Antanya Board :: Näytä viesti

Reo · Ylläpitäjä

(( Tämä on ensimmäinen johdettu peli, jonka vedin minä ja johon osallistuivat Kilpparin, Huivi, Aapo ja Terkku. Heille, jotka eivät olleet pelissä, lienee keskeisin osuus aivan tarinan lopussa. Osuus on erotettu muista tapahtumista asteriskeilla. Se on myös pelissä olleille uusi pätkä. ))

Moeridi 20.6.106, Mayarna

Ilta lähestyy. Värikiven kirkkaankeltainen sävy saa häivähdyksen oranssia.

Aurinko paistaa läntisten Lumivuorten huippujen lomasta. Taivas on hailakan sininen ja kirkas, vain lounaassa siintävät pilvet, joiden lähestymistä on seurattu jo monta hehkua. On tavanomainen, kuiva päivä. Ei ole liian kuuma. Tuuli käy yli vihreiden ohrapeltojen ja läpi turpeiden naurislehtipuskien.

Viljelysten kunto on jälleen tarkistettu ja ensimmäistä naurissatoa odotetaan nostettavaksi kymmenkunnan päivänkierron päästä. Se herättää mayarnalaisissa toivoa ja malttamattomuutta. On nälkä, niin kamala nälkä.

Vartiossa olevat sotilaat, joista osa on opiskelijoita ja osa palkollisia, alkaa komennella pelloilla työskennelleitä takaisin muurien sisäpuolelle, kuten jokaisena iltana. Silti tänään jokin on merkitsevällä tavalla toisin.

_________________________________
Seraneya, vartija

Kaakkoisten peltojen laidalla seisoo muutama vartija ja pieni tarpeekseen saanut ryhmä.

”Me nostamme nauriit ylös nyt tai sitten me lähdemme, lopullisesti!”
Geles on pikkupiruksi valtavan kookas. Hän osoittaa tummalla kynnellään Seraneya Ainun Volerinantytärtä, joka on paitsi töissä myös omistautunut. Soturinainen irvistää hänelle. Hän on kuullut tämän saman valituksen jo monta kertaa ja nyt hän on kuunnellut tämän Geleksen avautumista jo vähän liian pitkään. Hänellä ja muilla vartijoilla alkaa olla mitta täynnä.
”Jos nyt vaan menette takaisin sisälle”, hän sanoo etsiskellen ammatillista tyyneyttään. Hänen vieressään seisova nuori elvekryptinainen, Yilemin Saphiro Aneminintytär, kohentaa huotrassa lepäävän miekkansa asentoa ja mutisee jotain saman iänikuisen väittelyn päämäärättömyydestä.
Seraneyan sanat on suunnattu koko porukalle. Hän vilkaisee merkitsevästi Wilfraenia, hänen ystäväänsä, joka roikottaa jo nolostuneena päätään.
”Joo”, sanoo mies ja kääntyy.
Hänen askelensa kulkevat uupuneina läpi naurisrivien Geleksen äänen jatkaessa: ”Ei jumankauta, narttu, ne ovat olleet maassa jo tarpeeksi pitkään!”
”Vielä kaksi viikkoa”, huokaa Seraneya. Hän tosiaankin tuntee tilanteen venyttävän hänen ammattinsa rajoja. Nyt hän on jo peltojen tarkastaja.
”Me kuolemme nälkään täällä, tajuatko!?”
Mistä näitä idiootteja oikeasti tulee? ”Olen kyllä ollut täällä koko ajan.”
”Kuule”, pikkupiru sähähtää. ”Jollette te anna meidän nostaa nauriita, niin selvä, mutta sitten annatte meidän lähteä.”
”Suurmestarin määräys –”, aloittaa vartija tympääntyneenä.
”Ota järki käteen!” Geles karjahtaa.
Seraneya melkein korahtaa hänelle potkaistessaan miehen rintakehästä kauemmas. Pikkupiru kompuroi ja kaatuu sadatellen nauriiden suurille lehdille.
”Suurmestarin määräys on täysin järkevä, vaikkei se kaltaisesi umpikalloisen typeryksen päähän mahdukaan!” nainen huutaa keuhkojensa pohjasta astuessaan puoli askelta lähemmäs. ”Mene nyt jumalauta sisälle ja vie seurueesi mukanasi, koska meille teidän on täysin turha luetella mitään ehtojanne, helvetin keisarinnavastaiset jupit!”

Geleksen takana muu joukkio tuntuu aavistavan saman minkä Seraneya. Harvat heistä ovat vielä yhtä närkästyneitä kuin pikkupiru, mutta he aistivat konfliktin olevan ilmassa, ensimmäinen fyysinen kontakti on jo jaettu. Merkitsevästi kaksi henkilöistä vilkaisee toisiinsa. He vaihtavat keskenään vain lyhyen suunnitelman tilannetta varten.
"Mene hakemaan Mrecic, me tarvitsemme häntä."
"Selvä, minä juoksen."

_________________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

Hän ei pysty enää ajattelemaan. Hänen vatsansa mouruaa ja on kipeä. Hän on laihtunut silmissä. Hän on väsynyt.

Mutta hän ei ole epätoivoinen. Hän on irti, jotenkin etäällä itsestään ja tästä kaikesta. Varhain tänä aamuna hän kuuli, kuinka joku kiihkomielinen julisti suurmestarin palanneen myöhään yöllä ja että koska mikään ei ollut silti muuttunut, tänään he – keitä sillä sitten tarkoitettiinkaan – murtautuisivat läpi ”kuoleman saartorenkaasta” ja irtautuisivat ”pahuuden nälkäkahleista”. Eikä tämä kaikki silti tarkoita hänelle mitään. Hänen on vain nälkä ja ikävä, eikä hän haluaisi kenellekään mitään pahaa.

Pettyneenä ajan matelemiseen hän laahustaa nöyrästi kohti portteja. Ei hän oikeastaan halua mitään tappelua eikä mitään kapinaa. Hän haluaa ruokaa. Ja vaikka hän on jo iso mies, hän haluaa kotiin. Miten säälittävää.

__________________________________
Edau, luonnossa selviytymisen mestari

Selkeästi vanhentuneen pienenkelin katse harittaa ja pyörii puolelta toiselle. Mies näyttää etsivän jotain, vilkuillen vuoroin oikeaa, tervettä siipeään ja vuoroin vasenta siipeään, josta on jäljellä vain puolimetrinen, repaleinen tynkä. Hän lemuaa yrteiltä, eikä mitenkään niiltä harmittomimmilta. Ennen kuin nälkä syrjäytti kaikki muut puheenaiheet tupattiin Edaun kivunlievitykseen käyttämiä yrttejä arvailla tarpeettomankin vahvoiksi. Nyt siitä ei välitä enää suuremmin kukaan. Selvemmällä tuulella ollessaan Edau on kuitenkin yhtä kaikki luonnossa selviytymisen mestari eikä syyttä.
Pienenkeli vaaputtaa hieman kyseenalaisesti kohti pääporttia. Hän ei oikein edes tiedä, missä on ollut, mutta tuntuu olevan aika palata muurien sisäpuolelle. Tänään on yksi niistä vaikeammista päivistä, siiventynkä ja ilmassa leijuva, näkymätön loppu siipi tuntuu olevan samaan aikaan liekeissä ja kuin kahden kiven välissä puristuksissa. Miehen on ollut pakko polttaa yrttejä, paljon niitä. Kaikki polttelun jälkeen on vain sekavia muistikuvia ja välähdyksiä.
Lähestyessään pääporttia pienenkeli kohottaa katsettaan, hänen edessään kävelee punahiuksinen noitamies. Hämärillä aivokäytävillään luonnossa selviytymisen mestari muistaa, ettei tuo melko tunnistettava hahmo ole ollut aina niin kapea. Ongelmansa kullakin, Edau muistuttaa enää lähinnä tyhjää säkkiä. Ajattelematta sen kummemmin mestari jatkaa matkaa tuota selkää seuraten.

_____________________________
Luanna, Vihkiytynyt noita

Luanna Thesbie seisoo oman ryhmänsä ulkopuolisena ja odottaa sanaa vartijalta. Omasta huoneesta pellolle, pellolta omaan huoneeseen - polku on aina sama. Tummanruskeiden katse lepää hiljaisena, elottomana nauriiden vihreissä lehdissä. Viidennen kuunkierron alussa hän oli odottavaisen innokkaana istuttanut muiden mayarnalaisten joukossa nauriita kaskettuun peltoon, mutta päivänkiertojen kuluessa ja kasvien tunkeutuessa liian hitaasti mullan läpi, innostus hiipui vähitellen. Nyt päällimmäinen tunne on puhdas viha. Naurispeltojen tuijottaminen kasvattaa sisuksissa kaivertavaa nälkää, naisen ikuista seuralaista. Jos siihen olisi mahdollisuus ja voimia riittäisi, hän saattaisi tuhota pellot. Ne vain huijaavat.

Ryhmässä kiertävä supatus herättää Vihkiytyneen noidan horroksestaan, ja saa hänet vilkaisemaan ympärilleen. Muutaman kymmenen metrin päässä pieni joukkio pikkupirun johdolla aukoo päätään vartijoilleen. Noita erottaa joukosta kahdet tutut kasvot, joiden omistajien kanssa ei ole vaihtanut sanaa useaan ajankiertoon. Ennen Wilfraenin näkeminen oli nostattanut sykettä, nyt hän jaksaa vain sulkea silmänsä ja kääntää selkänsä vieraalle joukolle. Viimeisten kuunkiertojen nujertamana Luanna on kadottamassa itseään. Wilfraen vilkaisee häntä, ei huomaa muutosta ja kääntää nopeasti katseensa maahan. Hänen hartiansa ovat miehistyneet sitten heidän yhteisten menneidensä, mutta nyt ne lysähtävät yhä alemmas.

"Mitä siellä oikeasti tapahtuu?" Luannalta menee hetki, ennen kuin hän tunnistaa sanoja siivittäneen tunnetilan. Se on puhdasta uteliaisuutta, jota hän ei ole kuullut kuunkiertoihin Mayarnassa. Tahtomattaankin noita kääntää päätään, ja tavoittaa katseeseensa äänen omistajan. Hontelo elvekryptipoika kurkottaa kaulaansa nähdäkseen paremmin vartijan ja pikkupirun näytelmän. Tämän katsominen herättää lievän säälin tunteen. Lihaksittomine ranteineen ja kapeine kasvoineen elvekrypti näyttää hädintuskin yhdeksän vanhalta. Liian nuori olemaan täällä, tässä tilanteessa.

Joku sihahtaa kieltävästi pojalle, mutta tämä ei välitä. Luannan silmien alla tämä ottaa muutaman askeleen porukkaa kohden. Jokin muistikuva menneestä saa noidan liikahtamaan lapsen perään ja takertumaan tämän käteen.
"Älä mene. Anna olla. Tuo ei lupaa hyvää", nainen sanoo hiljaa ja tuijottaa poikaa silmiin. Hetken aikaa Luannan katseeseen vastataan, mutta lopulta poika nyökähtää aavistuksen. Vihkiytyneen kasvot kääntyvät eteenpäin, ja hän osallistuu Seraneyan ongelmaan katsojan roolissa. Pikkupirun uhittelu jatkuu liian pitkään ollakseen merkityksetöntä, sen Luanna tajuaa.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nandan on nälkä, muttei sen ole niin väliä; hän ei tunne sitä enää. Hän on kyllästynyt tuijottamaan päivänkierrosta toiseen itsepäisesti epävalmiita nauriita. Senkään ei ole väliksi, sillä juuresten kehittymistä ei kuitenkaan voi edistää mitenkään. Ja loppujen lopuksi, on kohtuullisen samantekevää, onko ruokaa pöydässä tänään, huomenna vai viikon päästä. Lopulta sitä on. Sillä on merkitystä.

Ryhmässä kiertelevä tyytymättömyys on ymmärrettävää, mutta täysin asiatonta. Nanda pitää välimatkaa muihin, suunnistaa verkkaalleen (kenellä enää on energiaa mihinkään rivakkaan toimintaan?) Mayarnan suuntaan ja arvuuttelee kuinka pitkäksi aikaa Seraneyan kanssa saa keskustelua aikaan näiden vatipäiden arvostelulla. Melko pitkään, ja terävää tekstiä, velho päättelee ystävänsä ärtyneestä ilmeestä.
Oikeastaan Nanda haluaisi vain pois tältä pellolta. Hän on hitto vie aatelismiehen tytär, velho ja sotilas, muttei varmasti talonpoika. Ennen valkeat kädet ovat känsäiset ja ahavoituneet, hänen ylpeytensä, kiiltävän kiharat hiukset eloton takkukasa, eikä hänellä ole aikoihin ollut syvämietteistä ajatusta, joka ei liittyisi ruokaan, sen puutteeseen ja elämän vaikeuteen. Nandasta tuntuu, että jonkin turhamaisen osan hänessä pitäisi itkeä verta, mutta hän ei jaksa välittää.
Ei ole mitään väliä.

Wilfraenin punainen tukka pistää hänen silmäänsä, eikä Nanda peittele inhonirvettään. Välttääkseen samaa matkaa kävelemisen nainen kääntyy tarkistamaan, mitä vartijakaksikko Seraneyalle ja Yileminille kuuluu tässä valitusten ilmapiirissä.

_____________________________
Reodermy, suurmestari

Hän nojaa raskaasti vasten käsivarsiaan, jotka on laskettu muurin harjalle. Hänen sinisten silmiensä väsynyt katse viistää yli peltojen, nousee kohtaamaan auringon, laskeutuu mittailemaan kohti porttia raahustavien liikkeitä, sitten silmät sulkeutuvat. Hän on juuri palannut pitkältä matkaltaan yli kaadettujen metsien, pitkin raivoavia jokia, kahdesti ylitse Arrnarrin - ja häntä väsyttää. Hänen kielellään on yhä karvas maku aviomiehensä tapaamisesta. Täällä kaikki on toisin kuin viimeksi. Kolmantena kuunkiertona paksut nietokset peittivät maan. Nyt paistaa aurinko ja on miellyttävän lämmintä. Ja kaikki muukin on muuttunut.

Kun lähdin, hän ajattelee, nämä inehmot olivat hämmentyneitä, peloissaankin. Nyt he ovat pettyneitä, toivottomia, vihaisiakin.

Mies avaa jälleen silmänsä ja pakottaa itsensä katsomaan tarkkaan, kuinka mestari Zoemond liikkuu kaukana pelloilla. Liikkuva piste on niin kaukana, ettei hänestä todella pysty erottamaan mitään piirteitä - voi yhtä hyvin olla kuka tahansa muukin. Mutta mielikuvissaan suurmestari pakottaa itsensä näkemään, miten nälkä on vääristänyt Edaun ennen lihavat muodot tyhjentyneiksi ja roikkuviksi ja miten yrtit nytkin tuuperruttavat hänen epätarkkoja liikkeitään. Reodermy Lÿx Asgerd ei alennu itsepetokseen eikä väärään arviointiin.

Hän vain ei tiedä. Ei vielä. Siinä seisoessaan hänellä tosin on epäilyksensä.

_____________________________
Gjelas, Vihkiytynyt parantaja

Nainen työntää kätensä syvälle housuntaskuihinsa. Hänen häntänsä liikahtelee hermostuneesti, mutta hänen katseensa on jäätävän kova. Hitaasti hän keinuttaa painoaan eteen ja taakse. Kieli liikkuu hampaiden takapinnalla. Hän vaihtaa katseita ystäviensä ja puolituttujensa kanssa. He seisovat päärakennuksen ja pääportin välissä. Katseet kertovat kaiken. Odotuksen. Malttamattomuuden. Vahvistuksen siitä, että tässä ollaan yhdessä mukana. Ei heistä yksin kukaan mitään tekisi, ei ainakaan Gjelas. Hän kun olisi halunnut opiskella ja työllistyä täällä, kuten varmaan heistä jokainen. Mutta ajat ovat muuttuneet. Opiskelu tai työ ei ole enää tärkeää. Selviytyminen on. Gjelas kääntää katseensa muurilla seisovaan suurmestariin. Hän on pettynyt eikä hän pidä tunnistusarvestaan.

"Onpa hiljaista", sanoo joku siinä lähistöllä.
Niin Gjelaksenkin mielestä. Eikö nyt jo pitäisi kuulua jotakin?

"Liian hiljaista", sanoo hyvin levoton nuori nocyrnis. Poika purskahtaa hysteeriseen kikatukseen. Lähimpänä seisova Gjelas kiskaisee kätensä taskusta ja läimäyttää häntä suorasukaisesti suulle.
"Iho umpeen, järkijättö", Gjelas sihahtaa. Nocyrnis vaikenee, mutta nytkähtelee yhä hermostuneesti.

He odottavat.

_____________________________
Seraneya, vartija

Hän ei pidä tästä.
Pikkupiru on noussut takaisin jaloilleen. Muttei ole seurannut kumpaakaan vartijan odottamista reaktioista: ei pidätellyn vihan väkivaltaista purkautumista, ei luovuttanutta kääntymistä kohti portteja. Mies vain seisoo siinä, nauriiden keskellä, ja tuijottaa häntä. Niin kuin olisi esittänyt haasteen. Niin kuin olisi tapahtunut jotakin, mitä Seraneya ei ole huomannut. Pikkupiru vilkaisee kaikessa rauhassa tovereitaan. Katseiden kohdatessa jotakin lujittuu.

Siinä on jotakin pahasti väärin. Ikään kuin he odottaisivat jotakin.

"No!?" Seraneya älähtää. "Painukaa jo siitä!"
Joukkion katseet siirtyvät häneen ja Yileminiin. Seraneya vetää hitaasti henkeä ja miekkansa ulos huotrastaan, vieressä Yilemin tekee samoin. On riipivän hiljaista. Hän tietää, että jollei tämä vihje kelpaa viimeisenä varoituksena, on edessä yhteenotto. Ryhmä on vartijoita suurilukuisempi. He ovat kaukana porteilta. Nainen haluaisi vilkaista lähimpien vartijoiden suuntaan, muttei tohdi katsoa pois pikkupirusta.
"Paree lähtee, te ette haluu et tää menee ikäväks..." Yilemin murahtaa Seraneyan vierestä ottaen samalla lyhyen sivuaskeleen lähemmäs Seraneyaa, parempaan asemaan mahdollista puolustautumista silmällä pitäen.
Sivusilmällä Seraneya huomaa Friadurin seisovan näkökentässään. Hyvä. Friadur on luotettava vartija. Hän on varmasti jo valppaana. Ja kauempana seisoo kokenut nocyrnisvartija, velho, jonka nimeä Seraneya ei juuri nyt muista. Yhtä kaikki toinen luottovartija, tilanne on hallinnassa.

