Alkuhenget

Alussa oli tyhjä maailmantaso, jossa oli vain ääretöntä tyhjyyttä ja kolme suurta henkeä, hengistä suurimmat, alkuhenget. Äiti Maa, Veli Tuuli ja Sisar Vesi. Mutta aikanaan nuo kolme ikävystyivät. He kaipasivat joitakin, joiden kanssa puhua, joitakin, joiden kanssa elää. Niinpä Äiti Maa otti helmastaan seitsemän sädehtivää helmeä, sipaisi kosketuksellaan niihin loisteen ja ripusti tyhjyyteen. Niiden valo levisi kaikkialle ja alkuhenget iloitsivat pitkään niiden kauneudesta. Mutta nuo loistavat helmet eivät oppineet rakastamaan ja ikävystyminen valtasi taas alkuhenget. Silloin Veli Tuuli leikkasi tupon hiuksistaan ja teki siitä siveltimen. Sillä hän maalasi loistavien helmien ympärille taivaan ja ne näyttivät entistä kauniimmilta. Sisar Vesi sipaisi kyynelen silmäkulmastaan ja levitti sen luoden meren, jonka pinnalla heijastui Veli Tuulen taivas ja Äiti Maan loistavat helmet.

Maa luodaan

Sisar Vesi rakasti syvästi lainehtivaa mertaan ja niin hän jätti tyhjyyden, joka taivaan ja meren välillä sijaitsi ja sukelsi syvälle veden alle asumaan. Veli Tuuli taas hyväili taivaankanttaan ja siitä oli tuleva hänen ikuinen kotinsa. Mutta Äiti Maa ei rakastanut merta eikä taivasta. Hän laskeutui lähelle merta ja katseli helmiensä heijastusta sen pinnasta. Hän kaipasi niitä, mutta taivas ei ollut hänen paikkansa. Niinpä hän nosti yhden kuvajaisista kämmenelleen, siveli sitä ja se kasvoi ja leveni. Se työnsi itselleen tilaa mereltä ja kohosi sitä ylemmäs. Aallot nousivat silloin ja Sisar Vesi nousi tyrskyistä. "Äiti Maa, miksi työnnät mertani? Mitä olet tehnyt?" Ja Äiti Maa vastasi: "Maan."

Seitsemän päivänkiertoa myöhemmin helmen kuvajainen, joka maaksi oli nimetty, sammui. Se ei enää loistanut, kuten veden pinnalla liplattavat kuvajaiset, vaan pimeni. Mutta Äiti Maa rakasti syvästi sitä ja sinne hän jäi asumaan. Mutta maailma oli vielä vajavainen. Niinpä Äiti Maa ryhtyi taas toimeen. Hän raapaisi nokareen maastaan, siveli sitä ja se hajosi tuhansiksi ja taas tuhansiksi palasiksi, jotka levisivät ympäri maan. Niin syntyivät maan monet muodot ja kun kappaleet vierivät yli maan reunan, vajosivat ne veteen ja synnyttivät merenpohjan. Seuraavaksi Äiti Maa veti sormellaan uria maanpintaan laidasta laitaan ja painoi peukalollaan syviä kuoppia siihen. Kun hän veti sormensa yli maan laidan, työntyi vesi uraan ja täytti kaikki maan urat ja kuopat.

Usko, toivo ja rakkaus synnyttävän kipinän elämästä

Sisar Vesi ja Veli Tuuli katsoivat Äiti Maan puuhia ja tulivat uteliaiksi. "Äiti Maa, mitä sinä teet?" Veli Tuuli kysyi. "Minä muokkaan maata", kuului vastaus. "Mutta miksi?" uteli Sisar Vesi. Äiti Maa vastasi: "Koska tahdon luoda elämää, joka opettaa maani rakastamaan." Ja Veli Tuuli vilkaisi taivaankanttaan ja siellä olevia helmiä, jotka Äiti Maa oli hänelle jättänyt. "Minäkin tahdon elämää. Se saa opettaa helmet taivaalla toivomaan." Sisar Tuuli katseli mertaan, hiljaista ja tyyntä. "Minäkin tahdon elämää, joka saa mereni uskomaan." Ja silloin syntyivät usko, toivo ja rakkaus.

Tyhjyys täyttyy ja Kuu lahjoitetaan

Veli Tuuli laskeutuu taivaankanneltaan tyhjyyteen, joka yhä vallitsi taivaan ja meren ja maan välillä. Hän veti tyhjyyden keuhkoihinsa ja puhaltaessaan sen ulos se muuttui ilmaksi ja tuuliksi, jotka täyttivät tyhjyyden. Tuuli pöllytti maan tomua ja sai meren lainehtimaan. Sisar Vesi nousi veljensä rinnalle. "Miksikä kutsut tätä?", hän kysyi. "Taivaaksi", Veli Tuuli vastasi. "Mutta entä taivaankansi? Etkö sano sitä taivaaksi?" Sisar Vesi sanoi. "Enää ei ole taivaankantta, on vain taivas" Veli Tuuli vastasi ja otti Sisar Vettä kädestä. Ja Sisar Vesi hieraisi silmiään ja heitti muutaman kimaltelevan kyynelen tuulen selkään ja tuo tuuli muuttui pilviksi.

"Minulla on sinulle lahja", Sisar Vesi sanoi Veli Tuulelle. Hän kohotti sormellaan olevaa kyyneltä ja pyöritti sitä kämmentensä välissä. Se kasvoi ja siitä tuli pyöreä, se alkoi loistaa. "Loistavampi kuin helmet, Veli Tuuli. Kiertää taivaallasi kuten tuulesi. Kuu." Hän ojensi Kuun Veli Tuulelle, joka ripusti sen taivaalle helmien rinnalle.

