Suojeluspyhimykset ja henkiinherääminen

Aryalaiset voivat elää kerran ja kuolla kahdesti. Tämä teksti vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin mitä suojeluspyhimykset ovat, miltä ne näyttävät, millainen on henkiinherääminen ja mikä siihen vaikuttaa, herättävätkö suojeluspyhimykset oikeasti eloon ja miten suojeluspyhimykset ovat syntyneet. Viimeiseen kysymykseen vastataan lyhyellä kertomuksella Amadimuksesta, rakkauden Iankaikkisesta.

Sisällys:
Suojelyspyhimykset
Kuolema ja henkiinherääminen
    Lapsen ruumis
    Vanha ruumis
    Yhtenäinen ruumis
    Paljon verta menettänyt ruumis
    Silpoutunut ruumis
Henkiinheränneen tappaminen uudestaan
Herättävätkö suojeluspyhimykset oikeasti?
Amadimus: Rakkauden Iankaikkinen ja hän, josta suojeluspyhimykset syntyivät

Suojeluspyhimykset

Tyhjyydessä kiertää ympyrää miljoonia ja taas miljoonia pieniä valoja, kuin tähtiä. Ne liikkuvat hitaasti hiljaisuudessa, jota yksikään ääni ei koskaan ole rikkonut. Kun jollekin Aryan kansoista syntyy lapsi maan päälle, yksi niistä erkanee joukosta matkaten elävien maille. Siitä syntyy suojeluspyhimys, lapsen ulkoista olemusta muistuttava henki. Sitä ei voi nähdä tai kuulla, sen läsnäoloa ei tunne. Silti se seuraa suojattiaan koko tämän elämän ajan aina ensimmäiseen kuolemaan asti.

Silloin, kuoleman hetkellä, henkilö näkee suojeluspyhimyksensä. Se on väritön, muutoin tarkka kuva suojatista. Se hohtaa pehmeänvalkoista valoa, ja vaikka se on selvänä suojattinsa silmien edessä, ei kukaan muu kykene sitä näkemään. Vain kuolevalle se on lumoava ja todellinen näky. Sanotaan, ettei sellaista koskaan kykene unohtamaan. Jos suojeluspyhimystä on rukoiltu tarpeeksi, on se kyllin vahva toteuttamaan olemassaolonsa ainoan tarkoituksen: kuolemaan suojattinsa puolesta ja antamaan hänelle elämänsä takaisin. Jokainen kuoleva näkee ensimmäisellä kuolinkerrallaan suojeluspyhimyksensä. Joillekin se on ainut kuoleman hetki. Silloin suojeluspyhimys kuolee hänen kanssaan kykenemättä saattamaan tehtäväänsä loppuun. He, jotka kuolevat ja heräävät henkiin, eivät enää kulje suojattuna. Ja kun he myöhemmin kuolevat, he kuolevat yksin.

Suojeluspyhimys kuolee yleensä rauhallisesti. Se muuttuu jälleen pieneksi loistavaksi valoksi ja matkaa takaisin muiden valojen joukkoon kiertämään hidasta tanssia tyhjyyteen, kunnes se jälleen kutsutaan heräämään henkiin.

Kuolema ja henkiinherääminen

Jotta suojeluspyhimys pysyisi voimissaan ja vahvistuisi, sitä pitää rukoilla säännöllisesti. (Rukoustapa kuvataan tekstissä ”Uskonnolliset rituaalit”.) Vain henkilökohtainen rukous auttaa, joten kukaan ei voi ostaa itselleen toista mahdollisuutta. Mitä vahvempi suojeluspyhimys, sitä suuremmat mahdollisuudet sillä on herättää suojattinsa henkiin ja sitä enemmän voimia suojatti saa uuden elämänsä alkuun. Vaikka suojatti ei rukoilisi lainkaan, suojeluspyhimys ei kuitenkaan kykene kuolemaan yksin, vaan kulkee hänen mukanaan viimeisiin hetkiin asti.