_____________________________
Seraneya, vartija

Vartioivien naisten katseen alla pikkupiru tuhahtaa nenäänsä ja kävelee heidän ohitseen. Polleana? Välittämättä? Vaiko vain tyhjänä?
Hitain, koettelevin askelin Geles nostaa maasta yhden jalan kerrallaan. Niin kuin jokainen askel olisi arvokas. Niin kuin matka avomaalta metsärajaan olisi lähempänä pyhiinvaellusta. Seraneya näkee hänen rintakehänsä laajenevan syvien hengitysten tahtiin. Liian syvien ja hitaiden, jotta tilanne voisi olla tavallinen.

Nainen vilkaisee miehen tovereita. Hän on epäileväinen heidän suhteensa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että he ovat kaikki vaipuneet tähän outoon sivustaseuraajan osaan. Geleksen kulkemisessa yli näkymättömän rajan on jotakin lumoavaa. Nimittäin kukaan ei lähde. He kaikki tietävät, ettei kukaan lähde.

"Viimeinen mahdollisuus!" huutaa Seraneya.
Hänen tehtävänsä on varmistaa, että Geleskin jää.
Hänen äänensä on voimakas ja vailla epävarmuutta.
Näin tämän on tapahduttava.

Geles ei seisahdu. Hän ei katso taakseen. Hän ei hidasta vauhtiaan. Muttei myöskään pyrähdä juoksuun. Hänen katseensa on lukkiutunut kuusirivistöön. Hänen askelensa nousevat ja laskevat. Hänen maailmassaan ei ole enää mitään muuta kuin nämä metrit.

Seraneya arvelee, ettei edes pikkupiru itse luota siihen, etteikö vartija estäisi häntä. Ja hän arvelee, että mies on epätoivoinen. Niinpä hän luo merkitsevän katseen Yileminiin - nyt se tapahtuu, pidä selustastani huoli. Seraneya Ainun Volerinantytär hölkkää Geleksen perään huomaamatta Yileminin katsetta, joka on samaan aikaan sekä myöntävä vastaus että huolenilmaus.

_____________________________
Reodermy, suurmestari

Hän ajattelee, että mayarnalaiset katsovat häntä tänään oudommin kuin päivänkiertona, jona hän lähti matkalleen.

_____________________________
Reiauromin, noviisi

Elvekryptin puukko uppoaa Friadurin vatsaan.
Friadur, joka on pitkä, harteikas, nöyrä ja hyvin koulutettu, katsoo hämmentyneenä pientä naista, joka on yllättänyt hänet täysin. Naisen tummat huulet irvistävät hänelle niin kuin pedon suupielet ainakin. Reiauromin kiskaisee puukon hänen sisuksistaan ja juoksee hänen ohitseen. Kaikin voimin kohti metsää.

Friadur laskee suuren kämmenensä vatsalleen. Hänen miekkansa on huotrassa. Ei pienintäkään elettä vastaanhangoittelusta. Mies vilkaisee naisen perään, murahtaa tukahtuneesti ja vaipuu polvilleen maahan.
"Parantaja!" hän karjahtaa matalalla, kantavalla äänellään. "Vartijat! Yksi karussa!"

Reiauromin vinkaisee ja puristaa silmänsä kiinni. Kädet sohivat ilmaa niiden heilahdellessa terävästi eteen ja taakse juoksun tahtiin. Kunpa hän ehtisi, kunpa hän ehtisi, kunpa hän ehtisi.

Hän ei ehdi. Sivummalta lentää magia-ge, joka leikkaa elvekryptin jalan siististi puolesta säärestä poikki. Hän kaatuu päistikkaa suurten, vihreiden lehtien rivistöön ja kirkuu.

_____________________________
Seraneya, vartija

Seraneyan tavoittaessa pikkupirun hän kuulee kaukana sivultaan kajahtavan kiljunnan, mutta hänen taisteluun valmistautuva sydämensä lyö muutaman kiivaan lyönnin hänen oman kohteensa tähden - ja sitten hänen kämmenensä nappaa miestä hartiasta. Vartijan katse terästäytyy huomaamaan pienet, varoittavat hyökkäyssarjan ensiliikkeet.

Mutta kosketuksen hetkellä pikkupiru muuttuukin äkisti veteläksi ja lysähtää polvilleen maahan.

Seraneya kolauttaa polvensa miehen hartiaan haparoidessaan osittain hänen ohitseen, osittain hänen ylitseen.

_____________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

Kiljaisu viiltää ilmaa saaden Wilfraenin pysähtymään ja kääntymään ympäri kulmat huolesta kurtistuen. Hänen katseensa etsii hätäisesti Gelestä, mutta hän näkee vain pikkupirun ystävien selkiä. Mutta sitten hän ymmärtää, ettei ääni lähde hänestä, ja katse singahtaa paljon kauempana maassa kiemurtelevaan hahmoon. Wilfraen ei ymmärrä, sillä hän ei tältä etäisyydeltä erota verta, mutta kun hänen katseensa osuu polvillaan olevaan vartijaan, valtaa hänet tunne siitä, että jotakin on mennyt vakavasti väärin.

Hän tajuaa kaksi perättäistä asiaa: ensin kaikki on seisahtunutta, sitten mikään ei ole. Ilmassa häivähtää hätä ja äkisti inehmot juoksevat. Yhtä aikaa kaikkialla noidan näkökentässä joku pyrähtää liikkeelle ja sekasorto alkaa. Wilfraenin silmät suurenevat ja hänen sydämensä alkaa läpättää.

______________________________
Meryen, Vannoutunut parantaja

Mintauri katsoo vain muutaman metrin päästä, kuinka Friadur tulee pienen tyttösen puukottamaksi. Hänen silmänsä laajenevat järkytyksestä, mutta oppilaiden hiljalleen kasvava pako katkaisee lamaannuksen. Vartijoita on vähän, määrällisesti pelloilla työskenteleviä oppilaita on enemmän. Tähän mennessä vartiointi on onnistunut vartioitavien lannistuneen mielialan vuoksi, mutta nyt... Mintauri näkee, kuinka pikkupirusta lähtenyt väre alkaa kasvaa. Seuraavaksi lähimmässä ryhmässä on nähtävissä myös levottomuutta, ja sitä seuraavassakin. Liike laajenee, niin kuin Geleksen uhma olisi ollut veteen heitetty kivi. Ja nuorukainen tajuaa, että tänään he tarvitsevat apua.

Meryen luimistaa korviaan elvekryptin kiljunnan kantautuessa hänen kuultavakseen, mutta karkurille ei heru apua. Sen sijaan mintauri käännähtää kannoillaan, ja lähtee laukkaamaan vilkkaasti Mayarnaa kohden.
"Hei!" hän kuulee jonkun takanaan huudahtavan, mutta hän ei käänny. Nälkiintyneeksi otukseksi hän pääsee melkoisen lujaa, kun tilanne sitä vaatii. Silti matka tuntuu etenevän liian hitaasti. Hengitys muuttuu nykiväksi jo muutaman kymmenen metrin jälkeen, ja suu haukkoo happea sen minkä tarvitsee. Kädet kietoutuvat kylkien ympärille, pistää pistää pistää! Ajatus takoo hänen päässään, mutta pysähtyä ei voi.

_____________________________
Friadur, vartija

Mies katselee mintaurin perään miettien, miksei hän vastaa huutoon. Hän kurtistaa otsaansa ja rykäisee vähän. Ei sillä, että hän valittaisi, mutta pistohaava vatsassa ei tunnu hyvältä.

_____________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Homma repeää käsiin. Seraneya jahtaa pikkupirua, Friadur pitelee puhkottua vatsaansa, elvekryptiltä repeää jalka (todellako? siis ihan välttämätöntäkö?) ja tilanteen yllättävyydessä kourallinen nälkiintyneitä opiskelijoita ja vartijoita ratkeaa sekasortoon. Kaikki muutaman nauriin tähden.

Nanda tuijottaa silvotun elvekryptimitättömyyden hahmoa. Liioittelua. Vurmag, nocyrnisvartija, on taipuvainen ylilyönteihin, Nanda muistaa Seraneyan ja Yileminin valittaneen. Velhotyttö on sitä mieltä, että karkurin olisi voinut vain noutaa takaisin. Naurettavaa.
Silmäkulmastaan Nanda huomaa elvekryptin kohtuuttoman rangaistuksen aiheuttavan närää kauempana tilannetta seuraavien opiskelijoiden joukossa. Yksi noviisi murtuu paineen alla ja rynnistää epätoivoisena Vurmagia päin. Nanda kiepsahtaa ympäri, kiroaa terävästi ja lähettää tainnuttavan magiaiskun tämän perään. Ennen muinoin roteva ja edelleen riittävän nopea noviisi ehtii viiltää yllätetyn vartijan käsivarteen puukolla syvän haavan ennen kuin putoaa suorilta jaloilta tajuttomana maahan. Nanda puhaltaa voimakkaasti nenän kautta. Hän kohtaa nocyrnisvartijan katseen ja he ovat molemmat viileän tyyniä. Vurmag kiskaisee taskustansa liinan ja sitoo hät'hätää haavansa. Nanda kääntyy tarkistamaan tilanteen.

Muutama oppilas on nähnyt sekasorrossa tilaisuutensa ja pinkoo suorinta tietä metsänreunaa kohti villi kiilto silmissään. Nanda tähyää heidän peräänsä, ja vihreissä silmissä välkähtää. Vai aikovat he rikkoa sotilasvalaansa ja paeta Mayarnasta? Velhotyttö käy matkaavoittavaan juoksuun.
Sehän nähdään.

_____________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

Hän näkee Geleksen ystävien joukossa miekkoja vedettävän esiin ja he säntäävät kohti metsää. Ihminen nimeltä Sura sytyttää ayarinsa ja hyökkää hätäisennäköisesti vartiossa olevan tummahipiäisen naisen kimppuun. Yilemin, ehtii Wilfraen ajatella ennen kuin Sura kaatuu miekasta maahan.

"Ei!" mies älähtää huolen ja hämmästyksen iskiessä häneen.
"Lopeta!" hän huutaa sännätessään mestari Zoemondin ohi ja kohti Yileminia.

_____________________________
Yilemin, vartija (soturi)

Kaikki liikkuu. Vielä hetki sitten homma oli hallussa, vielä hetki sitten koko tilanne oli vain yksi variaatio jokapäiväisestä valituksesta. Nyt tilanne on kuin suoraa eturintamalta ajankierron takaisesta suurhyökkäyksestä. Kaoottisempi vain.
"Voi heleveti helevett..." ovat Yileminin ensi sanat, kun jo kauemmas karannut opiskelija menettää jalkansa. Katse kuitenkin kääntyy lähes samantien eteenpäin. Takana on vain vartijoita ja pakenevia, edessäpäin on vaara.
Geleksen joukko hajaantuu ja lähtee juoksemaan elvekryptin ohitse Hän kohottaa miekkaansa näiden eteen, kun häivähdys vaarallisen tuttua valoa silmäkulmassa herättää sotilaan selviytymisvaiston. Ylöspäin rauhallisesti matkalla ollut tekee piiskamaisen sivalluksen hartian yläpuolella ja laskeutuu voimalla kohden hyökkääjää.
Naisen silmät laajenevat, hän tunnistaa parantajanaisen, joka häntä yrittää nyt tappaa. Edellisen kerran tavatessaan he joivat yhdessä olutta Yureassa puolisen ajankiertoa sitten. Miekka ei kuitenkaan enää pysähdy vaan iskeytyy suoraa Suran suojaamattomaan hartiaan pureutuen sydämen tienoille asti. Nykäys vain ja järkytyksestä rakkonsa tyhjentävä, vauhdilla hiipuva ihmisraato kaatuu maahan. Verta. Samalla tavalla kuin rajalla, aivan älyttömästi verta.
Yilemin räpäyttää silmiään. Ympärillä hälisee, joku huusi juuri jotain lopettamisesta? Wilfraen juoksee vauhdilla häntä kohden, nainen tiputtaa itsensä polvista alemmas, valmistautuu torjumaan hyökkääjän.
Mies ei kuitenkaan sytytä omfomiaan. Elvekrypti muistelee Wilfraenin olleenkin nössö. Tällä hetkellä kaikki ovat nössöjä tai tappajia, verenhimoisia petoja. Sota tekee sellaista. Peto ottaa vallan, keho jännittyy äärimmilleen unohtaen nälän ja uupumuksen.
Hoida ensin Wilfraen pois päiväjärjestyksestä, sitten karkureiden perään... Miekka nousee torjuvaan asentoon.

_____________________________
Seraneya, vartija

Seraneya pyörähtää ympäri ja iskee molemmat jalkansa tukevasti maahan. Hölmistyneenä hän tuijottaa pikkupirua, joka kyhjöttää jännittyneenä aloillaan ja tuijottaa multaista maata suu tiukkana viivana ja katse kovettuneena. Nainen tunnistaa vihaisen sotilaan sulkeutuneen, jäätävän olemuksen - se on luovutus.

Seraneya nostaa katseensa ja hänen suunsa raottuu, silmät leviävät. Geleksen joukon jäseniä juoksee kohti ja kaikkialla hänen näkökentässään hän tajuaa jonkun pinkovan johonkin suuntaan. Hän muistaa kiljaisun ja kääntää katseensa yhä jatkuvan kirkumisen suuntaan. Joku elvekrypti vääntelehtii tuskissaan maassa parinsadan metrin päässä. Ja kaukana hänestä kirmaa hahmoja kohti metsää perässään - Nanda?

Seraneya kohottaa miekkansa terää ja kääntyy kohtaamaan Geleksen joukon, jonka etummaisena juoksee Kuroutunut ugasasoturi. Arvet kasvoissaan Gangras Tergarinpoika näyttää pelottavalta, mutta vähänkään miestä tunteva tietää, että hänen kohdallaan ulkonäkö pettää. Tällä kertaa asia on toisin. Seraneyan silmien edessä ugasa kerää itsensä, painaa päänsä tanaan ja rynnistää häntä kohti. Aikomus on selvä.

_________________________________
Vurmag, vartija

Hän tuskin huomaa käsivarteen sidotun liinan kostuvan verestä. Vaalean velhotytön otettua linjasta metsään karanneet vastuulleen, ja Seraneyan osuessa toisen pakoa yrittävän ryhmittymän linjalle Vurmag päättää täyttää tehtävänsä ja estää ketään muuta poistumasta alueelta. Hän kohtaa pellolla parveilevat opiskelijat kevyessä haara-asennossa ja mith valmiina. Hän levittää siipensä näkyäkseen selvemmin ja korottaa ääntään tullakseen kuulluksi.

"Lopettakaa tämä hulluus! Mayarnalaiset, estäkää petturien pako!"

Vurmag ei epäröinyt katkaista Friaduriin käsiksi käyneen opiskelijan pakoa lyhyeen. Hän ei epäröisi tehdä sitä uudestaan, mikäli joku yrittäisi pakoa hänen vahtivuorollaan. Hän vetää siipensä suppuun ja valmistautuu taistelemaan.

_____________________________
Tecal Mrecic, soturi

"Saatana mitä paskaa!"
Nocyrnis Tecal Mrecic on jokseenkin humalassa. Normaalisti hän kyllä kestää tikkuviinaa, mutta jatkuva nälkä vie keneltä tahansa myös viinapään. Heidän kuuden hengen 'opiskelupiirinsä' on tekosyy tyhjentää Yureasta varastettu huono polttotuote. Mitään järkeähän siinä ei ole, mutta he kaikki haluavat jotain kautta pois Mayarnan nääntyneestä arjesta. Tätä helpompaa ratkaisua tuskin onkaan.
"Me kärsimme täällä samaan aikaan kun Puhdasmieliset äpärät herkuttelevat jossain keisarillisella riistalla! Minkä helvetin takia minä olen taistellut joka saatanan nationalistiopiston puolesta, vain että voisin kuolla nälkään ja kulkutauteihin..."
"Tecal, rauhoitu. Joku voisi pitää tuota maanpetturuutena." Ihmismiehen ääni on jokseenkin pelokas, mutta yleensä rauhallisen nocyrniskorpraalin luonto on päässyt irti.
"Keisarinna on yksi huora!"
Kiusaantuneisuus huoneessa on käsinkosketeltava. Mutta useimmat allekirjoittavat miehen vihan. On helppo samaistua nälkään.

"Geles sanoi hakevansa ruokaa vaikka väkisin."
"Geles? Se äijähän on yksi pelle."
"Olkoot vaan, ei hänkään halua katsoa tätä pelleilyä."
"Paskat." Tecal sylkäisee lattialle ja ottaa irvistellen kulauksen polttoviinaa.
"Kenet täällä pitää tappaa että vitutus loppuu? No, kerro minulle!"
Tecal nousee pöydästä ja lähes huutaa seurueelleen. Hänen silmistään paistaa viha niin Keisarinnaa kuin omaa kurjaa tilaansa kohti. Kaikki tietävät että Tecal menetti monta toveriaan Puhdasmielisille. Mies on puhunut päivänkiertoja miten syylliset tulevat kärsimään ja kironnut itse Keisarinnaa. On enemmänkin hyvää onnea ettei Suojeluspavelu ole hakenut häntä pois.
Pöytäseurue yrittää vain rauhoitella miestä tuon karjuessa vihaansa.

Tilanteen keskeyttää avautuva ovi. Sisään astuu hengästynyt mintauri, joka hädin tuskin saa sanaa suustaan. Hetken odotettua hän alkaa puhua epäselvästi, mutta sanoma menee perille.
"Geles on pelloilla - yrittää repiä nauriit maasta, mutta vartijat pistävät hanttiin."
Kaikki kuuntelevat mintauria tiiviisti, tämä on tuoreimpia uutisia mitä voi saada. Ja myös hälyttäviä. Hieman peloissaan useimmat odottavat Tecalin reaktiota. Nocyrnis tuijottelee hetken seinää, kunnes kävelee rauhallisesti vuoteelleen.
"Sillä idiootilla on ajatus."
Hän nostaa pitkän puukon varustearkustaan ja asettaa sen housunkauluksensa sisälle piiloon.
"Paska ajatus, mutta minulla on nälkä." Nocyrniksen viinanvievä olemus tarttuu huoneen muihiin henkilöihin. Hän vilkuilee heitä ovelana, silmät täynnä vihaa.
"Kuka haluaa syödä tänään vatsansa täyteen?" Hetken hiljaisuuden jälkeen aikaisemmin hiljaa taaempana istunut kookas ihmismies, Saxem nimeltään, nousee ja kaivaa housujensa piiloista oman puukkonsa: "Vittuun kaikki. Tänään me syödään."

