hoidettavaksi, muut menivät minne menivät. Reodermy lähti etsimään mestari Mirigoa. Häntä kiinnosti tietää mitä tuo oli tehnyt lähdettyään. Dimictus viipyi hetken ulko-ovien luona ja kulki sitten eteisaulan poikki, nousi portaita ensimmäiselle tasanteelle, jossa hän huomasi tasanteelle jätetyn pesuvesiastian ja lattialuutun. Sillä vedellä poika huuhteli vasemman kätensä ja kasvonsa. Saippuan kirvelystä huolimatta hän totesi, ettei mikään enää vuotanut. Hän kuvitteli siivoojan saapuvan aikaisin aamulla pesemään lattiaa ja huomaavan punehtuneen veden. Hän katselisi hetken silmiään räpyttäen vettä ja kivahtaisi sitten äkäisesti itsekseen ennen kuin lähtisi vaihtamaan vettä. Dimictus jatkoi kivisen ja laidattoman kaarisillan yli torniin, josta pääsi tikkaita pitkin I-Drianiin. Tuossa oppilaiden tornissa hän kipusi ylimmälle tasanteelle hymähtäen kerran matkallaan erään kuudennen ajankierron soturiopiskelijatytön toverilliselle tervehdykselle. Ylimmällä tasanteella hän lukkiutui huoneeseen sata, omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti kaikki vaatteensa nurkkaan ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Unta. Hitosti unta. Ei yhtään häiriötä. Ja aamulla sellainen aamiainen, ettei aikoihin olekaan syöty. Kunhan kukaan ei nyt enää häiritse. Dimictus veti peittoa ylleen ja taisi hän kohta nukahtaakin. (( Olkoonkin harvinaisen huono, mutta Reo ja Dimir ovat poistuneet pelistä. Uusia sitten uudelle boardille. ))

Posted by: Miana Nivh 29.07.2004 18:58

Ilmeisesti hänenkin kohtaama andorialainen oli kuollut, koska Kaktus ei huudahtanut mitään tarkastuskierroksensa jälkeen. Sonetta pani asian vain ohimennen merkille, kiivastahtisten tapahtumien loputtua täysinäinen nuutumus oli saanut vallan. Ja turtumus. Huomioitu tieto, että hän oli tappanut jo ihmisen, ei hätkähdyttänyt mintauria. Ei vielä. Sitten, omaan huoneeseensa ja yksinäisyyteensä päästyään.. silloin Sonetta hyvin varmasti romahtaisi. Yhtä kaikki, Sonetta seurasi suurmestaria koululle asti. Siellä hän suuntasi ensi töikseen koulun takana sijaitsevaan sairastupaan jalkojensa lukemattomat naarmut hoitamaan. Se tästä vielä puuttuisikin, että ne tulehtuisivat. Sairastuvalta selviydyttyään mintaurikin askelsi itsekin I-Driaan, oman huoneeseensa rauhaan.

Posted by: Elera 29.07.2004 19:24

Vasta matkalla hän huomasi kuinka väsynyt oli oikeasti. Paljon mitään ajattelematta tai ympärilleen katselematta hän hakeutui omaan huoneeseensa, sinne päästyään hän nojasi hetken oven pieleen, ja vaivautumatta edes ottamaan vaatteitaan pois hän kaatui sängylle kyljelleen ja alkoi nukkua sitä väsymystä pois.