Henkiinherääminen riippuu paitsi suojeluspyhimyksestä, myös kuolevasta ruumiista. Mitä raivokkaammin kuolema käsittelee ruumista, sitä vaivalloisempi on henkiinherääminen.

Lapsen ruumis

Vaikka useimmat vanhemmat pyrkivät opettamaan lapsensa rukoilemaan mahdollisimman nuorina, oppivat useimmat lapset siihen yleensä vasta lähempänä kahden ajankierron ikää. Silloin lapsen kielelliset ja älylliset lahjat ovat riittävän kehittyneet. Suojeluspyhimyksen vahvistuminen rukoilun aloittamisen jälkeen vie aikaa, vaikka lapsi rukoilisikin keskittyneesti aamuin ja illoin. Pienen lapsen on lisäksi usein hyvin vaikea keskittyä rukoilun ajaksi. Tästä johtuen alle kolmen ajankierron ikäisillä lapsilla harvoin on minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä kuolemasta. Lapsen suojeluspyhimys on lähes poikkeuksetta heikompi kuin kenenkään säännöllisesti rukoilevan aikuisen, joten todennäköisyys lapsikuoleman jäämiseksi ainoaksi kuolemaksi on suuri. Vähän vanhemmat lapset kuitenkin rukoilevat yleensä runsaasti ja antaumuksellisesti. Viiden-kuuden ajankierron iässä mahdollisuus selvitä rajustakin kuolemasta on jo merkittävä.

Vanha ruumis

Kun keho kuolee vanhuuteen, kuoleva näkee suojeluspyhimyksensä, kuten kaikki kuolevat näkevät. Vanhuuteen kuolevan suojeluspyhimys on kuolemansa hetkellä rauhallisempi kuin väkivaltaisesti tai sairauteen kuolevan. Suojatin elintoiminnot lakkaavat, sydän pysähtyy. Kuolema kestää vain tovin, yleensä minuutin tai pari. Tämän jälkeen ruumiinlämpö nousee ja elintoiminnot palaavat. Monet havahtuvat hereille pian, toiset muutaman tunnin sisällä. Uskotaan, että vanhuuden henkiinherääminen parantaa kehon vointia etenkin eri elinten suhteen. Henkiinheränneet tuntevat olevansa herätessään tavanomaista hyvinvoivempia ja voimakkaampia. Näin varmaan onkin, sillä vanhuuteen kuolleen ruumiin herääminen henkiin pidentää elinikää vielä noin viidellä, mutta joissakin tapauksissa jopa kymmenellä ajankierrolla. Jos suojeluspyhimys on liian heikko herättämään vanhusta henkiin, sydän ei ala lyödä uudelleen tai elintoiminnot lakkaavat ennen kuin hän ehtii palata tajuihinsa.

Yhtenäinen ruumis

Suojeluspyhimys pyrkii yleensä korjaamaan ruumiin, jos keho menehtyy sairauteen, nälkään tai nestehukkaan, myrkytykseen, kylmyyteen, tukehtumiseen tai sellaiseen vammaan, joka on jättänyt kehon yhdeksi kappaleeksi. Tällöin kuoleva näkee suojeluspyhimyksensä ennen kuin sydän pysähtyy. Kuoleman hetki on ruumiin tilasta riippuen 3-15 minuutin luokkaa. Pahoin vaurioituneella ruumiilla kuoleman aika on pidempi. Suuret ruumiinvammat alkavat kuitenkin korjaantua. Onnistunut henkiinherätys saa sydämen taas lyömään ja keuhkot vetämään hitaasti ilmaa sisään. Ruumiinvammat paranevat siinä määrin kuin suojeluspyhimyksellä on voimia. Voimakas suojeluspyhimys voi pyyhkiä kehosta jopa mustelmat ja pisamia. Henkiinherätyksessä kehon lämpötila nousee hetkellisesti, mahdollinen myrkky katoaa tai tihkuu ruumiista, kuolettava sairaus paranee, nestetasapaino palautuu. Uudestisyntynyt saa kaikki ylijääneet voimat ja saattaa palata tajuihinsa hetken päästä tai useita tunteja myöhemmin. Suojeluspyhimyksen voimat loppuvat kuitenkin usein kesken ja osittain parantuneen ruumiin elintoiminnot lakkaavat uudestaan, pysyvästi.