_______________________________
Luanna, Vihkiytynyt noita

Tapahtumien nopeutuessa Luannan on vaikea uskoa silmiään. Pikkupirun uhittelu tuntui vielä vaarattomalta, mutta hetkessä tilanne muuttui toisenlaiseksi. Nyt hänen silmiensä edessä yksi vartijoista on puukotettu ja toinen juoksee uhittelijan perään. Hallinnan riistäytyessä muutama oppilas käyttää tilanteen hyväkseen ja ryntää metsää kohden - kaksi inehmoa hänenkin ryhmästään lähtee liikkeelle.

Luannan sormet kietoutuvat tiukemmin elvekryptipojan käsivarren ympärille ja hänen katseensa jakaa saman tuntemuksen lapsen silmien kanssa. Epäuskon. Hämmennyksen. Näkeekö hän unta? Silmät vaipuvat kohti maata, tavoittaen metallin himmeän kimalluksen elvekryptin sormenpäissä. Parantaja. Se herättää jonkin muiston. Eikö joku huutanut hetki sitten parantajaa? Nainen irrottaa otteensa pojan kädestä, ja tyrkkää tämän vartijaa kohden.
"Auta häntä!" Huudahdus tuntuu hämmentävän poikaa, mutta Luanna ei välitä. Hän tönäisee tätä toisen kerran, ja se saa pojan liikkeelle. Nähdessään tämän suuntaavan Friaduria kohden Luanna antaa tämän olemuksen hiipua mielestään. Seuraavaksi? Hän ei tiedä, ei osaa päättää. Metsä houkuttaa, mutta Mayarnassa on silti turvaa. Tarvitsevatko vartijat apua? Noita ottaa muutaman askeleen opistoa kohden, mutta pysähtyy sitten. Tarkoittaako avun hakeminen puolen valitsemista?

Hänen yrittäessään päättää teostaan, korviin kantautuu uusi huudahdus. Älähdys, tutulla äänellä. Pää käännähtää Wilfraenin suuntaan ja noita näkee tämän ryntäävän juoksuun. Hetken aikaa hän kuvittelee miehen juoksevan hänen luokseen, mutta se on vain kuvitelmaa, turhaa toivoa. Silmissä hehkunut toivo sammuu, kun entiseksi luokiteltu ystävä juoksee ohi. Luannan ryhti romahtaa.

___________________________
Geles, Kuroutunut soturi

Hänen kummaltakin puoleltaan humahtaa ystävä hänen ohitseen ja he hyökkäävät vasten heitä estämään jäänyttä soturia. Geles epäröi ja vilkaisee taakseen. Hän näkee Suran ruumiin toisen soturinaisen jaloissa ja jaloilleen pyrkivän Wilfraenin. Hänet valtaa suunnaton suru.

_________________________________
Luma, Vannoutunut noita

Järki sanoo, ettei edes nälkää näkevän Mayarnan mailla ole koskaan hiljaista, mutta Lumasta tuntuu kuin painostava tukahtuneisuuden vaippa peittäisi tienoota. Jokainen pieni ääni korostuu naurettavissa määrin. Hiekka rahisee kantapään alla. Kangas kahahtaa. Joku hengittää pinnallisesti. Sydän takoo liian äänekkäästi, tu-tump, mutta se on hänen omansa ja ehkä vain hänen korvissaan.

Luma maistaa veren suussaan. Hän on purrut kuivat huulensa halki. Pahus. Poika venyttelee valkeita siipiään ja luo tovereihinsa levottomia katseita. Ovatko he yhtä hermostuneita kuin hän? Miten he voivat odottaa noin tyynesti?

"Miksei mitään tapahdu? Pitäisi jo, eikö? Pitäisi. En kestä. Miten voidaan odottaa kun suurmestari on ihan tuolla noin?" Luman purkaus alkaa matalalla äänellä, mutta kohoaa voimakkuudelta ja taajuudeltaan uhkaavissa määrin loppua kohti. Gjelas on jo kohottamassa kättään vaientaakseen pojan jälleen kun Luma painaa päänsä, mutisee jotain epäselvää ja lysähtää itseensä. Ilmeisestä luovuttamisesta huolimatta nocyrnisnuorukainen ei rauhoitu, vaan on yhä kireä kuin viulunkieli. Hän on valmis katkeamaan pienestäkin ärsykkeestä.

______________________________
Friadur, vartija

Siinä kököttäessään ihminen huomaa kohti juoksevan hahmon. Elvekryptin. Hyvin nuoren elvekryptin tai ainakin pienen. Friadur katsoo hänen lähestymistään eikä ole varma, miksi hän saapuu. Varmuuden vuoksi hän vetää esiin pitkäteräisen metsästyspuukkonsa, vaikka laskeekin sen kädessään uhkaamattomasti reidelleen.

______________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Elvekryptipojan askellus hidastuu, kun hän näkee vartijan vetävän aseen näkyville. Vaikka mies asettaa sen reidelleen, eikä näytä uhkaavalta, Juleimyn muuttuu varovaisemmaksi. Hän ei täysin ymmärrä, mitä on tapahtumassa, mutta sen hän tietää, että hengestään hän ei halua luopua. Ja tässä tilanteessa pienikin virheliike voi olla kuolemaksi, sen hän tuntee. Poika vilkaisee taakseen, ja näkee vaaleatukkaisen naisen kääntyneen poispäin. Hän käski Juleimynin mennä auttamaan, mutta entä jos hän ei menisikään? Nainen ei katso enää. Vaihtoehto tuntuu kutkuttavalta, mutta vanhempien opetukset palauttavat lapsen maanpinnalle. Auta aina hädässäolevaa, isä sanoi aina. Ja varsinkin silloin, jos olet parantaja. Ja hän oli.

Poika levittää kätensä ja avaa sormensa näyttääkseen tulevansa aseettomana miehen luo. Hän pysähtyy parin metrin päähän tästä ja kumartaa varovaisesti. Hänen käytöksensä on pakonomaisen rauhallista kaiken hälinän keskellä.
"Saanko auttaa teitä?" Lapsi kysyy varovaisesti. Katse käväisee Friadurin kasvoissa, sitten haavassa ja viimein puukossa. Sitten katseen kierto alkaa alusta.

______________________________
Friadur, vartija

Friadur ei täysin vakuutu tästä klopista. Tämän aikeista kyllä, mutta -.
"Onko tuo harjoituskalu?" Hän nyökkää kohti ayaria.
Poika pudistaa päätään. "Se on oma. Ollut kohta ajankierron." Hän lisää hetken tauon jälkeen.
"Ahaa. Luuletko, että osaat korjata tämän aiheuttamatta enempää vauriota?" Mies nostaa kookkaan kämmenensä vatsaltaan. Kankaassa olevan siistin reiän alta valuu verta. Sitä on kookkaana läikkänä hänen tanakussaan sekä sylissään, mutta keskeistä on, ettei sitä näyttäisi pulppuavan mistään. Veren näkeminen saa elvekryptin nielaisemaan kerran ja toisenkin. Hän vilkaisee varovaisesti Friadurin kasvoja, ja polvistuu sen jälkeen miehen viereen. Sormet koskettavat kevyesti paitaa - ja pojan kulmat kurtistuvat harmista. Ihon ja haavan sijasta sormet tavoittavat rengaspanssarin viileyden. Elvekrypti kohottaa katseensa ja katsoo vartijaan.
"Ette sanonut mitään panssarista. Mutta ky-yllä, uskoisin osaavani parantaa sen. Saatteko mitenkään riisuttua panssarianne?" Hän uskoo tarvitsevansa kosketusta parannettavaan kohtaan, koska sokkoparantamista ei ole tositilanteessa tehnyt kertaakaan.
"Oletpas kohtelias sälli", mies tuumaa tyynesti kääntäen sitten huomionsa kiljumisen suuntaan. Hän osoittaa sitä verisellä sormellaan. "Käypä katsomassa, saako tuota pysymään elossa ja tule sitten takaisin."

_________________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Hän älähtää epämääräisesti vartijan tuumailulle. Ääni on katkera sekoitus hermostuneisuutta, pelkoa ja väkisin kahlittua pakokauhua. Mielen itsensä tekemä lukko pitää pojan kasassa, ja kohteliaisuus on pitää lukon kasassa. Ilman sitä Juleimyn juoksisi muiden inehmojen tapaan kohti metsää vain, koska muut tuntuvat tekemään. Nyt Friadurin hillitty olemus rauhoittaa lasta. Noidan aiempi käskytys oli toiminut samoin. Niin kauan kuin joku sanoi, mitä pitää tehdä, elvekrypti kykenee toimimaan. Vartijan osoittaessa toista loukkaantunutta hänen katseensa seuraa sormea, mutta palaa nykäisten takaisin mieheen tämän sanojen myötä. Hän tuijottaa vartijaa tiiviisti, ihmeissään. Onko mies tosissaan? Hän lukee miehen kasvoja, ja nyökkää sitten. Tottelevaisuus ylempiarvoisia kohtaan on nuijittu syvälle pojan mieleen, ja se saa hänet tottelemaan nytkin.

Jalat nytkähtävät liikkeelle ja hän kävelee kompuroiden naurispenkkien yli haavoittuneen karkurin luo. Matkansa aikana hän hieroo sormenpäitään toisiaan vasten ja etsii magiaa katkonaisesti hyräillen. Hiljalleen pronssiset ayrit alkavat hehkua. Hänen katseensa seuraa maassa makaavaa tyttöstä, jonka kiljunta alkaa muuttua katkonaiseksi ja kirkunaan sekoittuu kyyneleisiä nyyhkytyksiä. Juleimynin huulet taipuvat myötätuntoiseen ilmeeseen, mutta katseen käydessä edessäpäin hänen silmänsä kovettuvat. Hetkessä elvekrypistä katoaa lisää viattomuutta, ja hän pysähtyy noviisin luo. Heidän katseensa eivät kohtaa, kun Juleimyn painaa kätensä tytön otsalle ja vapauttaa ayariinsa kerääntyneen magian. Haavoittunut nytkähtää ja hiljenee. Parantaja polvistuu tajuttomaksi menneen elvekryptin viereen ja laskee sormensa polven päälle. Maa on punainen noviisin verestä.

Juleimyn sulkee silmänsä ollakseen näkemättä ympärillään leviävää kaaosta, ja keskittyy sormiensa tuntemukseen. Ääni alkaa hiljaisena hyräilynä hänen kurkunpäässään, mutta vähitellen se voimistuu hiljaiseksi lauluksi. Hän kerää magiaa ympäriltään, punoo sen tarvitsemaan muotoon. Sormien kouristuminen vapauttaa haalitun energian, ja ilmaan tulvahtaa palavan ihon käryä. Noviisin vartalo nytkähtää ja hänen silmänsä aukenevat. Hetken valkuaiset näkyvät, ja tyttö vaipuu takaisin armeliaaseen tajuttomuuteen. Juleimyn avaa silmänsä ja katsoo aikaansaannostaan. Se ei ole miellyttävä näky. Katkenneen raajan verisuonet on poltettu umpeen, mutta parempaankaan hän ei kykene. Vannoutunut vilkaisee elvekryptitytön kasvoja, ja jokin hänen silmissään muuttuu. Sormet hipaisevat varovaisesti tämän poskea ja magian virtaus syventää tämän tajuttomuutta. Sen jälkeen poika nousee ylös ja hoipertelee takaisin Friadurin luo.

___________________________________
Edau, luonnossa selviämisen mestari

Pienenkelin silmät tempoilevat juoksevista hahmoista vartijoihin ja näistä taas verta vuotaviin inehmoihin siellä ja täällä. Sen kummemmin ajattelematta jalat ohjaavat vaivoin hillityn pakokauhun kourissa tärisevää kehoa kohti vatsastaan verta vuotavaa vartijaa. Edaun muistin mukaan, jos nyt siihen uskaltaa kukaan enää luottaa, tuo mies oli opiskeluaikoinaan hyvinkin pätevä luonnossa selviytyjä.
Vanhat lihasmuistiin tallennetut liikeradat syttyvät ja mestarin luihuksi laihtunut käsi siirtyy etsimään nahkapusseja vyöltä. Tottahan ne täällä ovat. Jep... Hullu tai ei, aina minä, aina minä... Pienenkeli polvistuu vartijan eteen. Hänen oikea siipensä laskostuu normaalisti kyljelle, mutta vasemman siiven repaleinen tynkä jää sojoittamaan kuin yrittäisi lentää. Kasvoillaan pahoinvoiva ilme mies läpsäyttää tynkäsiipeään ja se läsähtää kylkeä vasten luovuttaneen näköisenä.
"Tässä, veriruusua.. Jep." mies ojentaa Friadurille pientä ruskeaa pilleriä: "... Muistat, jep, auttaapi kipuun. Jepjep. Kipu lähteepi melkoisen nopeasti... Jep....Mmmmmjep. Äläpi lähde kuitenkaan liikkeelle, ei auta siihen ei. Jep..."
Pienenkeli kääntyy äkkiä vasemmalle, horjahtaa hieman kauemmas Friadurista ja oksentaa vaahtoa maahan. "Jep... Jep... Ensimmäistä kertaa Puhdasmielisten kanssa... Sota ovella. Nyt täällä. Jep jep. Pahaa tekeepi. Jep."
Edau nousee hontelon oloisesti ylös ja lähtee kävelemään kohti jalkansa menettänyttä karkulaista. Hänellä ei ole varsinaisesti mitään suurta syytä olla mayarnalaisten puolella, eikä liioin karkulaisten puolella. Todella pienenkeli haluaisi vain palata menneisiin päiviin ja huolettomuuteen, kadota tästä hetkestä. Jokin ajaa häntä kuitenkin tekemään jotain, vaikka vain sitten lievittämään inehmojen kipua. Vastaantuleva elvekryptipoika jää hänen huomionsa ulkopuolelle.

___________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

"Ei, älä hyökkää!" hän huutaa Yileminille pitäen kätensä selvästi erillään toisistaan ennen kuin pudottautuu suoraan juoksusta naisen jalkoihin. Miekka laskeutuu hieman.
"Sura?" Wilfraen nykäisee naista hartiasta itseään kohden vain huomatakseen, että vastakkainen hartia on irti. Lihaa ja luuta repsottaa inhottavasti veren keskeltä. Ruumis on veltto ja vastaamaton. Ja Sura kun oli niin välitön eläessään. Wilfraen vetää terävästi henkeä suun kautta.
"Pirunmoista liioittelua!" hän karjahtaa tuntiessaan ahdistuksen puristavan kurkkuaan. Kasvot nytkähtävät syyttävinä Yileminin puoleen. Kaunis, tummaihoinen nainen näyttää täysin kylmältä sanoessaan: "Se oli välttämätöntä." Tämän silmissä kuitenkin häivähtää palanen jotain. Tuuli käy yli peltomaan ja lähellä miekat kalahtavat yhteen. Wilfraenilla ei ole aikaa syyllistää soturia.
Hän huutaa Geleksen ja hänen vielä elävien ystäviensä suuntaan päästäessään irti Suran ruumiista ja kompuroidessaan takaisin pystyyn. "Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!"
Hän hädin tuskin vilkaisee Yileminia sännätessään muiden perään.

____________________________
Luanna, Vihkiytynyt noita

Himmein silmin hän katsoo, kuinka Wilfraen vetää tuntemattoman naisen luokseen. Nainen on kuollut, hän näkee sen vartalon elottomasta mukautumisesta liikkeen voimakkuuteen ja luonnottamasti retkottavasta hartiasta. Hän yrittää nähdä, miten asia vaikuttaa punapäähän, mutta välimatkaa on liikaa. Nainen oli kuitenkin tärkeä, hän näkee sen nuoren miehen vartalonkielestä ja noidan mieli himmenee entisestään. Tähän mennessä hän on sentään voinut uskotella, että vaikka Wilfraen ei ole välittänyt hänestä sitten hänen paluunsa, ei mies ole löytänyt toista. Nyt hän päättelee toista. Silmät sulkeutuvat, kun Wilfraen kompuroi pystyyn, ja noita lysähtää polvilleen. Kädet kietoutuvat vartalon ympärille, kun hän yrittää etsiä suojaa itsestään.

Hän on yksin. Ihan yksin. Ajatus tuntuu tukehduttavan.

_________________________________
Vurmag, vartija

Hulluus on levinnyt laajalle nälkäisten, tyytymättömien opiskelijoiden joukossa. Jotkut auttavat vartijoita kapinan kukistamisessa, jotkut pysyttelevät etäämmällä puolueettomina. Mutta jotkut yrittävät yhä pakoa. Vurmag iskee itsensä ja Friadurin välistä pakoa yrittävää mintauria magiaiskulla kylkeen. Isku avaa kohteen vatsan, ja viimeisen pakoaskeleensa mintauri tekee sotkeutuneena omiin suoliinsa.

Vurmag surmaa toiseen opiskelijaan käsiksi käyvän ihmismiehen.

Vurmag räjäyttää miltei pakoon päässeeltä noviisilta pään. Poika ei voinut olla juuri seitsemää ajankiertoa vanhempi.

Vurmag vammauttaa toista päälleen käyvää soturia olkaan, tehden naisesta loppuiäksi raajarikon. Hän ei ehdi tehdä toiselle soturille mitään. Vurmag saa kirveen terästä reiteen, sitten perästä naamaan. Hän tuupertuu polvilleen. Viimeinen magiaisku kärventää naurisrivin, jolle hänen reisivaltimostaan sykkii verta. Käsivartensa menettänyt soturinainen työntää Vurmagin naamalleen maahan, ja vartija huutaa tuskasta siiven kevyiden luiden murtuessa naisen jalan alla.

Vurmag toivoo, että joku saa paskiaiset kiinni ennen kuin he ehtivät metsään, ja vääntää heiltä niskat nurin. Hitaasti.

_________________________________
Seraneya, vartija

Seraneya ei anna Gangraksen hyökätä ensin. Hän ei varsinaisesti tunne häntä, mutta muistaa jostakin ajankiertojen takaa, jolloin hän oli vielä Vannoutunut ja mies noviisi. Kasvot eivät ole unohtuneet, sillä Gangras saapui noiden arpien kanssa. Tästä haalistuvasta muistosta huolimatta naisella ei ole pienintäkään aikomusta suoda vastustajalle mahdollisuutta. Mitä pikemmin pois pelistä, sen parempi. Ja kun karjahtavan ugasan miekka napahtaa yhteen Seraneyan miekan kanssa, alkaa vartija olla enemmän huolissaan kahdesta muusta ugasan vanavedessä saapuvasta sotilaasta kuin hänestä, unohtamatta arvaamatonta pikkupirua. Hän heilauttaa miekkaansa uudestaan ja torjuessaan Gangras astuu sivuun. Seraneya suo itselleen tuskin riittävän vilkaisun kahteen lähestyvään hahmoon: ihmissoturiin ja mintaurinoitaan.