Ensimmäinen pieni elämä

Äiti Maa kutsui Veli Tuulen ja Sisar Veden luokseen. Hän otti kyynelen Sisar Vedeltä ja hiustupon Veli Tuulelta. Ne hän kietoi maanpalan ympärille ja kehotti Sisar Vettä ottamaan sen käsiinsä. Sisar Vesi toimi kuten pyydettiin. Seuraavaksi Äiti Maa käski Veli Tuulta puhaltamaan hennoimman tuulensa Sisar Veden käsiin. Ja Veli Tuuli toimi kuten pyydettiin. Lopuksi Äiti Maa siveli sitä ja samassa maasta nousi hento taimi, ensimmäinen elämä. Sen Äiti Maa laski maahan ja Sisar Vesi kasteli sitä säännöllisesti. Veli Tuuli loi uusia helmiä Äiti Maalta saamiensa seitsemän rinnalle ja niin taivaasta tuli kirkas ja ensimmäinen elämä sai kaipaamaansa valoa.

Ajan kanssa Äiti Maa kasvatti ensimmäisestä elämästä monia uusia taimia ja versoja ja levitti ne kaikkialle maalleen. Yhden hän lahjoitti Sisar Vedelle, joka kasvatti siitä veden kasvit. Yhden hän lahjoitti Veli Tuulelle, mutta tämä sanoi: "Ei taivas ole tällaisen elämän paikka."

Aurinko syttyy

Aluksi kaikki oli hyvin, mutta sitten Kuu, jonka Sisar Vesi oli Veli Tuulelle lahjoittanut, muuttui yksinäiseksi. Veli Tuuli näki sen tuskan ja muisti saamansa pienen elämän, auringonkukan. Sen Veli Tuuli painoi nyt hellästi käsiinsä ja muovasi sen uudelleen. Hän puhalsi siihen varoen, hieroi ja henkäili. Avatessaan kätensä niiden välistä kirposi voimakkaimmat valonsäteet, joita koskaan oli nähty ja ne valaisivat koko maailman. Sisar Vesi ja Äiti Maa siristelivät silmiään äkillisessä valossa, mutta pienet elämät, kasvit, vetivät innoissaan valoa itseensä ja kasvoivat suuremmiksi. Veli Tuuli ripusti luomansa loistavan pallon taivaalle Kuun seuraksi ja nimesi sen Auringoksi.

Váca-lintu ja kolme munaa

Lopulta koitti aika, kun kasvit olivat vallanneet maan ja meren. Alkuhenget iloitsivat siitä, mutta ne kaipasivat jotakin muuta. Niinpä Veli Tuuli otti palan villaista pilveä, pyöritteli sitä sormissaan ja puhalsi siihen hengen. Uusi elämä oli suuri valkoinen lintu, Váca, joka liiteli pitkin tuulien teitä.

Eräänä kertana lintu kuitenkin laskeutui. Se istahti vuorelle ja muni siellä kolme munaa. Yhden otti Veli Tuuli, yhden Äiti Maa ja yhden Sisar Vesi. Kukin piti huolta saamastaan munasta ja kolmekymmentäkolme ajankiertoa myöhemmin ne kuoriutuivat. Munankuoret rasahtelivat ja Äiti Maan munasta kömpi esiin kaikki maan eläimet. Sisar Veden munasta uivat esiin veden elävät ja Veli Tuulen munasta pyristelivät esiin kaikki taivaan asukit.

Niin oli maailma viimein täyttynyt. Oli maa ja taivas ja meri, oli vuoret ja notkot, joet ja järvet, oli tuulet ja pilvet, Kuu ja Aurinko ja helmet, joita myöhemmin tähdiksi kutsuttiin, oli kasvit ja eläimet. Vain kansat eivät olleet vielä tulleet, eivätkä tulisikaan vielä pitkään aikaan.

Viimeiset luomistyöt

Kun maailma oli jo hyvin vanha, mutta silti hyvin nuori, loivat alkuhenget omasta voimastaan seitsemän olentoa; Iankaikkiset. Kaikki olivat erilaisia ja kaikki iankaikkisesti eläviä. Ne oppivat puhumaan ja veivät eläimiltään oppimansa tunteet äärimmilleen niin hyvässä kuin pahassa. Ne kulkivat maan päällä ja uivat meressä, jotkut niistä lensivät taivaalla.

Mutta ikuisesti eivät Iankaikkiset asuneet maalla, meressä ja taivaalla, vaan heidät kutsuttiin kuolemanjälkeisiin maailmoihin. Yhtä lukuun ottamatta he vastasivat kutsuun. Viimeisiä alkuhenkien luomuksia olivat son-lohikäärmeet ja merikäärmeet. Ensimmäiset loi Veli Tuuli ilmojen kuninkaiksi, jälkimmäiset Sisar Vesi vetten valtiaiksi. Ja kun Iankaikkiset olivat menneet, syntyivät maailmaan kaksi kansaa; pienenkelit ja pikkupirut. Myöhemmin alkuhenget matkasivat maailman laidoille ja tekivät repeämiä maailmantasoihin yhdistäen niitä, mahdollistaen kulkemisen niiden kautta. Mutta meni hyvin kauan, ennen kuin kansat löysivät ja ymmärsivät käyttää näitä repeämiä.

Näin alkuhenget olivat luoneet Antanyan aikaan, jolloin kukaan ei ollut laskemassa ajankulua.

<< Takaisin