Paljon verta menettänyt ruumis

Jos keho menehtyy verenhukkaan tai verta valuu ruumiista suuria määriä kuoleman jälkeen, henkiinherääminen on epätodennäköisempää. Sydämen pysähtymisen jälkeen kuolema voi kestää puolikin tuntia. Sen jälkeen kudokset alkavat uusiutua ja keho tuottaa äkisti paljon uutta verta. Tämän aikana sydän alkaa taas lyödä ja keuhkot täyttyvät ilmalla. Parantuminen jatkuu normaaliin tapaan vammojen korjautumisella, mahdollisen sairauden paranemisella ja myrkyn poistumisella. Paljon verta menettäneen ruumis ei lämpene yhtä paljon kuin ilman merkittäviä vammoja kuolleen ruumis ja nestetasapaino jää kehnoksi. Koska veren menettäminen heikentää henkiinheräämismahdollisuuksia huomattavasti, kuiviin vuodattaminen on yleisimpiä tapoja tappaa vanki (etenkin poliittinen vanki).

Silpoutunut ruumis

Kun ruumis on pahoin vaurioitunut, suojeluspyhimys saattaa koettaa korjata sen tai luoda kokonaan uuden kehon. Pahoin vaurioitunut tarkoittaa yleensä päätöntä tai muutoin silvottua tai liian syvältä palanutta ruumista. Jos suojeluspyhimys on voimakas ja koettaa parantaa ruumiin, se saattaa kasvattaa puuttuvia osia uudelleen. Heikompi suojeluspyhimys ei koskaan pyri siihen, vaan paikkaa haavat ja raajojen tyngät. Jos keholta puuttuu pää, kehoa ei koeteta korjata. Jos ruumiinosat ovat yhä tallella ja ne asetetaan oikeille paikoilleen kiinni muuhun kehoon, suojeluspyhimys voi yrittää kiinnittää ne uudelleen. Tämä pätee myös päähän. Ruumiinosat eivät kuitenkaan ala yhdistyä, jos ne eivät kuulu kuolleelle. On siis hyvin vaikea sanoa, missä kulkee raja yhden tai toisen toimintatavan valikoitumisessa.

Jos keho on hyvin pahoin vaurioitunut tai siltä puuttuu pää, ruumis saattaa lehahtaa tulikuumaksi ja muuttua tuhkaksi. Tällöin suojeluspyhimys pyrkii synnyttämään uuden kehon jonnekin muualle. Se rakentaa kehon itsensä mukaisesti ja muuttuu lihaksi. Jos suojeluspyhimys onnistuu, elintoiminnot palaavat. Jos voimia on niin paljon, että suojatin tietoisuus herää, suojeluspyhimys lakkaa olemasta. Se ei silloin enää palaa valoksi tyhjyyteen. Jos tietoisuus ei herää, suojeluspyhimys kuolee ja palaa kiertoonsa.

On hyvin, hyvin todennäköistä, ettei silvotulla ruumiilla ole mitään toivoa henkiinheräämisestä. Jos suojeluspyhimys on heikko, ruumiille ei tapahdu mitään. Voimakkaampi suojeluspyhimys voi onnistua saamaan näkyviä muutoksia, mutta usein kehon korjaaminen tai uuden luominen ei onnistu.