Täytyy olla lähitaistelumaagi, hän ajattelee torjuessaan Gangraksen iskun.

Tämä ei ole hyvä suunta. Hän tietää, ettei mitenkään pärjää yksin neljää vastaan, ei etenkään ilman kilpeään. Kolmea hengenvetoa myöhemmin hän on jo Gangraksen ja ihmissoturin välissä. Seraneya, jonka kasvot ovat arvista raastuneet, uumoilee ottavansa pian nahkaansa muutaman jäljen lisää.

Gangraksen seuraavan iskun hän väistää. Ihmissoturi huitaisee miekallaan naisen vieressä ja paljastaa taitamattomuutensa. Noviisi tai ehkä ensimmäisen tason Kelpuutettu, pakko olla. Seraneya torjuu sen huolimatta huonosta kulmasta ja polkaisee miestä polveen. Kuuluu ulvahdus kun hän horjahtaa ja vaistomaisesti taittuu keskivartalosta. Vartijalla on täysi mahdollisuus surmata hänet, mutta epätäydellisellä - ja kuitenkin riittävällä - läimäisyllä hän mäiskäyttää miekkansa terän miehen polvitaipeeseen. Sillä voimalla, jolla hän vetää miekan irti, humauttaa hän kohti Gangrasta. Terä viiltää laakeaan rintakehään naurettavan pikku viillon. Seraneya jatkaa liikettä pyrähtääkseen kauemmas.

Korvissaan hän kuulee jonkun toistuvasti huutavan jotakin lopettamisesta, mutta sen enempää se ei häntä havahduta.

Noita sen sijaan on siinä juuri nyt. Roihuava tuli ohittaa naisen vain sattumalta, jatkaa matkaansa yli peltomaan ja sytyttää muutamia nauriinlehtiä palamaan. Ihmissoturi vaipuu maahan jalkaansa pidellen ja ulvoen.

Se näyttää havahduttavan Gangraksen. Yllättäen mies parahtaa "Becoka!" ja jää silmät laajenneina tuijottamaan. Seraneya käyttää tilanteen säälimättömästi hyväkseen napaten ugasan pään tiukkaan syleilyynsä ja vetää miekkansa miehen kaulalle.
"Nyt aloillasi!" hän huudahtaa.
Sekä Gangras että noita jähmettyvät niille sijoilleen. Ilman täyttää heidän tunnusteleva odotuksensa ja Becokan huudot. Ja sitten: "Seri, älä!"

_________________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

Katse, jonka Seraneya luo häneen Gangraksen suuren olan yli, on polttelevan vihainen. Gangras näyttää pelästyneeltä.
Wilfraen saa joukon viimein kiinni ja tarraa Vunnania kohotetusta om-kädestä. Mintauri melkein sihisee hänelle.
"Älä", hänen ajankierron verran pidempään opiskellut kollegansa pyytää.
Becokan äänen yli muut eivät häntä kuule, mutta huomattavasti lyhyempi Vunnan siristää hänelle silmiään. "Älä sinä rupea määräilemään, pelkuri!"
"Mut -"
"Turpa kiinni!" mintauri kiljuu. "Meidän piti olla tässä yhdessä! Näyttikö sinun selkäsi yhdessä tekemiseltä?"
"Mutta kun -"
"Häivy!"
"Ole kiltti, Vunnan", Wilfraen pyytää kuulostaen avuttomammalta ja nuoremmalta kuin on.
Mintauri kiskaisee kätensä hänen kädestään. Inhoten, siltä Wilfistä tuntuu. Nainen kääntää palavan katseensa vartijaan. "Päästä irti. Nyt!" hän ärähtää ja kohottaa molemmat kämmenensä kohti Seraneyan päätä.
"Ihan todella", punapäinen noita anoo, mutta on jo polvistumassa Becokan puoleen. Hän ei usko voivansa vakuuttaa kollegaansa, mutta tämä soturi tarvitsee apua. Hän raottaa halki menneen housunpuntin riekaleita nähdäkseen haavan paremmin. Se on ilkeännäköinen ja vuotaa vuolaasti verta. Tuskissaan soturi potkaisee Wilfraenia ja yhtäkkiä verta alkaa suihkuta. Sykkivinä sylkäisyinä sitä pirskottuu ilmaan korkeassa kaaressa. Mies alkaa karjua keuhkojensa pohjasta ja vääntelehtiä kuin mielipuolisuuden partaalla. Punainen neste tahrii hätkähtävän Wilfraenin kasvot ja vaatteet.

"Mitä helvettiä!?" Gangras huutaa ja alkaa kiemurrella Seraneyan otteessa niin, että nainen painaa terän hänen leuanalusestaan läpi kovaan luuhun.
Se aiheuttaa oudon korisevan uikutuksen ison miehen suusta.
"Mitä helvettiä!?" toistaa Vunnan, joka lyö Wilfraenia kaikin voimin päähän.
Se saa hänet horjahtamaan istualleen Becokan viereen. Hän pudistaa tilanteesta säikähtäneenä päätään ja alkaa huutaa parantajaa.

Seraneya vilkaisee sivulleen tajuten, ettei hänellä ole aikaa jäädä aloilleen. Inehmoja juoksee sinne ja tänne, joitakin katoaa juuri metsän siimekseen, moni taistelee kuten hekin. "Huolehdi kaveristasi, idiootti!" hän huutaa Gangraksen korvaan, päästää irti - Gangras pudottautuu polvilleen - ja on juuri kääntymässä tajutessaan Vunnanin tarttuneen tilaisuuteen. Hän hypähtää takaperin pois tieltä ja vaikka isku riipaisee häneltä toisen posken auki, menee se kaiken kaikkiaan auttamattomasti ohi. Seraneya ei kadu hetkeäkään ottaessaan askelen lähemmäs mintauria ja sivaltaessaan samalla hänen ojennettua om-kättään. Kuuluu metallinen kilahdus kun terä osuu magiakaluun kämmenen vastakkaisella puolella.

Äkkiä miekan pää on Wilfraenin kurkulla. Mies hätkähtää kauemmas, mutta Seraneyan vakaa terä seuraa. Hän katsoo naista onnettoman hämmästyneenä.
"Olet sitten seurasi valinnut", soturi puhahtaa myrkyllisellä äänellä.
"Mitä? En -", hän henkäisee.
"Haista pitkä paska, Wilf!" nainen huudahtaa syyttävästi punapäähän katsoen ennen kuin säntää jatkamaan töitään.

Wilfraen tuijottaa silmiään uskomatta hetkessä tapahtunutta muutosta tilanteessa. Gangras haalii Becokan syliinsä ja Vunnan puristaa rannettaan suu auki yrittäen saada itsestään ulos jonkin äännähdyksen, joka liittyisi siihen, että osa hänen kämmenestään on halki ja alkaa repsottaa ja täristä. Sitten alkaa tulla suunnattomasti verta.

Wilfraen ei näe yhtäkään lähestyvää parantajaa. Ahdistuneena hän vilkaisee etsivästi ympärilleen purren huulensa hampaiden väliin. Tämä on erilaista kuin rintamalla. Rintamalla hän pyrkisi eteenpäin, kohti vihollista ja luottaisi muiden hengen järjestäytyneiden parantajien käsiin. Mutta nyt hänellä ei ole vihollista. Kai. Eikä mitään virkaa. Becoka alkaa uhkaavasti kalveta kaikesta huutamisestaan huolimatta. Wilfraen vilkaisee Suran ruumista ennen kuin työntää etusormensa ja peukalonsa tuttavansa jalkataipeeseen. Miehen toivoton ulvonta vain voimistuu entisestään, mikä saa Gangraksen melkein käymään käsiksi noitaan, mutta onneksi hän malttaa itsensä. Wilfraen löytää rikkoutuneen suonen ja nipistää sen kiinni.
"Älä potki!" hän älähtää haluttomalle potilaalle. "Pysy aloillasi!"

Kun hän onnistuu pysymään, hän lakkaa huutamasta. Ääni vaihtuu onnettomaan, hiljaisempaan ulinaan. Gangras puristaa häntä sylissään ahdistuksesta huohottaen.

"Vunnan", Wilfraen yrittää kääntäen kasvonsa mintaurin puoleen. Nainen seisoo aloillaan ja tärisee nyt kauttaaltaan. Kapeat peurankoivet vapisevat. "Vunnan!"
Mintaurin katse kulkee useamman kiintopisteen kautta ennen kuin se pysähtyy suurisilmäisenä kollegaan.
"Juokse parantajan luo", hän pyytää. "Kukaan ei ole tulossa kohti, sinun pitää juosta itse parantajan luo."
"Tämä on sinun syytäsi, paskiainen!" ärisee mintauri kurtistaen voimakkaasti kulmiaan.
"Ole kiltti, Vunnan, mene j-"
"Tajuatko!? Jos Becoka kuolee, minä -"
"Parantaja! Mene nyt Thuskan perseen nimeen etsimään se parantaja!" Wilfraen kiehahtaa. "Ja uskallakin jumankauta kuolla matkalla kun minulla on perkele sormet Becokan jalassa!"
Mintaurin koko kyynärvarsi peittyy viimeistä vaaleaa kohtaa myöten vereen. Mutta hän kääntyy, viimein, ja ottaa muutaman nopean askelen. Sitten hän seisahtuu ja jää hetkeksi tuijottamaan heidän tulosuuntaansa. Hän ei selvästikään ole huomannut aiemmin. Hän pidättää parahduksen ja säntää liikkeelle, tällä kertaa pellon keskustaa kohti.

______________________
Luanna, Vihkiytynyt noita

Joku juoksee hänen ohitseen. Teräksen kimmellys herättää noidan apatiastaan, ja pelkkä vaisto saa vartalon syöksähtämään vasemmalle. Pitkäteräinen puukko leikkaa vain ilmaa. Hänen korvansa tavoittavat hyökkääjän sydämistyneen manauksen, mutta seuraavat sanat menevät ohi. Luanna läimäisee omfominsa yhteen ja sysää magia-gen liikkeelle. Eloonjäämisvietti saa vallan.

_________________________________
Wilfraen, Vihkiytynyt noita

Katsoessaan Vunnanin perään hän näkee hyökkäyksen Luannaa vastaan sekä sen, kuinka nainen vastaa. Hänen siniset silmänsä lukittuvat tuohon näkyyn. Hän ei ole huolissaan omasta puolestaan. Hän ei enää nykyään osaa olla.

_________________________________
Friadur, vartija

"Tein parhaani, mutta en tiedä. Hän ehti menettää paljon verta. Saanko nyt katsoa teidän haavaanne?" Sanat ja painotukset ovat täsmällisiä parantajapojan katsoessa suoraan vartijaan ja hengittäessä nykivästi. Romahdus lähenee hänenkin kohdallaan ja Friadur näkee sen.

Mies itse on sitäkin tyynempi. Hän on avannut vyönsä ja asevyönsä ja laskenut ne vierelleen. Hän on nostanut tanakunsa helman ja kerännyt rengaspaidan sekä alimman paidan käteensä. Toinen käsi puristaa yhä puukkoa. Nyt hän nyökkäilee parantajalle siirtyessään polviltaan takamukselleen.
"Nätistihän tuo näytti käyvän. Jos minä olisin parantaja, olisin varmaan vain polttanut jalan umpeen ja jättänyt tappelemaan shokin kanssa", mies tuumii samalla kun laskeutuu selälleen kyynärpäidensä varaan puolimakaavaan asentoon. Hetken ajan lihaksikas vatsa on jännittynyt ja punaista mahlaa tirisee iholle vuolaammin. Friadur irvistää hivenen. "Joten etköhän osaa olla hellä sisäelimilleni - eikä sitten mitään silmänkääntötemppuja, minä tiedän, ettei siellä ole mitään puhjennut, vielä." Elvekrypti inahtaa jotain myöntävän kuuloista.

Ihminen kerää uudelleen kangasta ja metallia kunnes haava tulee kunnolla esiin. Se on siisti kookkaan peukalon kokoinen pistojälki, joka katoaa jonnekin vatsan sisuksiin. Hitaasti mutta lakkaamatta se valuu verta sydämenlyöntien tahtiin. Soturi laskee katseensa pojasta mittaillen arvioivasti ylimääräistä reikää ihossaan. Sitten katse siirtyy hetkeksi jonnekin pihamaalle.
"Ja olisi harmi motata noin hyvää poikaa suoleni repimisestä. Tuon tytönkin hoidit lempeästi, vaikka hänen takiaan täällä tulee ruumiita."
Hänen vihreiden silmiensä katse viipyy kauempana menehtyneen naisen ruumiissa. He tunsivat toisensa. Mutta hänellä on maltillisuutta ja myötätuntoa olla nyökkäämättä kohti lämmintä elottomuutta. Hän ei nimittäin usko, että se tekisi pojalle hyvää tai olisi muutenkaan tarpeen. Sen sijaan hän lukitsee epävarman nuorukaisen huomion itseensä katsomalla häntä vaativasti.
"Lakkaa tutisemasta ja ryhdytään hommiin", hänen varma, mutta häivähdyksen - lempeä? - äänensä opastaa.

Niin sanoessaan hän osaa olla vakuuttava. Hän on sentään soturin perikuva: pitkä, harteikas, voimakas ja tottunut.

____________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Vartijasta huokuva varmuus rauhoittaa nuorta poikaa. Mies vastaa hänen katseeseensa tyynen vaativasti, ja sama on kuultavissa äänessäkin, kun Friadur käskee häntä ryhtymään toimeen. Poika nyökäyttää hieman päätään tuulenvireen heilauttaessa lyhyeksi nyrhittyjä, mustia hiuksia. Hän sytyttää himmeneen ayarinsa uudelleen, ja polvistuu miehen vierelle. Sormet laskeutuivat koskettamaan kevyesti haavan ympäristöä, ja tunnustelevat vahingoittunutta aluetta päältäpäin. Rengaspanssarin valahtaessa ranteille hän sysää sitä takaisinpäin toisella kädellään, ja keskittyy uudelleen. Kulmat kurtistuvat kevyesti ja katse pysyttelee tiiviisti haavan tietämillä. Onneksi verenvuoto ei ole paha, hän miettii. Muuten tämä olisi vaikeampaa. Hän vilkaisee pikaisesti Friaduria.

"En usko, että haluatte samanlaista tainnutusta kuin hän", nuorukainen heilauttaa päätään elvekryptinoviisia kohtaan, "joten yrittäkää vain olla liikkumatta. Tämä varmasti sattuu", hänen äänensä vaikuttaa jo tyyntyneemmältä ja Juleimyn tuntee olonsa rauhoittuneemmaksi. Keskittyminen parantamiseen ja kaiken muun unohtaminen auttaa. Vartija naurahtaa, muttei väitä vastaan.

Varoitettuaan miestä tulevasta hänen katseensa palaa takaisin haavaan ja parantaja alkaa hyräillä. Ääni soljuu hiljaisena, pehmeänä ja matalana hänen kurkussaan, kunnes lipuu huulten lomasta ilmaan kuultavaksi. Ääni aaltoilee, se nousee ja laskee, ja vähitellen ayrien hehku alkaa voimistua. Juleimyn sulkee silmänsä ja keskittyy parantamaan tuntoaistinsa varassa, magian aistimusten auttamana. Ayarin hehkun ollessa voimakkaimmillaan hän vapauttaa energian, ja se soljuu magiakalusta vartijan ihoon, uppoaa ihon lävitse. Sormien alla vartijan keho nytkähtää ensimmäisen kerran.
"Anteeksi", hän kuulee ihmisen mutisevan ja lihasten rentoutuvan uudelleen. Niihin jää ohut, staattinen jännitys. Toisiaan kohden kuroutuvat lihassyyt saavat miehen kuitenkin pian nytkähtämään uudelleen. Kramppi etenee aallon lailla vinoihin vatsalihaksiin ja selkäpuolelle. Kun se tapahtuu uudestaan, kantautuu hänen suuriin korviinsa vartijan sydämellinen: "Paska."

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda ravaa metsässä viiden karkurin perässä. Muutos maisemassa on välitön, peltoaukea vain vaihtuu täysikasvuiseksi metsäksi. Ei hajuakaan metsänreunan nuoresta, pienemmästä kasvillisuudesta. Nandan saalis on pääsemäisillään ryteikköön pakoon.
Juoksussa lähetetty magiaisku tainnuttaa hitaimman pakenijan helposti, ja nuori pienenkeli katoaa pää edellä aluskasvillisuuteen. Seuraava isku epäonnistuu, menee kaukaa ohi aiotusta kohteesta ja jysähtää tuhoisasti viattomaan kuuseen. Kolme seuraavaa iskua menevät myös enemmän tai vähemmän ohi, ja Nanda alkaa tuntea rasituksen aliravitussa kehossaan. Kiroillen ja raskaasti hengittäen velho jatkaa kohteensa tavoittelemista.
Kun Nandan isku osuu, se ei ole tainnuttava. Pakoa yrittänyt ihmismies ei nouse enää koskaan.

Ikävä seikka tässä kilpajuoksussa Nandan kannalta on se, että pakenijoita on useampi, häntä vain yksi. Epätoivoiset, silmittömästi juoksevat opiskelijat ovat sentään tajunneet jossain määrin hajautua. Saatuaan kaksi pakenijaa pois pelistä, Nandan on pakko pysähtyä tasaamaan hengitystä ja kuulostelemaan missä kolme muuta jahdattavaa kulkevat. Selkeä ryske suurin piirtein oikealla varmistaa ainakin yhden pakenijan suunnanneen sinne. Nanda vetää syvään henkeä ja lähtee sinnikkäästi jahtiin.

Rytinän aiheuttajia on kaksi puuttuvista pakenijoista. Nanda karjaisee heidän peräänsä äänellä, jota ei tiennyt omistavansakaan. "Pysähtykää, saatanan petturipaskat!"
Tuskin kymmenkesäinen ihmistyttö säikähtää selvästi Nandan ilmestymistä taakseen, hätkähtää ja kompastuu juureen. Nanda iskee tytön ohijuostessaan tainnoksiin. Hän alkaa olla puhki, mutta näiden pakenijoiden laita on oltava pahemmin. He ovat epätoivoisia, pelokkaita ja juoksevat silmittömästi, energiaa tuhlaillen.

Tähän saakka pakenijat ovat juurikin yrittäneet pakoa, vain ja ainoastaan juosta karkuun. Iankaikkiset tietävät minne, tässä erämaassa, mutta ovatpahan juosseet kuin hullut kaniinit. Nyt Nandan saavuttama pikkupiru toteaa taktiikan huonoksi. Hän kääntyy. He molemmat pysähtyvät, tuijottavat toisiaan.
"Antaudu ja palaa takaisin, niin rikkeesi annetaan anteeksi", Nanda virkkoo jokseenkin hengästyneenä. Pikkupirun kasvoilla paistaa kuitenkin viimeisilleen viedyn varmuus. Hän ei antautuisi taistelutta. Nanda on aikeissa jatkaa puhumista, kun oksa napsahtaa hänen takanaan. Toinen pikkupiru.

Voi Thuska, Nanda miettii itsekseen, olen yksin metsässä, ja nyt he aikovat tapella. Voi vitun vittu.

_________________________________
Seraneya, vartija

Hän tulee pakenijan sivustasta. Vihaisen karkulaisen suojaus on huono ja Seraneya viiltää häntä pakaraan. Se saa jalan pettämään ja vartijan on luotettava siihen, että se riittää. Pelto on yhtä hullunmyllyä.

_________________________________
Nayva-Mea, Kelpuutettu velho

Keuhkot tuntuvat repeävän. Hän haukkoo henkeä minkä ehtii, mutta siitä huolimatta se ei tunnu riittävän. Nälkä on vienyt kehon äärimmilleen, eikä silmitön pako parantanut tilaa lainkaan. Päinvastoin. Hän tuntee jalkojensakin tärisevän. Tarvitsisi liikahtaa vain askeleen, kahden verran, ja hän olisi loppu. Pitikin pysähtyä, Nayva-Mea kiroaa, vaikka tiesikin, ettei olisi jaksanut enempää. Hän kohottaa väkipakolla katsettaan ja tuijottaa edessään olevaa naista. Takaa-ajaajansa. Huulet kääntyvät irvistykseen, ja pikkupiru väläyttää hampaitaan. Ajankiertotuhansien muovaama sivistyneisyys ja inhimillisyys karisee pikkupirusta, kun tilanne viedään äärimmilleen. Keltaisten viirusilmien mulkoillessa Nandaa Nayva-Mea näyttää enemmän villieläimeltä kuin koskaan.

"Ja vitut. Tässä kohtaa ei oo sijaa anteeksiannolle", hän kähisee vastaukseksi. Sen hän tajuaa, vaikka nuori onkin. Neljätoista ajankiertoa, juuri ja juuri. Tässä ei auttaisi selittelyt ja anteeksipyytelyt. Hän vannoi sotilasvalan kolmantena kuunkiertona, ja syyllistyi juuri sotilaskarkuruuteen. Ainoa rangaistus on kuolema. Ihmisen tarjoama anteeksianto on vain sanahelinää, pelkkä yritys saada hänet luovuttamaan. Ja heistä kumpikin tietää, ettei hän antaudu. Ei voi antautua. Neor hengähtää syvään, ja siristää silmiään. Aivan kuin... Kelpuutetun huulille leviää helpottunut hymy, joka ei lupaile hyvää ihmisnaiselle. Hetkeä myöhemmin hymyn lähde paljastuu. Nyt Nayva-Mea ei ole enää yksin. Hän tuntee olonsa paljon varmemmaksi, ja nyökkää lajitoverilleen. Pikkupiru astuu askeleen Nandaa kohti.

"Ihan ku tilanne ois muuttunut. Meitä on kaksi, ja sinä oot yksin. Jos tehdään tää kaikille helpoksi. Sä käännyt pois, ja me jatketaan matkaa. Unohdetaan koko juttu?" Nayva-Mea ehdottaa ja seuraa varautuneena ihmisnaista. Toinen pikkupiru on paljon Nayva-Meaa vanhempi, ja mies. Tämä kävelee lähes Nandaan kiinni, ja tönäisee naista voimakkaasti.

"Ala painua!"

Nayva-Mea yrittää kerätä magiaa, kaiken varalta. Vasemman käden mith alkaa hehkua himmeästi. Hän on vasta alokas, mutta toisen pikkupirun läsnäolo ja kokeneisuus valaa hänen varmuutta. Varmuutta, joka syntyy myös nurkkaan ajamisesta. Tämä on viimeinen mahdollisuus, lause kaikuu kaiken aikaa tytön mielessä.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda kääntyy lähteäkseen, mutta singahtaa takaisin terävän oikean suoran kanssa. Hän jatkaa sitä vasemmalla nyrkillään. Pikkupirusoturi ei hukkaa aikaa iskiessään takaisin, ja Nanda vetää terävästi henkeä kivun iskiessä. Jättäen kaikki kuvitteelliset herrasmiessäännöt nainen potkaisee miestä kaikin voimin haaroihin. On pikkupirun vuoro ähkäistä tuskasta.

Nujakka on nopeatempoinen ja kiivas. Velho on tuskin iskenyt ensimmäisen lyöntinsä kun he jo vetäytyvät huohottaen hieman etäämmälle, soturi haarojaan pidellen. Maagina Nanda ei ole tottunut tulemaan vihollisensa iholle asti, ja se on kostautua. Nainen ehtii nähdä väläyksen pikkupirun vetäessä asetta esiin. Paniikinomaisesti Nanda työntää kätensä soturin rinnalle ja kutsuu mithinsä eloon. Verta roiskahtaa naisen kasvoille ja hänen kulmakarvansa kärähtävät. Pikkupiru lysähtää kumoon, ehkä kuolleena, mutta joka tapauksessa toisaiseksi poissa pelistä.

Vielä Nanda ei ole ehtinyt ottaa huomioon Nayva-Meaa.

____________________________
Friadur, vartija

Hän irvistää kohti pinkovalle vanhemmalle miehelle vaivaantuneesti. Ukolla on miekka esillä ja terässä verta. Friadur ei tiedä miksi tai kenestä eikä myöskään sitä, miksi hän tai elvekryptipoika tai molemmat vaikuttavat saavan kyseenalaisen kunnian olla seuraavat. Vartija arvioi parantajan työskentelyä tietämättä lainkaan, kauanko tähän menee, mutta tekee päätöksen olla sanomatta vielä mitään. Sormet puristavat tiukemmin metsästyspuukkoa ja hän tuntee magiakalun viilenevän vatsallaan.

Reo · Ylläpitäjä

_____________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Liha kuroutuu milli milliltä kiinni, ja miehen vartalo vavahtelee parantumisen kourissa. Juleimyn on vähällä vilkaista, miten mies pärjää, mutta jättää sen tekemättä keskittymisen häiriintymisen pelossa. Sormet liikahtavat pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, ja painelevat tunnustelevasti pistokohdan ympäristöä. Kaikki tuntuu oikealta. Hän antaa ayarinsa hehkun hiipua ja päästää lopun magian otteestaan. Silmät avautuvat, mutta yrittäessään nousta ylös, hän horjahtaa. Kädet lennähtävät ottamaan vastaan kaatuvaa kehoa, ja hän onnistuu juuri ja juuri estämään romahtamisensa vartijan päälle. Päässä huippaa, silmissä sumenee. Nälkiintynyt keho ei ole kiitollinen parantamiseen tuhlatuista energiavaroista.

Hän sulkee silmänsä, ja yrittää tönäistä itsensä uudemman kerran ylös. Tällä kertaa se onnistuu, ainakin puolittain; kyyristyneeseen asentoon jämähtäen hän kohottaa oikeaa kättään ja hieraisee kasvojaan. Väsyttää. Seuraavassa hetkessä hänet työnnetään vartijan toimesta kumoon, kun uhka, kohti tuleva miekkamies, iskee ja metalli kolahtaa metalliin.

_________________________________
Seraneya, vartija

Magia-ge iskee häntä vatsaan sellaisella voimalla, että hän lentää jaloiltaan ja mätkähtää maahan vatsalleen. Hän yskii, muttei saakaan henkeä. Velho juoksee hänen ylitseen ja käyttää häntä astinlautana, muttei tee hänelle enää mitään. Ilmeisesti hänen oma vauhtinsa on hänelle yhtä maassa röhisevää soturia tärkeämpää. Menköön, perkele.

_________________________________
Friadur, vartija

Hän on yllättynyt siitä, miten taitava ukko on. Hän itse on vetänyt miekkansa esiin ja tuntee olevansa taas iskukunnossa - äkkinäiset hengenvaarat tapaavat saada pienet vatsanväänteet unohtumaan -, mutta hyökkääjä on taitava jopa Mayarnan mittapuulla. Friadur astuu parantajan kapeiden säärten yli etsien myös uudelle askelelle tukevan pohjan. Vanhempi mies puhahtaa valtaviin viiksiinsä eikä viivyttele uudessa hyökkäyksessä.

Heidän miekkansa kalahtavat yhteen kerran, kahdesti, kolmasti, sitten Friadurin on pakko astahtaa taaksepäin ja melkein Juleimynin päälle. Kaksi nopeaa kalahdusta ja paljon tukahtuneempi metallin napsahdus. Friadurin tanaku repeää siististi terävään terään, mutta rengashaarniska ei välitä viillosta.

Miehet siristävät toisilleen silmiään. Vartija hyökkää. Hän on nopea toistaessaan ajankiertojen teorian ja elämän opit liikesarjassaan, mutta vanhempi soturi torjuu ne aivan yhtä tottuneesti. Friadur ennustaa tasaväkistä, muttei välttämättä pitkää taistoa.

_________________________________
Nayva-Mea, Kelpuutettu velho

Lajitoverin kaatuminen herättää vihanpuuskan Nayva-Mean sydämessä ja se polttaa tieltään pelon, jota pikkupiru hetki sitten tunsi. Nyt hänen silmänsä leimahtavat yhtä aikaa mithin kanssa, ja hän sysää kätensä voimalla Nandan selkään. Ilmaan tulvahtaa kärähtäneen kankaan ja ihon lemu.

"Senkin saasta! Ei häntä ois tarvinnu tappaa! Me tarjottiin rauhallinen vaihtoehto!" Hän kiljuu. Kyyneleet polttavat silmiä.

Nanda ulvahtaa, heittäytyy poispäin, kierähtää maassa ja nousee etäänpänä jaloilleen. Nayva-Mea ei näe pelkoa tai luovuttamista hänen kasvoiltaan. Päinvastoin. Vanhemman velhon mith hehkuu kun hän sylkäisee nuorempansa jalkoihin.
"Minä tarjosin teille vaihtoehdon."

"Vaihtoehdon, jossa ei ollu oikeesti vaihtoehtoja!" Nayva-Mea vastaa vihaisesti ja pyyhkäisee oikealla kädellään silmistään karkaavat kyyneleet. Vasemman kätensä hän pitää Nandaan kohti ojennettuna, vaikka jokin pieni ääni yrittääkin nakuttaa hänen mielessään, ettei mahdollisuuksia oikeasti ole. Ihmisnainen näyttää paljon vanhemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Ei ensimmäisen tason Kelpuutetulla ole mitään mahdollisuuksia! Pikkupiru ei kuitenkaan suostu sitä täysin uskomaan. Ihmeitä tapahtuu, eikä Metsäneito voisi hylätä häntä. Eihän? Katse karkaa lajikumppanin puolelle, mutta nemossa ei näy elonmerkkejä. Nandan läsnäolo estää häntä tarkistamasta asiaa. Nayva-Mea vain toivoo, ettei tämä oikeasti ole kuollut. Tainnoksissa vain, niinhän? Hän ei voinut olla yksin. Kelpuutetun katse palaa takaisin ihmisvelhoon, ja varmuuden vuoksi hän irvistää uudemman kerran.

"Mee pois. Ja anna meidän mennä omaa tietä." Jostain syystä hän ei enää usko, että rauhallinen vaihtoehto on mahdollinen edes teoriassa.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda on valmiina. Hän ei katso suoraan pikkupirun ojennetun käsivarren mithiä, vaan suoraan tyttöä kasvoihin. Ihmisnainen ei tunne sääliä Nayva-Mean kyynelten tähden, ei harkitsekaan antavansa karkurin mennä. He ovat sotilaita. Myös tämä pikkupiru on vannonut valan. Samoin kaikki muut pellolla olleet. Nanda tarkoitti mitä sanoi, kun tarjosi rauhanomaista ratkaisua. Pikkupiru ei ole vielä onnistunut tekemään pakoa, eikä ole vahingoittanut ketään. Rajaa ei ole tämän yhden kohdalla ylitetty. Nanda ei kadu todennäköisesti kahden karkurin surmaamista, mutta olisi välttänyt sen, jos olisi voinut.

Molemmat velhot hengittävät raskaasti. He mittailevat toisiaan, kumpikin mith toista kohden tähdättynä. Nanda on teeskennellyn tyyneyden perikuva tytön edessä.
"Voit yhä antautua. Tulla vapaaehtoisesti, ja ehkä he ottavat huomioon, ettet ole oikeastaan saanut mitään luvatonta aikaan. Mutta jos yritätkin vahingoittaa minua tai muita, olet ylittänyt rajan. Ymmärrätkö?
"En voi - en aio antaa teidän mennä. Valapetturuus ei ole leikin asia, sotilas."

Hetken näyttää siltä, että Nandan sanoilla on vaikutusta. Pikkupirun ojennettu käsi vavahtaa ja hänen katseensa irtoaa ihmisvelhon silmistä. Se vaipuu maahan ja Nayva-Mean ryhti valahtaa. Hetken hän antaa vaikutelman, että hän antaa periksi. Mutta... mithkäden sormet taipuvat nyrkkiin, ja yhdessä pään äkäisen kohoamisen kanssa neor leväyttää sormensa auki.

"Ei!" Huudahdus on yhtäaikainen magiaiskun kanssa. Samoin tein Nayva-Mea kierähtää kauemmas välttäen ensimmäisen vastaiskun. Nanda lähettää kaksi muutakin iskua suurpiirteisesti tytön suuntaan, saaden pikkupirun pysymään välttelykannalla, ja keskittyneenä väärään sivustaansa. Ketterästi ja yllättäen Nayva-Mean ihmisnainen heittäytyy tämän selkään ja istuu tukevasti kahareisin tytön päälle. Hän vääntää pikkupirun mithkäden selän taakse, jolloin Nayva-Mea ei voi tehdä mitään vahingoittamatta itseään vakavammin, ja laskee oman mithkätensä kämmenen vain tuuman päähän alistetun tytön ohimosta. Pitkät, vaaleat sormet nytkähtelevät hieman.

"Viimeinen tilaisuus, pentu. Miten on?"

_________________________________
Nayva-Mea, Kelpuutettu velho

Yllätetyksi tuleminen saa tytön puremaan hampaitaan yhteen ja viuhtomaan hännällään kiivaasti. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään, selän taakse taivutettuun käteen sattuu. Pienellä liikahduksella velho saisi vielä pahennettua kipua, joten pakotettuna Nayva-Mea joutuu pysymään paikoillaan. Käden laskeutuessa hänen ohimonsa lähelle pikkupiru irvistää. Alistettu, kyllä. Lyöty? Sitä hän ei suostunut uskomaan.

"Minulla... ei.. ole... vaihtoehtoa." Sanat putoavat huulilta vaivalloisesti, yksi kerrallaan pitkähköjen taukojen kera. Taistossa ei ole herrasmiessääntöjä tunnettu pitkään aikaan, ja viimeistään nyt Kelpuutettu tajuaa oikeasti taistelevansa henkensä puolesta. Hän sivaltaa hännällään Nandaa tavoitellen naisen kasvoja, mutta sokkona tehty huitaisu voi osua minne tahansa. Samalla hän sulkee mielestään kivun, ja alkaa raivoisasti vääntelehtiä velhon alla. Tärkeintä on saada velhon mithkäsi kauemmas. Hetken ajan tavoite tuntuu pääsemättömältä, mutta yhtäkkiä hän tuntee taakan selässään kevenevän. Toinen pikkupiru yhtyy taisteluun mukaan. Pyrkiessään seisaalleen Nayva-Mea vilkaisee toista pikkupirua, ja jää tuijottamaan tätä. Miehen rinta on veressä, ja magiaiskun polttama. Haavan reunamiin on palanut riekaleita pikkupirun päällä olleesta paidasta. Kasvoillaan nemolla on kuitenkin päättäväinen ilme, kun tämä lyö oikean nyrkkinsä kohti Nandan rintakehää.

Nayva-Mea sytyttää mithinsä uudelleen, mutta epäröi magiaiskun lähettämistä. Nemo on liian lähellä ihmisvelhoa.

______________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Miekkojen kalahdukset kaikuvat hänen korvissaan lujempina kuin Juleimyn olisi koskaan uskonut. Toki ääntä pahensi se, että iskut tapahtuivat miltei hänen päänsä yläpuolella. Sen tajuaminen saa lapseen liikettä. Hänen kyynärpäänsä ja polvensa hamuavat tukea naurispeltojen muhevasta mullasta, kun hän ryömii räpikoiden pois soturien jaloista. Turvaan - jos muutaman metrin etäisyyttä saattoi turvaksi nimittää - päästyään hän kohoaa ylös, ja käännähtää vartijan suuntaan. Soturit näyttävät tasaväkisiltä, mutta äskeinen parantaminen ei ainakaan paranna Friadurin mahdollisuuksia.

Tällä kertaa ayarin sytyttämisessä kestää hetki. Väsynyt mieli ei kykene kunnolla keskittymään magian keräämiseen, mutta lopulta se onnistuu. Hän lähettää pienten tulinuolten sarjan Friadurin kimppuun hyökänneen soturin suuntaan.

Silmissä vilisevät tähdet.

_____________________________
Friadur, vartija

Ne tulevat hänen selänpuoleltaan ja yllättävät hänet täysin. Reaktionomaisesti Friadur hätkähtää niistä poispäin. Muutoin onnistunut suojaus pettää voimassa ja viiksekkään soturin miekka notkahtaa riittävästi alaspäin ehtiäkseen käväistä vartijan hartian sisäpuolella. Hänen takanaan Juleimyn äännähtää kauhistuneena osumasta. Friadur älähtää kivusta työntäessään omalla miekallaan terän itsestään ja huudahtaa vihaisena: "Pysy jumankauta erossa!". Se saa pojan pakittamaan kauemmas ja laskemaan kätensä. Mutta tulinuolet osuvat, vaikka viimetingassa vanhempi mies pyrkiikin pois niiden tieltä. Ne sytyttävät palamaan hänen oikean hihansa ja kylkensä.

Mies ottaa nopeita askelia takaperin ja taputtaa vaatteitaan. Sillä ei ole mitään vaikutusta ja välittömästi Friadur on hänen kimpussaan. Kalahdus, kalahdus, kalahdus. Tuli leviää eikä vartija saa yhtäkään iskua läpi suojauksesta. Vanhempi mies perääntyy, hän melkein juoksee takaperin. Friadur juoksee hänen perässään iskien yhä uudestaan ja uudestaan. Jokaista iskua seuraa uusi isku, hyökkäykset sulautuvat yhteen. Vanhempi soturi torjuu, vaikka ohut tulipeite nielee hänen tanakunsa rinnuksen. He molemmat väistävät hädin tuskin jostakin tulevan magia-gen, mutta edes se ei heitä keskeytä. Friadurilla on väsytystaktiikka, jonka on pakko toimia tai muutoin mies palaa vaatteidensa sisälle. Mutta Friadur itse huohottaa jo.