Koska olemisensa lakannut suojeluspyhimys tarkoittaa suojeluspyhimysten vähenemistä, ruumiin silpomista osiin pidetään paheksuttavana. Iankaikkisten uskotaan vihaavan suojeluspyhimyksen olemassaolon päättämistä. Näistä syistä jopa vihollisten ruumiista harvoin leikellään useita osia tappamistarkoituksessa ja etenkin pään irrottamista kokonaan vältetään. Kukaan ei tahdo nähdä tappamansa ruumiin muuttuvan tuhkaksi. Jos henkilöstä tahdotaan ruumiinosia, hänet yleensä tapetaan vuodattamalla kuiviin.

Henkiinheränneen tappaminen uudestaan

Kukaan ei halua, että vanki tai vihollinen herää henkiin. Syy on se, että juuri henkiinherännyttä ei saa tappaa. Ei edes siinä tapauksessa, että henkiinherännyt hyökkää jonkun kimppuun. Uskotaan, että Iankaikkiset katsovat sellaista pahalla. Paitsi, että henkiinherännyttä ei saa koettaa tappaa, hänellä on myös oikeus poistua mahdollisten tappajiensa luota. Tämä ei tietenkään ole kovin edullista teloittajille. Tietysti Iankaikkisia vastaan voidaan rikkoa, mutta tällöin tappajat kantavat vastuun mukanaan hautaan. Siksi teloituksesta selvinneen vangin annetaan yleensä mieluummin lähteä, mutta hänen peräänsä lähetetään vartija. Vartija seuraa vankia kahdenkymmenenneljän hehkun ajan, minkä jälkeen vanki yleensä napataan uudelleen kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Jotkut kuitenkin onnistuvat siinä ajassa hankkimaan itselleen puolustuksen tai katoamaan. Jotkut tuomionlangettajat katsovat, että teloituksen jälkeen henkiinherännyt on kärsinyt kuolemanrangaistuksensa. Vankilarangaistus voi jatkua teloituksen jälkeenkin. Vihollislinjan takana kuollut yleensä menehtyy pakomatkalla silkkaa heikkouttaan.

Herättävätkö suojeluspyhimykset oikeasti?

Aryan yhteiskunnissa yksi ainut valtauskonto on vaientanut häviävän pienet vähemmistöuskonnot. Koska valtauskonto on osa arkista elämäntapaa, useimmilla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa sen oppeja. Lähes kaikki luottavat siihen, että suojeluspyhimykset todella herättävät inehmon henkiin, jos sitä vain on rukoiltu tarpeeksi paljon ja antaumuksella. Kukaan ei myöskään tiedä yhtäkään syytä suojeluspyhimysuskoa vastaan: jos henkilö kuolee eikä herää henkiin, hänen suojeluspyhimyksensä oli ilmeisestikin vain liian heikko. Voivathan henkiinheräämiset olla oikeasti suuremman voiman tai luonnon ihmeparantumisia, psykologisesti selitettävissä olevia itsensä huijaamisia tai jopa suoranaisia valheita. Olennaista kuitenkin on, että aryalaisille suojeluspyhimykset ja henkiinheräämiset ovat totta juuri siinä muodossa kuin uskonto opettaa. Näitä uskonnollisia väliintuloja voi siis huoleti ujuttaa teksteihinsä.