Äkisti viiksekäs mies heittäytyy maahan. Friadur pysähtyy kuin seinään, jottei joutuisi juoksemaan hänen ylitseen. Maassa mies pyörii mullassa. Friadur ei odota hänen sammumistaan. Hän laskee miekkansa terän maahan miehen pään viereen ja kaulaan ilmestyy pieni vekki ennen kuin palava mies ymmärtää olla jatkamatta kierimistään. Hetkeksi heidän katseensa kohtaavat, mutta siinä ei ole mitään eeppistä. Friadur murjoo kengänkannallaan otsaa kunnes mieheltä menee taju.

Vartija vilkaisee ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ole juuri nyt hyökkäämässä hänen kimppuunsa, ennen kuin ryhtyy sammuttamaan liekkejä. Sen hän tekee nopeasti ja mutkattomasti. Hänen tekisi mieli sitoa mies, mutta tilanteen ollessa näin sekasortoinen tyytyy hän vain ottamaan hänenkin miekkansa mukaansa.

_________________________________
Juleimyn, Vannoutunut parantaja

Silmät laajentuneina hän seuraa vartijan taistelua. Edes Friadurin selviytyminen elossa ei saa elvekryptiä rauhoittuneeksi.. Miehen vahingoittuminen painaa hänen mieltään, ja saa käyttäytymisen varautuneeksi miestä kohtaan. Hän luimistaa korviaan omatunnon riitasoinnuille. Silmät tietävät haavoittuneen hartian, mutta hän pelkää miehen lähestymistä ja mahdollista raivonpuuskaa taisteluun sekaantumisesta.

Lopulta parantamisen velvollisuus vie voiton. Hän lähestyy varautunein askelin vartijaa ja pyytää lupaa haavan pikaiseen korjaamiseen. Vartija seisahtuu tuijottamaan häntä.
"Kyllähän se kieltämättä juilii", hän myöntää, todennäköisesti rankasti vähätellen.
Mies vilkaisee epäileväisen oloisesti ympärilleen ennen kuin laskeutuu irvistäen toisen polvensa varaan. Haava on lähellä niskaa, heti rengaspanssarin kaula-aukon kohdalla. Parantaja painaa kämmenensä miehen niskalle aikaa hukkaamatta. Viimeistään Friadurin ja soturin yhteenoton seuraaminen sai hänet tajuamaan hitauden olevan epätoivottua pelloilla vallitsevan sekasortoisen tilanteen aikana. Ayarin sytyttämisessä menee hetki. Sinä aikana hän ehtii tutkia haavan ja todeta sen vaarattomaksi. Vartijalla on onnea. Suuret verisuonet eivät ole katkenneet, eikä viilto yllä lähellekään luuta.

"Tämäkin sattuu." Varoitus irtoaa terävinä sanoina pojan huulilta, ja saman tien hän vapauttaa ayreihin kerätyn magian. Palaneen lihan käry saa pojan oksentamaan vaahtoa. Hän pyyhkäisee inhoten suupieltään, ja kääntää päätään Friadurin suuntaan. Sentään hän ei oksentanut hampaitaan tiukasti purevan miehen päälle.

"Pikaista korjausta." Jälki ei ole nättiä eikä edes tarkkaa, mutta hän tietää haavan pysyvän kiinni tarpeeksi kauan.
"Kiitos", mies sanoo hyvin yksinkertaisesti. Hän kohottautuu ja asettuu elämään polttavan kivun kanssa. Hän näyttää olevan kotonaan kaoottisessa, hengenvaarallisessa tilanteessa. Tapa, jolla hän katselee sitä vaikuttaa löytävän siitä järkeä ja tuttuja muotoja tai jotakin sellaista, mistä pisimpään opiskelleet puhuvat keskenään. "Sinun kannattanee keskittyä pysymään nyt vain hereillä ja valppaana. Tai käydä makaamaan ja nukkua - ei kukaan näistä ole kiinnostunut vaarattomasta. Mikä liittyy myös siihen, ettei sinun välttämättä kannata pysytellä lähettyvilläni enää pidempään."
Vartija pitää pienen tauon seuratakseen katseellaan jotakuta toista vartijaa, joka kauempana ajaa linkaten takaa maagia. Sitten hän katsoo nuoreen auttajaansa ja lisää: "Ellet välttämättä tahdo."
Hän ottaa paremman otteen lainamiekastaan ennen kuin kävelee jatkamaan töitään.

_________________________________
Seraneya, vartija

Hänellä on täysi työ torjua naisen iskuja. Taas. Fjelparÿm on yksi loistavimmista sotureista Seraneyan kanssa samaan aikaan aloittaneiden joukossa. Hän on myös vartija, mikä herättää arpikasvoisen naisen silmissä raivon. Tätä ihmistä hän ei päästä karkuun.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda on nääntynyt. Lukuisia iskuja, juoksemista ja tappelemista tiiviiseen tahtiin ja vielä tyhjin vatsoin veisi voimat itse kultakin. Velho ei myöskään ole uskoa, että soturipikkupiru on jo palannut elävien kirjoihin. Varmasti-

Uusi isku murjoo Nandan kasvoja, ja nainen tuntee niskansa valittavan. Silmissä välkkyy ja ratkaisumallit tuntuvat kadonneen. Taistelupari olisi poikaa, hän tuumii synkästi. Sitten hän täräyttää vasemman nyrkkinsä suoraan pikkupirun haavaan. Mies päästää piinatun äännähdyksen. Nanda käyttää hetken hyväkseen ja lähettää Nayva-Mean niskaan salamoita pitääkseen tytön poissa tasapainosta, jollei jopa pysyvästi poistaen tämän pelistä.

Soturi raivostuu tästä ja käy Nandaan suin päin käsiksi, kaataen heidän maahan. Tovin kaksikko painiskelee vimmaisasti, mutta paremmista lähtökohdista johtuen pikkupiru saa pian velhonaisen alleen. Armottomat sormet kiertyvät kapean kaulan ympärille, ja Nanda alkaa todella nähdä tähtiä. Viimeisten hetkien vimmalla nainen kynsii kuristajansa käsiä, käsivarsia ja kasvoja. Happi ei riitä magian keräämiseen. Nanda ei kykene ajattelemaan.
Silloin hänen kätensä tapaa soturin puukon. Haparoiden hän tarraa siihen ja silkalla epätoivolla onnistuu iskemään terän syvälle pikkupirun kylkeen. Varmasti pelkällä adrenaliinilla toiminut mies korahtaa ja kaatuu pois Nandan päältä. Nainen yskii eikä ole koskaan maistanut näin raikasta, tervetullutta ilmaa keuhkoissaan.

_________________________
Nayva-Mea, Kelpuutettu velho

Hän puree hampaitaan yhteen pidätellessään magia-retään. Kertaakaan aiemmin hänen ei ole vielä tarvinnut tehdä sitä näin kauan, mutta hän ei uskalla vaarantaa lajitoverinsa henkeä. Jos taistelijat vain hetkeksi erkaantuisivat toisistaan..., hän esittää toiveen Metsäneidolle, mutta vastausta ei kuulu. Tai ainakaan se ei ole toivotunlainen. Hän näkee, kuinka kokeneemman velhon nyrkki osuu soturin rintaan ja saa tämän kehon painumaan kasaan. Vain puhtaan onnen ja sattuman avulla Nayva-Mea erottaa Nandan mithkäden suuntautuvan häntä kohti, ja pikkupiru ehtii hypätä ajoissa pois ensimmäisen salaman tieltä. Samalla hänen otteensa magia-restä herpaantuu ja tulipallo viilettää vaarattomasti yläilmoihin. Hän ehtii vain kirota asiaa, kun joutuu väistämään uudemman kerran. Hätäisesti pikkupiru haalii turvaa, ja onnistuu kääntämään seuraavan salaman pois itsestään. Se osuu maahan, räjäyttäen sammaleen- ja varvunkappaleita ilmaan.

Loikkiessaan kauemmas Nandasta Nayva-Mean huomio herpaantuu hetkellisesti, ja viimeisin salama osuu pelottavan lähelle. Mullanrippeet pistelevät hänen kasvojaan, ja saa pikkupirun tasapainon horjumaan. Käsiään heiluttaen hän kaatuu, ja silmien viimeinen tavoittama näky on maahan vaipuva lajitoveri. Järkyttynyt katse ja puukko tämän kyljessä. Neorin pää osuu kannonkupeeseen, ja hän vaipuu tajuttomuuteen.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda hoippuu jaloilleen. Henki ei vieläkään kulje ihan kunnolla, silmä on hyvää vauhtia turpoamassa umpeen, joku kylkiluista on katki ja jaloissa ei ole liiemmälti voimaa. Kaikesta huolimatta velho kyykistyy pikkupirun viereen, toteaa tämän vihdoin kuolleeksi ja vetää puukon ulos vainajan kyljestä. Hän pyyhkii veret soturin likaiseen, revenneeseen ja osin palaneeseen paitaan ja työntää puukon omalle vyölleen. Sitten hän työntää itsensä käsillä ylös maasta ja katsoo Nayva-Mean tajutonta hahmoa.

Velhon jalat tutisevat hänen kävellessä tytön luo. Omien salamoiden runtelema tanner on epävakaa hänen jalkojensa alla. Nanda kyykistyy pikkupirun viereen, toteaa tämän olevan yhä elossa ja kohottaa oikean kätensä. Ja laskee sen. Hän ei pysty, ei kerta kaikkiaan jaksa. Aivan hiljaa Nanda istuu kantapäidensä varassa ja painaa kämmenpohjilla silmiään. Hän on niin väsynyt. Jotain melkein nyyhkäyksen kuuloista pakenee Nandan huulilta, ja sitten velho nousee seisomaan, arvioi vankiaan hetken ja potkaisee tätä päähän. Nopeasti, tehokkaasti ja esittäen, ettei koskaan tuntenut epätoivoa hän sitoo Nayva-Mean tytön omalla vyöllä puuhun. Tukevasti. Tajuttomuuden (ja mahdollisen pysyvän aivovamman, potkiminen ei ole varsinaisesti tarkkaa puuhaa) ja siteiden pitäisi pitää tytön täällä siksi kunnes joku vähemmän nääntynyt ehtii noutaa hänet tuomiolle.

Nanda tarkistaa työnsä, kääntyy pois ja lähtee hölkkäämään omia jälkiään. Kaksi muuta pakoa yrittänyttä odottaa samaa käsittelyä.

_________________________________
Seraneya, vartija

Fjelparÿm ottaa askeleita takaoikealle, ilmeisesti toivoen Seraneyan antavan hänen mennä. Mutta kun vaaleahiuksinen nainen seuraa määrätietoisesti perässä ei pakoa yrittävällä vartijallakaan ole syytä antaa hänelle tasoitusta. He molemmat huohottavat. Seraneyan pitkät, vaaleat hiukset on sidottu niskaan, mutta muutama metakassa karannut haiven on liimaantunut hänen hikiseen ja veriseen poskeensa. Fjelparÿmin ruskeat hiukset ovat pysyneet hänen tiukoissa, päätä otsalta takaraivolle nuolevissa leteissään ja ainut jälki hänen edellisistä yhteenotoistaan on verinen miekka.

Hänen pistonsa yllättää Seraneyan täysin, mutta yllättynytkin reaktio on riittävä. Päivettyneen soturittaren miekanterä läpäisee rengaspanssarin ja raapaisee ikävän vekin kollegan kylkeen, mutta silti se menee selvästi ohi liukuen Seraneyan kyljellä rengaspaidan sisällä. Fjelparÿm kiroaa, sillä he molemmat tietävät hänen menettävän yhden arvokkaan hetken miekan jumittuessa. Seraneya suuntaa ylhäältä tulevan iskun kohti hartian ja kaulan yhtymäkohtaa, jossa ei ole suojaavaa panssaria.

Fjelparÿm astuu nopeasti lähemmäs ja suuntaa voimakkaan polkaisun kohti Seraneyan vatsaa. Se saa soturittaret irtoamaan toisistaan, miekka viiltää uudelleen kylkeä ja nytkähää sitten erilleen metallilenkkien lomasta. Seraneya horjahtaa voimakkaasti taaksepäin. Hänen miekkansa jatkaa matkaansa alaspäin, mutta menettää voimansa. Fjelparÿmin heilauttaa yhtä voimattoman ja huonon iskun sitä vastaan - se riittää. Terät kalahtavat yhteen ja valahtavat kohti maata osumatta kumpaankaan naiseen.

Kumpikin koettaa kerätä itsensä ennen toista. Yhtä aikaa he jatkavat kamppailua.

_________________________________
Yilemin, vartija

Elvekryptin silmät leimuavat, hän tunnistaa parantajan, jonka juoksun pysäytti juuri taklaamalla tämän. Himin, nuori elvekrypti, ehkä kuudentoista ajankierron ikäinen, opiskellut kolme ajankiertoa. Hän muistaa keskustelleensa tämän kanssa mayarnalaisuudesta polttomerkintöjen jälkeisellä viikolla. Parantajatyttö oli tuolloin uhkunut ylpeyttä ja kunnioitusta mayarnalaisuudestaan, sanoi olevansa ikuisesti "yksi meistä."
Yilemin sylkäisee maahan Himin edessä tämän noustessa ylös: "Elä sää lähe, sähä oot yks meistä, vai kui, Himin?" Parantaja katsoo vartijaa silmät epätoivosta leimuten. Yilemin panee merkille, että tyttö tärisee kauttaaltaan. "Käänny takas, jää tänne, nii pääset viel henkes kaa menee." elvekryptin äänessä on myötätuntoa, sanat eivät ole pelkkää puhetta.
Parantaja kääntää katseensa hetkeksi maahan ja ryntää sitten yhtäkkiä kohden Yileminiä ayrit hehkuen. Kirottu epätoivone kakara!
Yileminin miekka nousee ja leikkaa siististi parantajan oikeasta kädestä neljä sormea irti. "Tyhymä laps..." vartija kiroaa, kun tyttö tipahtaa polvilleen, kättään pidellen. Yilemin kävelee elvekryptin luo, aikeissa lyödä tältä taju kankaalle toistaiseksi, kun tämä yllättäen nappaakin vasemmalla kädellä vyöltään puukon. Nopeakaan väistö ei riitä ja Yilemin huomaa säärensä olevan taas yhtä arpea kauniimpi.
"Huora, päästä meidät meneen! Tää paikka on mätä, vitun mätä! Jää sää tänne kuoleen, päästä meidät meneen!" tyttö huutaa kyyneleet silmissä, puukko on edelleen valmiina uuteen lyöntiin. Yileminin viha kuohahtaa ja hän leikkaa nopealla sivalluksella parantajatytön puukkokäden kämmenen selkäpuolelta auki. Puukko tipahtaa tytön otteessa ja samalla hetkellä Yileminin kenkä polkaisee tämän nenän sisään, hiljentäen tytön lopullisesti. Viillto sääree sattuu aina nii saamaristi! Yilemin kääntyy ympäri ja suuntaa kohti metsänreunaa, pakenevien perään.

_________________________________
Seraneya, vartija

Miekka kolahtaa hänen rengaspanssariinsa. Seraneya paljastaa hampaansa ja iskee aseensa Fjelparÿmin olkapanssarin ali olkavarteen. Ohikiitävän hetken hänellä on hölmö olo kun terä jää kiinni luuhun, mutta sitten hän kiskaisee lujemmin. Fjelparÿmin ulvoo, mutta pakottaa itsensä pysymään tässä hetkessä ja loikkaa kauemmas. Hänen asentonsa muuttuu kumaraksi. Kokeneet soturit luovat toisiinsa arvioivan katseen - hyökkäys hyökkäyksestä, he tietävät. Mutta nyt he tajuavat, ettei kumpikaan heistä ole hyökkäämässä, että molemmat ovat valinneet puolustuksen. Fjelparÿmin käsivarresta alkaa suihkuta verta.
"Perkeleen petturi", Seraneya sihahtaa.
Fjelparÿmin ei sano mitään. Hän huohottaa raskaasti. Seraneya sylkee hänen päälleen ja jatkaa matkaansa.

Aloilleen jäänyt soturi työntää miekkansa huotraansa ja tunkee kätensä hartiasuojan alle. Ulvahdellen kivusta hän pusertaa omat sormensa haavaansa, muttei löydä suonta. Hän vajoaa polvilleen maahan, puristaa silmänsä kiinni ja hampaansa yhteen. Hänen päivettynyt ihonsa alkaa nopeasti kalveta.

___________________
Meryen, Vannoutunut parantaja

Hän saapuu muurien eteen, ja katse tavoittaa suurmestarin hahmon muurien yllä. Meryen tuntee helpotusta. Suurmestari ottaa tilanteen haltuunsa!

"Pel... pelloilla..", hän yrittää kähistä, mutta henki ei kulje. Suurmestari vilkaisee hänestä pelloille, joilla on liikaa liikettä. Meryen pakottautuu rauhoittumaan, painaa pronssisia ayareitaan kylkiluitaan vasten, ja vetää syvään henkeä.
"Pelloillatarvitaanapua!" Sanat kompuroivat toisiinsa, mutta mintauri lausuu ne voimakkaasti. Niiden on pakko kantautua jonkun korviin!
"Vartija.. kaatunut.. karkureita menossa kohti metsää."

Vasta sitten hän vaipuu kasaan, mutta ehtii sitä ennen nähdä vilkaisun portilta muurien taakse. Silmät leviävät järkytyksestä. Miksi inehmoja on kokoontuneena niin paljon? Hän kuulee suurmestarin antavan hälytyskäskyn.

____________________
Nayva-Mea, Kelpuutettu velho

Päätää särkee ihan saatanasti. Jotain lämmintä etsii tietään alaspäin hänen ohimollaan. Vaivalloisesti Nayva-Mea avaa silmänsä vain tajutakseen tilanteensa. Sidottuna tiukasti puuhun, lyötynä - yksin. Hänen turhautuneisuutensa purkautuu sanattomana ulvahduksena, ja hän tempoo siteitään. Ne eivät löysty, ihmisvelho teki tiiviit solmut. Pikkupirun vartalo lysähtää vasten puun karheaa runkoa, ja tajuttomuus ottaa hänet takaisin huomaansa.