Amadimus: Rakkauden Iankaikkinen ja hän, josta suojeluspyhimykset syntyivät

Amadimus oli Iankaikkinen, joka ei noussut muiden tavoin kuolemanjälkeiseen, jossa hänellekin olisi ollut oma maailmansa valmisteltavissa tulevalle kansalleen. Muiden Iankaikkisten mentyä Amadimus eli maailman lasten kanssa. Hänen elämänsä kului koskemattoman luonnon keskellä, eläinten ja kasvien parissa. Hän rakasti tätä maailmaa mitä syvimmin. Metsäpurojen pulputtavassa pulinassa, havunoksien tuoksussa talvipakkasilla, kuurouttavassa kevätäänten ikisinfoniassa, kaikessa oli jotakin niin kaunista, että Amadimus kulki aikojen taitoksissa lumoutuneena ja onnellisena. Hänessä oli vaistomaista kauneutta ja hellyyttä, kuin taideteoksessa. Hänellä oli erikoinen, kolmivartinen huilu, jota taruissa nimitetään yksinkertaisella nimellä Amadimus no úifu, Amadimuksen huilu. Hän tapasi istuutua kivelle ja soittaa huiluaan, jonka sävelet olivat kauniimpia kuin yksikään ääni on hänen jälkeensä ollut. Ne jakoivat maailman kauneuden lumon kaikille kuuleville ja siksi eläimet kerääntyivät kuuntelemaan hänen soitantaansa ja tuuli hiljeni. Vielä Amadimuksen viipyessä Aryan kamaralla, syntyivät pienenkelit ja pikkupirut. Ja eräänä kertana kävellessään metsässä Amadimus löysi nämä kansat.

Hän istahti jälleen tapansa mukaisesti kannolle ja soitti Amadimus no úifua, jonka kirkkaat sävelet nousivat ja laskivat metsän iltahämärässä. Sävelmän kuulleet eläimet lopettivat puuhansa ja kuten niin usein ennenkin ne kerääntyivät sopusoinnussa kuuntelemaan. Susi ja peura, ilves ja jänis. Kesäpäivänkierron viimeiset suloiset auringonsäteet kultasivat soittajan hiuksia. Äänet soljuivat jäljitellen veden notkeutta, nousivat äkisti kuin pelästyneet peltopyyt lentoonsa - ja yllättäen vaikenivat. Amadimus tuijotti kahta hahmoa eläinten joukossa. Ne muistuttivat ulkoisesti häntä itseään, vaikka eläimiksi Amadimus niitä luuli - ja ehkä ne tuohon aikaan vielä vailla kieltä ja vaatetusta, kuin eläiminä eläen, todella olivat enemmän eläimiä kuin lupauksia kansojen tulosta. Iankaikkinen kehotti näitä kahta olentoa tulemaan luokseen ja valkosiipinen asteli kahdella jalallaan hänen luokseen. Punaturkkinen hahmo istui hievahtamatta katsoen epäilevästi. Amadimus pyysi olentoa uudestaan luokseen. Se nousi ja kulki kyyryssä, varovaisena Iankaikkisen luo istahtaen sitten uudestaan ja kääntäen katseensa muualle. Amadimus katseli olentoja hämmästyneenä, pyöritti sormissaan linnunsiipisen hiuskiehkuraa ja katseli tarkkaan sarvekkaan olennon viirumaisia silmiä. Hän puheli niille rauhallisesti, vaikkeivät ne kyenneet ymmärtämään. Siivekäs tosin kuunteli kiinnostuneena Iankaikkisen ääntä.

Nämä kaksi olentoa täyttivät Iankaikkisen ajatukset. Jotakin uskomatonta niissä oli. Monena aamuna Amadimus arveli niissä olevan jotakin, mitä hänen pitäisi tietää, ja yhtä monena iltana hän kävi maate keksimättä, mikä se asia oli. Amadimus ei tohtinut lähteä niiden rinnalta ja loputa ne seurasivat häntä kaikkialle. Ne eivät koskaan kyllästyneet hänen soittoonsa. Niin rakastavasti kuin Amadimus olikin elänyt, nyt hän ensikertaa kiintyi johonkin yksittäiseen kaikella ihastuksella ja uhrautuvaisuudella. Hänelle hänen oma ikuisuutensa ei ollut ihme ja hänestä tuli ainut Iankaikkinen, joka koskaan on nostanut elävän olennon itseään korkeammalle.

Mutta vaikka Amadimus olikin kuolematon, olennot, jotka me tunnemme pienenkelinä ja pikkupiruna, vanhenivat ja hitaasti kuolivat pois. Kuolemaa Amadimus ei kyennyt ymmärtämään, vaikka oli nähnyt sitä ennenkin. Sen kohtaaminen tukahdutti hänet, puristi ilon hänen sisimmästään. Ei hän enää nauranut, ei soittanut. Hän kulki kumarassa eikä katse kyennyt kiiltämään kuin kyynelten hetkellä. Hänen masennuksessaan maailma menetti yhden maanpäällisen aurinkonsa ja jossakin syttyi historian ensimmäinen sota. Amadimus suri pitkään ja lohduttomasti. Kun aika ei häntä parantanut, pakeni hän epätoivon hetkellä luolaan ja itki ylleen ikuisen jään. Niin taittui tuhansia ja kymmeniä tuhansia ajankiertoja ja Amadimus lepäsi jäätyneenä. Aika katosi tapahtumattomuuden ketjuun ja luola itse vaipui unohduksen kehdoksi. Ajatus toisensa jälkeen sammui Amadimuksen mielessä, mutta tunteet kuolivat lopulta paljon hitaammin.

Eräänä yönä jokin saapui pimeään luolaan. Se ei ollut ensimmäinen saapuja, mutta merkittävin se oli. Suuri Iankaikkinen, kaikkien unohtama ja itseltäänkin kadonnut, havahtui mitättömään, pelästyksensekaiseen sähähdykseen. Hän avasi silmänsä ja katsoi tyhjin silmin olentoa ja sen pystyyn noussutta turkkia, jännittynyttä häntää ja vinoja silmiä. Iankaikkisen silmät rävähtivät ammolleen. Punainen karva, kiveen painautuneet kynnet ja paljastetut hampaat saivat tunteet syöksymään jääverhon kylmyydessä. Samassa olento pyrähti kohti luolan suuaukkoa tietäessään nyt luolan asutuksi. Jää mureni valittaen ja sirut hajosivat kilahtaen luolan lattialle. Äkisti maailma oli taas ääniä täynnä, kun kaiku vastasi. Amadimus huusi pikkupirua pysähtymään ja olento pysähtyikin. Se kiepahti ympäri ja istuutui luolan suuaukolle. Amadimus pyysi sitä tulemaan luokseen ja ojensi kättään kutsuvasti. Pikkupiru ei hievahtanut ja Iankaikkinen pyysi sitä uudestaan. Epätoivo ja toivo saivat sormet vapisemaan. Silloin olento nosti kätensä kivestä ja piirsi sormillaan ja kämmenillään erikoisia eleitä ilmaan. Amadimus ei ymmärtänyt, mutta olento toisti kärsivällisesti kuvionsa. Se tuli lähemmäs ja istahti Iankaikkisen eteen, toistaen sitten jälleen samat liikkeet. Ne olivat Amadimukselle järjettömiä, mutta hän ymmärsi, että tämä olento kommunikoi. Jäisiä kiteitä tipahteli Iankaikkisen iholta ja niitä suli pieniksi pisaroiksi. Toivo nousi epätoivoa suuremmaksi ja kauan kaivatuista tunteista suurin palasi hänen sisälleen. Väri nousi hitaasti valkeille kasvoille ja Amadimus painoi jääkylmät sormensa liian pitkän ajan jälkeen pikkupirun tuuheaan turkkiin.

Niin Iankaikkinen palasi elämään. Jälleen hän kulki metsien keskellä soittaen ja laulaen, tuoden koreimman kauneuden ja syvimmän rakkauden takaisin maan päälle. Hän näki miten pikkupirut kommunikoivat keskenään viittomalla ja tapa viehätti häntä syvästi. Hän omistautui näille olennoille, kuten oli kerran omistautunut heidän kaltaiselleen. Aika oli jälleen hänen ympärillään. Ja eräänä päivänkiertona hän kuuli jotakin, jota ei vanhasta iästään huolimatta ollut vielä koskaan kuullut.