_________________________________
Vurmag, vartija

Maa hänen allaan on verestä lämmin ja liukas. Kesäillan leppeästä lämmöstä huolimatta Vurmagin alkaa olla kylmä. Murtuneen nenän kautta ei kulje pihaustakaan ilmaa, ja jokainen suun kautta vedetty henkäys on edellistä lyhyempi, tuskaisempi ja maistuu pahemmin vereltä. Murskattuun siipeen koskee kovemmin kuin kokenut soturi uskoisi mahdolliseksi. Maata vasten painuneella poskella vierii kutsumaton kyynel.

Vurmag tietää kuolevansa. Hän on nähnyt saman ennenkin. Vuolas, tyrehdyttämätön verenvuoto aiheuttaa shokin ja vie hengen lyhyessä ajassa. Aina ennen kyseessä on vain ollut joku muu. Se tekee pahemmin kipeää ja tuntuu lopullisemmalta kun kyseessä onkin oma itse. Vurmag kiskoo vielä yhden, ja toisen, hengenvedon keuhkoihinsa.

Vartija ei kadu mitään. Hän teki työtään viimeiseen asti. Koko ikänsä hän on tehnyt velvollisuutensa, ei koskaan vähempää. Hän antoi sanansa luvatessaan puolustaa Mayarnaa.
Vurmag ei halua kuolla. Paljon mieluummin hän eläisi. Myös hän odotti nauristen kypsymistä, kaihosi ruokaa, kärsi nälästä ja levottomuudesta ja ajoittaisesta toivottomuudesta. Mutta hän vannoi itsensä Mayarnan palvelukseen. Vurmag saa sentään vähän lohtua siitä, että hän kuolee taistellen eikä nälkään.

Korahtaen Vurmag tuntee lopun olevan lähellä. Reiden syke ei enää rekisteröidy aivoissa asti. Hän ei saa millään riittävästi ilmaa sisäänsä. Silmissä pimenee, viimeisetkin voimanrippeet pakenevat lihaksista. Vurmagin huulilta lähtee viimeinen henkäys. Veritahraisiin kasvoihin on tarttunut pellon multaa.

___________________________
Gjelas, Vihkiytynyt parantaja

"Hälytys! Hälytys!"
Gjelas katsoo ihastuneena, kuinka suurmestari karjuu kohti lähintä muurilla seisovaa vartijaa ja viittilöi. Syntyy liikettä, juoksua. Sitten muurin torneissa alkavat hälytyskellot kalkattaa. Se leviää yhdestä seuraavaan kunnes koko Mayarnan täyttää melu. Se särkee ihanasti hänen korvissaan.
"Viimein!" hän kiljahtaa. Hänen katseensa pyörähtää ympäri hänen tovereidensa ja sitten hän nauraa: "Parantajaa tarvitaan. Mennään!"

Tummaturkkinen nainen lähtee juoksemaan pitkin päärakennuksen ja pääportin välistä tietä kohti vapauttaan. Portit piirtyvät hänen edessään niin tuttuina, niin sietämättömän tuttuina, mutta tänään ne näyttävät jylhyydessään kauniimmilta kuin yhdetkään kullatut herraskansan portit. Viimeisen kerran, hän ajattelee. Viimeisen kerran hän käy näistä porteista.

Mutta sitten se kikattava poika pilaa kaiken. Typerällä, pienellä, hermoheikolla Lumalla pettää rohkeus ratkaisevalla hetkellä. Hysteerisesti kiljuen poika nousee lentoon. Korkeuden myötä hän saa lisää huomiota. Kun aivan liian monet silmät ovat liimautuneet valkeaan hahmoon, pojan kiljuntaa muuttuu katkeilevaksi, itkunsekaiseksi nauruksi. Joku Gjelaksen tovereista yrittää tavoittaa Luman ja kiskoa hänet alas. Joku toinen käskee Lumaa tukkimaan turpansa. Poika lopettaa naurunsa, muttei tule alas. Ja Gjelaksen kauhuksi poika avaa jälleen suunsa. Tällä kertaa ulos tulee kimeällä äänellä taivaalle osoitettu hätähuuto.

"Ei ei ei me voida! Me ei koskaan päästä pakoon!"

Luman yleisö vetää yhdessä henkeä. Gjelas kumppaneineen voi tuntea kuinka katseet kääntyvät pojasta tovereihin. Pikkupirun häntä läimii ilmaa kiukkuisesti. Se heidän suunnitelmastaan sitten. Hän valmistautuu käyttämään ayareitaan.
Joku ampuu nocyrnispoikaa siipeen ja sitten kuuluu tumps. Hermostuksissaan Gjelas tekee virhearvion ja lähettää iskun kohti portteja. Se jysähtää muuriin helposti väistäneen portinvartijan vieressä - ja nyt kaikki katseet ovat hänessä.

_____________________________
Tecal Mrecic, soturi

Tecal seurueineen on jo saapunut muurin edustalle, huomaten etteivät he ole ainoita. Pellolta sana on levinnyt nopeasti ja myös muut närkästyneet alkavat pyrkiä suoraa pois pääporteista. Tecal myöntää olevansa humalassa, mutta hän on raivoissaan. Se tarttuu myös muista läsnäolijoista. Useimmat heistä ovat hädin tuskin Vannoutuneita, mutta nälkä ajaa heitä eteenpäin.
Tecal ei erityisemmin välitä keskustella tovereidensa kanssa. Häntä ajaa nälkä ja viha.
"Minua muurit eivät pysäytä - mennään läpi ennen kuin vartijat järjestäytyvät!"

___________________________
Reodermy, suurmestari

"Pysäyttäkää tuo joukko!" hän huutaa.
Hänen äänensä hukkuu kellojen metallinpaukkeeseen, mutta hänen osoittava sormensa nähdään. Vartijoita juoksee pitkin muurinharjaa, mutta alhaalla pihamaalla on niin palkollisia kuin opiskelijoitakin, eikä heistä ota selkoa siitä, kuka pyrkii ja mihin. He kaikkihan palvelevat suurmestaria, paitsi he, jotka juuri nyt ilmeisestikään eivät palvele. Moni hämmentynyt vartija vilkaisee suurmestaria ennen kuin kohtaa lähestyvän oppilasjoukon. Reodermy vilkaisee muurin toiselle puolen nähden, kuinka kauimpana olevat pisteet liikkuvat nopeasti sekalaisiin suuntiin. Lähempänä seisovat ovat jääneet hämmentyneinä sekasorron ja kellojen kalkkeen väliin. Hetkeksi. Sitten heihinkin leviää levottomuus ja Reodermyn tekisi mieli kirota. Hän laskee katseensa maassa huohottavaan mintauriin, hänen ainoaan tiedonantajaansa, jolta hän ei voi kysyä mitään tämän metelin yli.

____________________________
Yilemin, vartija

Nainen on veren tahrima, pääasiassa muiden, mutta myös omansa. Jotkut karkureista ovat kokeneitakin sotilaita, sellaiset aiheuttavat aina ikävyyksiä, joskus myös vammoja.
Elvekrypti seisoo hetken paikoillaan seuraten tilannetta. Suuri osa pakenevista oppilaista näyttäisi joko jo karanneen, jääneen kiinni tai kuolleen vartijoiden ja Mayarnalle, Reodermylle lojaalien oppilaiden toimesta. Peltojen osalta tilanne vaikuttaa siis olevan vähitellen ohi.
Tuntuu tyhjältä, seistä siinä, katsella kuinka vielä tuore veri tahraa naurispellot. Hälytyskellot kilkattavat edelleen kuin juhlien tauonnutta teurastusta. Elvekrypti etsii katseellaan, hieman huolissaan Seraneyaa ja onkin onnekseen näkevinään tuon sydäntä riipaisevan hahmon jossain kauempana. Jonkun pitäisi viedä tieto Mayarnan muurien sisäpuolelle tästä kaikesta. Hieman vastahakoisesti ja hyvin uupuneesti hän kääntää katseensa pois Seristä ja suuntaa kohti pääporttia hitaalla hölkällä.

___________________________
Gjelas, Vihkiytynyt parantaja

Yhtäkkiä kolme sotilasta on hänen päällään. He eivät yritä tappaa häntä, sillä he eivät tiedä, että hän on valmis tappamaan heidät. Gjelas ajattelee, että hänen pakoyrityksensä näyttäisi epäonnistuvan aivan naurettavan paljon liian aikaisessa vaiheessa. Hän on puristuneena elävän inehmolihan ja elottoman kivetyksen väliin ja hänen raivonsa tiivistyy. Kun paino hänen päältään hellittää, kääntyy hän selälleen ja epäröimättä iskee yhden pitelijöistä hengiltä.

Se muuttaa kaiken.

Kun Gjelas pyrkii istumaan, näkee hän vilauksia järkytyksestä, hämmästyksestä, vihastuksesta sekä sen, että muut seuraavat hänen esimerkkiään. Vain kymmenen metrin päässä portista alkaa teurastus.

Joku polkaisee hänen päätään niin kovaa vasten kivetystä, että hänen silmissään pimenee.

___________________________
Reodermy, suurmestari

Näin on käynyt usein. Patoumat leimahtelevat yhteenotoiksi aina aika ajoin. Mutta tämä on toisenlaista. Koulutetut sotilaat tietävät, että miekan esiin vetäminen tai magiakalun sytyttäminen on äärimmäinen uhkaus. Tämä on enemmän kuin ahdistusväkivaltaa. Reodermy nostaa katseensa ensimmäisestä ruumiista juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka samanlainen liike-energia läpäisee koko laajan Mayarnan. Rakennuksista purkautuu jatkuvana virtana sotilaita hälytyskellojen havahduttamina, mutta tämä kahakka ei ole ainut laatuaan. Siellä ja täällä miekat vedetään esiin ja magiakalut sytytetään. Ja silloin alkaa syntyä kiihtyvään tahtiin ruumiita.

"Varmistakaa pääportti!" Reodermy huutaa meteliin. Mitä ikinä juuri onkaan tapahtunut, se on pidettävä aloillaan ja kukistettava nopeasti. Mutta mitä on tapahtunut ja kuka on kukistettava?

__________________________
Meryen, Vannoutunut parantaja

Hälytyskellojen kalke on rauhoittava ääni. Se valaa varmuutta Meryeniin ja saa hänet uskomaan, että kaikki hoituu. Peuramaisen alavartalon raajat nytkähtelevät, kun poika kerää ne paremmin alleen ja avaa silmänsä suunnitellen ylösnousemista. Mutta silmien osuessa sisäpihan näkymään, mintauri jähmettyy paikoilleen puoliksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä laajenevat järkytyksestä ja suu loksahtaa hivenen auki. Kohti ryntäävä inehmojoukko karkottaa tehokkaasti kellojen herättämän varmuuden, ja saa parantajan luimistamaan korvansa. Hän näkee joukosta ilmaan erkaantuvan nocyrniksen ja tuuli kantaa mukanaan rippeet tämän huudahduksesta.

"Pakoon?" Mintaurin huulet toistavat hämmentyneinä, ja hän kokee uuden järkytyksen. Ei tämä joukko aio auttaa - etupihalle kertyneet inehmot aikovat myös karata!
Hän tuntee tulevansa petetyksi. Hengitys ei ota tyyntyäkseen.
Hän suuntaa katseensa suurmestariin, ja he tuijottavat toisiaan.

Hän kuulee kaiken metelin keskeltä vaimeasti suurmestarin huudon pääportin varmistamisesta. Se saa katseen singahtamaan portin puoleen, jossa kaksi sotilasta vetää aseitaan esiin ja kolmantena vartijana oleva noita sytyttää omfominsa. Kolmesta ei ole kovin suurta vastustusta, jos etupihan puolella vellova inehmojoukko suuntaa koko voimallaan pois opistosta - ei siinä, yksi puolustaja lisää ei lisää vastaanpanemisen voimakkuutta, mutta Meryen ei välitä. Hän aikoo noudattaa suurmestarin käskyä. Kädet painautuvat tiiviisti maata kohden ja auttavat alavartaloa kokoamaan jalat alleen. Ähkäisten mintauri ponnistautuu pystyyn. Punaruskea turkki on hiekasta matta ja likainen, mutta sitä ei huomata. Ensimmäiset askeleet ovat hoipertelevat, mutta pian jalat toimivat kantaakseen ja hän etenee viimeiset metrit varmemmin.

Portin suojaamisen etujoukoiksi muodostunut nelikko vaihtaa pikaisesti muutaman sanan keskenään ja jakaantuu kahdeksi taistelupariksi. Ihmissoturi ja pienenkelinoita muodostavat ensimmäisen parin, Meryen ja elvekryptisoturi toisen. Mintauri sytyttää ayarinsa ja valitsee ensimmäisen käytettävän hyökkäysiskun. Katse suuntautuu vakaana kohti liikkuvia inehmoja, ja valikoi joukon ensimmäisen iskun kohteeksi.

_________________________________
Luma, Vannoutunut noita

Lumaa koskee joka paikkaan. Hänen käsivartensa, kasvonsa ja polvensa ovat auki otettuaan yhteen maaperän kanssa ilmalennon päätteeksi. Toisesta siivessä istuu nuoli, eikä poika saa vedettyä raajaa kunnolla kasaan. Niin hänen valkoinen, verinorojen hiljalleen punaama siipensä työntyy ilmaan kuin purje. Yhtä valkeat hiukset peittyvät hien ja tantereen tomun sekoitukseen, kasvot raidoittuvat kyynelistä. Kaikkialla ympärillä tömisee, ilmaa leikkaavat huudot. Luma lojuu maassa, terveen siipensä päällä kyljellään. Poika vetäytyy kippuralle, painaa kämmenet tiukasti rintaa vasten ja itkee hiljaa.

Hän haluaa vain päästä kotiin.

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Kymmenen vanha tyttö tapittaa näkyä suu raollaan ja närkästynyt ilme kasvoillaan. Kyllä, närkästynyt. Miten mayarnalaiset saattavat käyttäytyä noin? Miten aikuiset mayarnalaiset saattavat käyttäytyä noin?

Hän istuu lähellä päärakennusta kahden yhtä nuoren ystävänsä kanssa. Taivaalta putoava sotilas ei hätkähdytä häntä, ei myöskään lähellä portteja kuoleva oppilas, joka epäonnistuu yrityksessään rauhoittaa pikkupiru, tai hälytyskellot. Kiivaasti hän nyt kuitenkin nousee jaloilleen.
"Eiköhän mennä auttamaan", hän sanoo käskevään sävyyn.
"Minulla ei ole miekkaa mukana", kertoo häntä ajankierron nuorempi tyttölapsi.
"No käy hakemassa! Mennään, Hodryt."

He, kuten moni muukin, säntää auttamaan. Heillä on vastuu tehdä niin.

_________________________________

Kaikkialla Mayarnassa joku hyökkää jonkun kimppuun. Se näyttää päämäärättömältä. Suuri joukko inehmoja juoksee kohti portteja. Osa hyökkää kohti tiellä olevia aloillaan seisovia, osa kohti juoksevia. Hämmentyneet puolustajat eivät ymmärrä, miksi näin tapahtuu. Vain hyökkäys erottaa ystävän vihollisesta ja hälytyskellot kalkkaavat.

_____________________________
Tecal Mrecic, soturi

Heidän ei ollut tarkoitus taistella vartijoiden kanssa. Harvat Tecalin porukasta ovat edes aseistautuneita, ajatus oli enemmänkin omenavarkautta vastaava kuin täyspäistä kapinaa. Mutta porteilla maagien yhtäkkiä hyökätessä heitä vastaan täydellä voimalla, Tecal kumppaneineen vastaa samalla tavalla.
Sekaannus on valtava, kaikilla on lähes identtiset tanakut, vartijat vain ovat paremmin varustautuneita. Tecal tajuaa pelkän pitkän puukkonsa kanssa olevan ehdoton altavastaaja, varsinkin kun häntä kohti juoksee muurilta hopeakategorian noita, jonka liikkeistä ei näy armo. Kokeneena taistelijana nocyrnis kuitenkin puskee heidän välimatkansa kiinni ennen kuin noita ehtii valmistautua magia-iskuun. Se on maksaa hänen henkensä, nocyrniksen ponnistaessa häntä kohti, heittäen suuren puukon kohti maagin solisluiden sektoria.

Sivummalta iskee kuitenkin magiaisku, joka osuu melkolailla kahden miehen väliin. Tecal lennähtää levottomasti taaksepäin.

Hän makaa hetken maassa haukkoen henkeä. Päässä humisee, mutta ainakin hän on hengissä. Humalan sekoittamalla päällä kersantti Mrecic ymmärtää yhä etteivät he selviä muurien yli, puhumattakaan pääporttien läpi. Hälytyskellot kilisevät kaikkialla, vartijat ovat kaikki valmiina.
Nocyrniksen ympärillä taistellaan, inehmot juoksevat kohti toisiaan mutta eivät pysähdy hänen takiaan. Mrecic on aseeton ja sekaisin, mutta hänen on päästävä muureilta pois.
Hänen askeleensa haparoivat takaisin kohti asuinrakennuksia. Tecal alkaa ymmärtämään miksei onni ole hänen puolellaan. Yksi heidän seurueestaan makaa maassa, vasen käsi kyynärvarresta alaspäin palaneena. He tarvitsevat lisää miehiä ja lisää aseita. Hän muistaa yhtäkkiä Aidanin. Aidan saattaisi kyetä jopa murtamaan portin.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

Hän erottaa pihamaalla ryhmiä ja yksilöitä. Ei yhtäkään muodostelmaa. Liike on spontaania, mutta silti liian yhdenaikaista ollakseen täysin sattumaa. Yksikään isompi ryhmä ei rynnistä pihalta rakennusten sisälle tai ainakaan hän ei näe niin käyvän. Sen sijaan yleinen suunta näyttäisi olevan kohti pääporttia. Niin kuin joku olisi kallistanut kamaraa ja nyt kaikki valuisi samaa pistettä päin. Liike seisahtelee yhteenottoihin, ja monien liike loppuu.

Suurmestari kääntää katseensa muurin yli. Pelloilla liike on hajaantuneempaa, mutta vain harva lähestyy muuria.

Ja niinpä hän tekee päätelmän, että keskeisin pullonkaula on pääportti. Seikka, mikä voi olla hämäystäkin.

Hän vetää miekkansa esiin ja lähtee juoksemaan kohti lähimpiä portaita alas muurilta.

_________________________________
Hjuvenoman, Kuroutunut noita

Lapsi itkee. Hjuvenoman puristaa tytärtään tiukasti itseään vasten, likistää niin kovin että lapseen sattuu. Miktiaa pelottaa taistelun äänet ja inehmojen holtiton käytös. Hjuvenomania pelottaa se, että hänen lapsensa on keskellä tätä kaikkea. Hänen käsivartensa kannattelevat lasta hänen jalkojensa kiidättäessä häntä sisärakennuksia kohden. Kasvojen päättäväinen ilme kertoo naarastiikerin repivän silmät päästä keneltä tahansa, joka uskaltaa uhata hänen jälkikasvuaan.