Sinä kevätaamuna Amadimus istui kallion laella soittamassa, kun hänen polvelleen kömpi jokin. Hän avasi silmänsä raukeasti ja silloin soitto katkesi. Hänen sylissään istui hymyillen sievä olento, jonka kultaisen kutrit kehystivät sen pieniä kasvoja. Siitä oli niin kauan, kun Amadimus oli viimeksi nähnyt sellaisen, mutta vaikka aikaa oli kulunut, siivekäs olento näytti yhä samalta kuin se, jota Iankaikkinen oli syvästi rakastanut pienenkelten aamunkoittona. Mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun pienenkeli kohotti hennonpullean kätensä, kosketti Amadimus no úifua ja mitä suloisin pieni ääni sanoi: "Vinu úifu. Ne kokolo". Se tarkoittaa "Soita huilua. Älä lopeta".

Sinä hetkenä Amadimus huomasi, kuinka kauan todella oli ollut poissa. Siinä missä pikkupirut olivat oppineet kommunikoimaan, olivat oppineet pienenkelitkin. Eriävin tavoin, mutta yhtä hämmästyttävästi kuitenkin. Vasta silloin hän ymmärsi kansojen tulon jo alkaneen. Tässä olivat ne kaksi, jotka Arya oli synnyttänyt eikä menisi enää kauaa, kun saapuisivat ulkopuolelta tulevat kansat. Amadimus jatkoi elämäänsä ja nyt hän vietti kaiken aikansa näiden kahden kansan keskuudessa. Ne olivat hänestä ihmeellisempiä kuin koskaan ennen. Ne olivat oppineet paljon ja oppivat kaiken aikaa lisää. Niissä eli etenemisen sielu. Pikkuhiljaa Amadimus alkoi ymmärtää, että jos hän olisi lähtenyt kun Iankaikkisia kutsuttiin tästä maailmasta, hänestä olisi voinut tulla yhden kansan Iankaikkinen. Hän olisi voinut antaa kansalleen mitä kauneimman kuolemanjälkeisen. Tätä havahtumista seurasi ymmärrys siitä, mitä hänen lähtemättä jättämisensä yhdelle kansalle merkitsi: kuolemaa vailla kuolemanjälkeistä, vaihtoehdotonta tuomiota kadotukseen. Tämä ajatus järkytti hänen sydämensä ja vaiensi hänen ilonsa. Siksi hän lähti eräänä yönä, koskaan palaamatta.

Amadimus matkasi yksinäisyyteen korkeimman vuoren korkeimmalle jyrkänteelle ja huusi Äiti Maata, Veli Tuulta ja Sisar Vettä. Hän huusi ja rukoili heitä ilmestymään. Kun he eivät vastanneet, hän itki ja huusi lujemmin. Kaukana vierailla vuorilla tuuli voimistui hurjemmaksi kuin koskaan ja se ulisi niin epätoivoisesti, että kaikki elävä pakeni koloonsa. Vasta kolmannenkymmenennen päivänkierron jälkeen nuo kolme Alkuhenkeä puhuivat maan päälle jääneelle Iankaikkiselle. Iankaikkinen pyysi ja rukoili heitä ottamaan hänet toivoa vailla olevan kansan Iankaikkiseksi, jotta hän voisi valmistaa heille kuolemanjälkeisen ja pelastaa heidät. Hän aneli saavansa korjata virheensä. Alkuhenkien vastaus oli kieltävä. Oli liian myöhäistä. Se tyrmäsi Iankaikkisen syntymässään saaman merkityksen, perimmäisen tarkoituksen olevaisten joukossa. Lohduton Amadimus rukoili saavansa tehdä edes jotakin kansan hyväksi. Mitä vain, kuinka kalliilla hinnalla tahansa. Niinpä Alkuhenget lopulta heltyivät hänen pyyntöihinsä, mutta heillä ei ollut tarjota lohdullista vastausta.

"Amadimus, amalle no Alevenu, iwa ani noto utate ah no elathe i evu, aru no ana wohi le ane ónu tsu caikan getain. Kurime no anae mimoe, ka amalle wo anae."
"Amadimus, rakkauden Iankaikkinen, jos sinä tahdot tehdä jotakin kansojen hyväksi, on meillä tarjota sinulle vain uhrauksista suurin. Kuolla heidän puolestaan, rakkaudesta heihin."

Nämä sanat mursivat Amadimuksen ja hän vajosi itkien polvilleen maahan. Hän ei rakastanut mitään niin paljon kuin nyt rakasti kansoja, eikä pelännyt mitään niin paljon kuin pelkäsi kuolemaa. Pelko itse mursi hänen sydämensä. Epätoivo kahlitsi hänen henkensä ja toivo kuoli hänen kyyneliinsä. Hän vapisi kauhun väkivaltaisessa voimassa. Kaikki mikä oli mustaa ja pimeää valui hänen kurkkuunsa. Se valtasi hänen kehonsa äärirajat, läpäisi sisukset. Amadimus kaatui maahan ja makasi silmät avoimina kaksisataa täyttä ajankiertoa. Musta tavoittivat hitaasti hänestä kaiken muun paitsi kuumana sykkivän sydämen. Kurjaa pimeyttä valui hänen suustaan. Mutta hänen sisällään sydän ei kyennyt antamaan periksi, vaikka kaikki muu oli sortunut. Se tykytti kaikessa voimassaan ja Amadimus kuunteli sitä läpi kaikkien ajan taitosten. Se sykki kaikesta nähdystä ja kaikesta koetusta, kaikista keväistä ja talvista, kaikesta siitä, mikä oli kaunista ja rakastettavaa. Aikana, jona kaksisataa ajankiertoa jäivät taakse ja sydän yksin oli mustasta ja pimeästä vapaa, Iankaikkinen käpertyi sikiöasentoon. Kun epätoivo hänessä oli suurimmillaan, hän nousi polvilleen ja jaloilleen. Rakkaudesta hän viimein myöntyi. Alkuhenget istuttivat häneen kuoleman ja hänen itkiessä se voimistui. Kuin hitaasti leijailevat lumihiutaleet, irtosi elämä Amadimuksen ruumiista. Se nousi valkeana ja hohtavana irti mustasta ja pimeästä. Se katkesi ja muuttui kuin häikäiseviksi, lukemattomiksi pieniksi tähdiksi. Yön pimeydessä niin tapahtui ja aamulla jyrkänteen laella vain puinen huilu oli muistona hänestä.

Mutta Amadimuksen kuolema ei ollut turha. Hänen elämästään syntyivät suojeluspyhimykset. Pienet elämän tähdet henkensä luovuttaneesta Iankaikkisesta nousivat elävän maailman ulkopuolelle tyhjyyteen, jossa ne kiertävät ikuisesti rataansa. Niissä rakkaus ja uhrautuvuus jatkavat olemassaoloaan.

Yhä nykyään Amadimus muistetaan rakkauden Iankaikkisena, joka kohtasi suurimman pelkonsa, kuoleman, meidän vuoksemme. Jokainen suojeluspyhimys on syntynyt hänen murretusta hengestään ja näin hän elää kanssamme joka päivänkierto. Rakkauden palaessa kahden henkilön välillä, saatetaan sanoa Amadimus no úifun soivan, samoin saatetaan kutsua kaunista hetkeä, jolloin tuntee rinnassaan rakkauden luontoa kohtaan. Missä vain on rakkautta, siellä voidaan sanoa tuo lausahdus.

Niin paljon rakasti Amadimus meitä, että kohtasi suurimman pelkonsa, antoi henkensä meidän puolestamme. Se on ikuista rakkautta ja syvintä, mitä maailmassa on. Amadimus, rakkauden Iankaikkinen.

<< Takaisin