Hjuvenoman törmää portteja kohti juoksevaan soturiin. "Pois tieltä", hän huohottaa.
"Pelkuri!" soturi huutaa hänen peräänsä. Vastausta soturi ei enää kuule, he ovat kumpikin juosseet suuntiinsa, mutta Hjuvenoman selittää silti syynsä, sen toisen, Miktiaan liittymättömän.
"Hakemaan... apua..."

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Hän seisoo portin läheisyydessä seuraten tiiviisti kamppailua. Hänen sydämensä läpättää, mutta hän itse ei ole välittömässä vaarassa. Ei niin kauan kuin hän pitää silmänsä auki ja mielensä valppaana. Hän on parantaja, ja se tarkoittaa kahta asiaa: 1) hän osallistuu vetämällä taistelijoita kuoleman kynsistä ja 2) hänen on parempi osata väistellä.

Portinvartija saa osuman ja Ktrinka liikkuu.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

Nanda astuu ulos metsästä ja takaisin pellon laitaan. Hän hoippuu hieman eikä jaksa kunnolla juosta, mutta epäluuloisena on yhtä kaikki valmis tappelemaan välittömästi. Pellolla vain on jo hiljaisempaa. Velho katselee ympärilleen veren ja jopa sisäelinten tahraamalla naurispellolla. Hän näkee ruumiit ja hiljaa kuolemaa tekevät. Hän näkee vain lievästi haavoittuneet ja yhä katkerasti vartijoita, metsää ja kaikkea tuijottavia opiskelijoita. Hän näkee kaukaisuudessa Mayarnan.

Nanda kerää itsensä ja hölkkää Seraneyan suuntaan. On aika selvittää, missä täällä mennään.

"Odota", hän kuulee äkisti jonkun puoliksi henkäisevän, puoliksi huudahtavan.
Kun hän kääntyy ympäri, metsänlaidassa seisoo päivettynyt, ruskeahiuksinen vartija. Päänmyötäiset letit ovat hikiset ja hän vapisee. Hänen miekkansa on huotrassa ja vasen käsi pitelee miekkakättä olkapanssarin alta.
"Hei. Et viitsisi polttaa yhtä suonta umpeen?" hän kysyy äänellä, josta puuttuu voimaa. Katse on kuitenkin tiukka ja kuumeinen.

Kuolemanväsyneen Nandan tekee mieli vain tokaista 'en hitossa', mutta tämä ei ole sopiva hetki ajatella itseään. Hänen vammansa ovat parantuvaa lajia. Hänen uupumuksellaan ei ole väliä.
"Näytä sitä sitten", Nanda sanoo vartijalle alistuneesti.

Haava on kaikkea muuta kuin siisti. Nandasta ei tunnu oikein miltään kun hänen katseensa etsii repaleisen lihan keskeltä suonenpäätä. Hän saa keskittyä tarkkaan, että saa mithiinsä eloa. Vasta kun Nanda on aivan varma siitä, mitä on aikeissa tehdä ja että kykenee tekemään sen pian, hän käskee vartijan irrottaa otteensa. Ei tarvitse suotta polttaa naisen sormia samalla. Paineen väistyessä veri syöksyy haavasta valtoimenaan. Vartija kalpenee tuhkanharmaaksi. Nanda on kuitenkin nopea. Salamana hänen sormensa ovat liukkaalla suonella, nipistävät sitä umpeen kun tehokas joskin kaikkea muuta kuin siisti magia-ge polttaa pään umpeen. Käsittelyn kohteena olevan naisen kiroukset muuttuvat uikahteluksi. Nanda haistaa palavan lihan ällöttävän käryn. Haava ei vuoda enää, mutta palojälki ei ole kaunis. Tai edes järin pieni.

Vartija taitaa sanoa kiitoksen - tai kirota hänen karkean parannuksensa syvimpään kadotukseen. Nanda itse nojaa polviinsa takkuinen tukka kasvoilla roikkuen ja tyhjentää vatsahappojaan pellon multaan. Hän pelkää pyörtyvänsä. Kun kehon epätoivoisen kakaisut eivät saa enää mitään ylös, Nanda pyyhkii suunsa kiukkuisesti kämmenselällä ja tiiraa hiuskuontalonsa läpi ympäristöään. Vartija pyyhkii veristä kättään tanakuunsa selvästikin aivan uupuneena ennen kuin vetää miekkansa esiin vasemmallaan. Hänellä on päättäväinen katse kun hän mitään sanomatta kävelee metsään.

Nanda seuraa vartijan menoa tylsänä, kunnes pudistaa päätään selvittääkseen ajatuksensa. Jollei hänen suunsa olisi kuivempi kuin erämaa keskellä kesää, Nanda sylkäisisi oksennuksen maun suustaan. Hän jatkaa matkaansa kohti Seraneyaa.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

"Yliluutnantti!" hän kutsuu lähintä upseeria peittäen itsestään varautuneisuuden ja epäilyksen merkit.
"Herra suurmestari!" Suunnaton ugasanainen lukeutuu apumestareihin.
"Yliluutnantti Gamm! Kenen puolella on lojaaliutenne?"
"Ikuisesti Mayarnan, herra suurmestari!"
"Jos ette ole varma, sanokaa se nyt."
"Minä en vanno valoja niitä tarkoittamatta!"
"Me tarvitsemme muodostelman."
"Kyllä, herra suurmestari!"
Nainen nappaa vyöltään pienen torven ja puhaltaa siihen. Ääni sekoittuu kummallisesti hälytyskelloihin.

_________________________________
Meryen, Vannoutunut parantaja

Bamiento, anna minulle voimaa kestää tämä loppuun ja selvitä hengissä.

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Haava sulkeutuu. Se ei ole kovin siisti ja Ktrinka tietää sen. Mies ei ole ehkä vielä huomannut, sillä huohottaen hän nyökkää ja rynnistää takaisin taisteluun.

Nuori tyttö kuuntelee kiljaisujen kakofoniaa ja vilkuilee ympärilleen. Inehmoja makaa maassa sekä hengettöminä että tuskaisan elossa. Joka suunnassa joku pitelee haljennutta raajaansa. Joltakulta putoavat sisäelimet käsistä kamaralle. Verta on kaikissa, myös niissä, jotka eivät itse vuoda. Hetken aikaa ihmistyttö ei osaa päättää, ketä kaikista loukkaantuneista auttaisi, mutta sitten hän sulkee ihmettelyn mielestään ja valitsee satunnaisesti yhden.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

Kaaoksen keskellä nämä sotilaat asettuvat muodostelmaan. Järkevään muodostelmaan. Heiltä puuttuu melkein kaikilta kilvet, mutta ainakin heidän massansa on suurempi kuin sikin sokin puikkelehtivien.
"Hajottakaa vastarinta porteilla, yliluutnantti. Älkää päästäkö ketään läpi. Minä lähetän pian peräänne toisen joukon."
"Kyllä, herra suurmestari!"
"Taistoon!"
"Taistoon!"

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Hän kiljahtaa kun hänen parannettavansa mottaa häntä yllättäen kasvoihin. Hän läimäisee kätensä nenälleen ja hoippuu poispäin. On hänen onnensa, ettei sotilas tee hänelle enempää vahinkoa vaan puoliksi kompuroi, puoliksi ryömii jaloilleen ja tiehensä. Kyynelet kihoavat tottumattoman nuoren sotilaan kiinni puristettuihin silmiin.

Kerää itsesi, kerää itsesi, keskity.

Silmät pakotetaan auki. On pakko nähdä. Hän juoksee kauemmas siinä toivossa, että olisi mukamas vähemmän tapahtumien keskipisteessä. Hänen ayarinsa syttyy, mutta hän tekee vain välttämättömimmän korjauksen, jotta verenvuoto loppuu. Joku muu, joku parempi, saa korjata nenän kuntoon kun tämä on ohi.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

"Hakekaa kilvet. Kiirettä, yliluutnantti Gamm odottaa teitä jo porteilla!"
"Kyllä, herra suurmestari!" kähäisee velho Calsird Jerronv Kaderinpoika. Hän viittaa joukkojaan seuraamaan häntä asevarastolle eikä hän edes huomaa heihin liittyvää elvekryptivartijaa.

_________________________________
Luma, Vannoutunut noita

Kaksi soturia ottaa yhteen miltei hänen ylitseen. Teräksen kalke tulee aivan liian lähelle. Luma pusertaa silmiään kiinni. Toinen taistelijoista potkaisee epähuomiossa - tai välinpitämättömyyttään - Luman siivestä törröttävää nuolta, repien haavan suuremmaksi. Poika painaa otsansa lujemmin maahan ja tukahduttaa huudon.

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Hänen katseensa nousee naisesta, jota ei voi enää auttaa. Hänen silmänsä leviävät ja hän vetää terävästi henkeä nähdessään useamman kymmenen sotilaan marssivan alas päärakennuksen tietä muodostelmassa ja kilvet käsissään.

Sivulta tulee jäinen magia-ge, jonka edestä tyttö hypähtää. Isku osuu naisen ruumiiseen samalla hetkellä kun parantaja putoaa takamukselleen.

_________________________________
Calsird, Vihkiytynyt velho

He taistelevat tiensä läpi inehmomassan. Kilvet ja toinen toisensa suojanaan he ovat voimakkaita ja tekevät paljon tuhoa. Mutta nyt ei ole aika olla hellämielinen. Viimeisen sadan metrin matkalla hän on jo haavoittanut kenties tappavan vakavasti neljää tuttavaansa sekä tyttöystäväänsä.

Kun he pääsevät porteille hän nyökkää portinvartijalle ja kääntää joukkonsa ympäri. Gamm istuu selkä muuria vasten silmät hädintuskin auki. Vierellään hänellä on uupuneen näköinen parantaja.

_________________________________
Yilemin, vartija

Hän on uupunut, niin totaalisen uupunut. Adrenaliini on laskenut, verta vuotaa säärestä ja otsasta, ainakin. Parantajalle olisi hommia, mutta tämäkin on uupunut. Kaikki ovat uupuneita.
Nainen nostaa kilpensä taas valmiuteen ja katsoo, kuinka taas muutamat oppilaat rynnistävät kohden pääporttia vain joutuakseen Calsirdin tai viimeistään porttia vartioivien miesten ja naisten maahan lyömäksi.
"Älytönt..." hän huokaisee, ääni kuulostaa kuivalla kurkulla ja vähällä voimalla kylläkin enemmän kuolemansairaan kähinältä.
Repeytyneen paidanhihan alta pilkoittaa Mayarnan polttomerkki.

_________________________________
Ktrinka, Vannoutunut parantaja

Hän on ihan loppu. Nälkäisinä he kaikki ovat säälittäviä.

_________________________________
Wandensur, mestari, kultakategorian noita

Suurmestari tulee portaikossa vastaan.
"Missä helvetissä sinä olet ollut!?" hän puhisee hengästyneenä.
"Sinun huoneesi ovella, tietenkin", vastaa Wandensur kohottaen kulmiaan. "Et kai kuvitellut, että vain kävelisin pihamaalle kokeilemaan, onnistuisiko joku yllättämään minut? Että käyskentelisin johonkin satunnaiseen paikkaan katsomaan, löydätkö minua koskaan? Tietenkin olin siellä, mistä arvelin sinun löytävän minut."
"Ei jumankauta." Hän laskee kätensä rintakehälleen. Ilmeisestikään hän ei ole enää parhaimmassa kunnossaan.
"No mitä? Väitätkö, ettei tämä ollut ensimmäinen tarkistamasi suunta? Olisinko minä muka ollut opiskelijoiden tiloissa tai talleilla tai sairastuvalla? Ei, minä olin juuri täällä, missä minun on järkevää odottaa esimieheni käskyjä."
Poikanen kohentaa ryhtiään ja tasaa pulssiaan. "Huoneistossasi."
"Mitä huoneistossani?"
"Etsin ensin sieltä."
"Ja mitä ihmettä minä olisin tehnyt huoneistossani taistelun aikaan?"
"Sinut tuntien et varmaankaan yhtään mitään."
"Mutta sitäkin hanakammin. Mennäänkö asiaan?"
"Ala tulla."
Hän kääntyy ympäri ja lähtee laskeutumaan kierreportaita.
"Missä muuten oiva mentaalinen tappokoneemme luuhaa, tiedätkö?" tulee noita kysyneeksi.
"Odottaa meitä", suurmestari murahtaa.
"Ahaa. Mistä hänet löysit?"
"Huoneistostaan."

_________________________________
Meryen, Vannoutunut parantaja

Hän on uuvuksissa. Pelkkä kämmenen kohottaminen tuntuu raskaalta, magian käyttämisestä puhumattakaan. Silti hänen on jaksettava. Hän painaa ayrien peittämät sormensa vierellään istuvan ugasan olkapäille, ja puristaa naista olkapäästä. Hän ei onnistunut pelastamaan kahden aiemman parannettavan henkeä, ugasan hän ei salli kuolevan. Tilanne ei kuitenkaan hyvältä vaikuta, nainen jaksaa juuri ja juuri pitää silmänsä auki. Tämän tajunnan tilasta Meryenillä ei ole aavistustakaan.

"Taidamme selvitä", hän virkahtaa ja pää taipuu nuokahtaen uuden joukon suuntaan. Hän tunnistaa Calsirdin ryhmän johtajaksi ja inehmojen kääntyessä puolustusasemiin mintauri sallii itselleen lepotauon. Ayarin hehku hiipuu hitaasti, silmät ummistautuvat puolittain.
Kehon kymmenet haavaumat alkavat muistuttaa olemassaolostaan.

_________________________________
Nanda, Kuroutunut velho

"Hitto, Seri, täällä on ollut täysi teurastus päällä."
"Paskaa lentää minkä kerkeää. Ihan vitun tyhmää touhua. Lyön sitä paitsi vetoa, että huomenna metsästys- ja keräysryhmä löytää näiden idioottien rasitukseen kuolleita ruumiita ihan kivenheiton päästä. On meinaan sen verran rivakkaa hommaa."
"Joo. Jonkun pitää muuten noutaa pari vitun urpoa tuolta metsästä, en millään saa niitä itse sieltä. Paskat."
"Kai ne siellä kestää. Mutustelkoot varpuja nälkäänsä. Jos siellä enää niitäkään on. Vai mihin kuntoon jätit ne?"
"Kuolkoot nälkään ihan rauhassa, saatanan hätähousut. Ei. Mutta perkeleen sinnikästä sakkia, ryömivät vielä hampaillaan seuraavaan lääniin. Kyllä ne varmaan aloillaan pysyy hyvän tovin, mutta sietäisivät joutua jossain vaiheessa tuomiolle."
"Mmm-m. Minäkin otin yhteen Fjelparÿmin kanssa, uskotko?"
"Mitä?!"
Seraneya kääntyy puoliksi kohtaamaan hänet. "Niin. Säälittävää kaikin puolin."
"Voi vitun vitun vittu. Saatana. Ei - ei vittu. Se vitun narttu."
"Niinpä. Viilsi minua kylkeen, perhana."
"Sinäkö siltä vedit käden melkein irti?"
"Joo-o." Nyt Seraneya kääntyy kunnolla katsomaan häntä kulmiaan kurtistaen. "Näitkö sinä hänet?"
"No näinkö? Kehtasi tulla itkemään apua. Ei saatana, tekisi mieli juosta perään ja polttaa vähän enemmänkin kuin suoni umpeen." Nanda pui nyrkkiä metsän suuntaan julmistuneena.
Seraneyan leuka loksahtaa. "Siis sinä mitä?"
"Mistä minä olisin voinut kuvitellakaan, että jokin vartija loikkaa? Minä olin hitto vie metsässä viittä vailla vainaana tässä tovin."
"Siis - en minä sitä - voi jumankauta, se narttu oikeasti pääsi pakoon? Voi paska!"
"Niinpä. Vitut."
"Perkele."
Nyrpeän hiljaisuuden jälkeen Seraneya tokaisee: "Hätähousuista puheen ollen, Yile on tuolla jossakin." Hän nyökkää kohti Mayarnaa.
"Ei kai?" Nanda nostaa katseensa hälytyskellojen kalkkeen suuntaan, mutta kääntyy sitten tarkastamaan pelloilla vallitsevaa tilannetta. "Mitä selustan turvaamiselle kävi?"
"En kanssa tiedä", Seri tuumaa ennen kuin virnistää. "Ehkä hän aisti herra suurmestarin olevan vaarassa?"
Nanda pärskähtää, mikä saa hänet tarttumaan runneltuun kaulaansa. Käheässä äänessä on silti huvittunut sävy hänen vastatessaan: "Kenties, kenties. Tytön on tehtävä, mitä tytön on tehtävä. Toivottavasti herra suurmestari suo anteeksi etten rynnistä avuksi."
"Toivottavasti. Minulla sen sijaan on yhä pellollinen sotilaita paimennettavana takaisin muurien sisäpuolelle, joten eiköhän tämä riitä tauoksi."

_________________________________
Hukemon, mestari, kultakategorian velho

"Hyvä, löysit hänet nopeasti."
Suurmestari ei suvaitse vastata. Wandensur näyttää tavanomaiselta itseltään.

Hukemon ei näytä sitä, mutta hän palaa päästä osallistumaan pihamaalla raivoavaan taisteluun. Kultakategoristi on niin kyllästynyt pyörittelemään nälkäisenä peukaloitaan. Joku saa vielä osakseen Hukemonin purkautuvat turhaumat. Kun Hjuvenoman ja lapsi ovat turvassa asuintiloissa, Hukemonia ei pitele mikään.
No, paitsi hierarkia. Reodermy on hänen komentava tahonsa. Kultakategoristi odottaa tarkempaa käskynjakoa.
"Lopetetaan tämä nopeasti ja siististi", suurmestari tokaisee jatkaessaan matkaa alakertaan. "Suunta näytti ainakin äsken olevan kohti portteja, joten veikkaukseni on, että kun kulku osoittautuu täysin mahdottomaksi, koko tilanne tukehtuu omaan turhuuteensa."
"Portit, hyvä", Wandensur tokaisee ottaessaan paikkansa jonon viimeisenä. "Tarpeeksi suuri kohde vanhoillekin silmille."
"Älä huoli, minä voin kyllä ohjata sinut oikeaan suuntaan", nuorempi vanhuksista vastaa hieman jo hopeaa välkkyvät silmät vaarallisesti siristettyinä. Elettyään koko ikänsä pituutensa puutteen kalvamana Hukemon ei siltikään osaa ottaa tulevaa sokeutumistaan keveästi. Ja Wandensur on niin ärsyttävän... pitkä.
"Kiitos, hyvin ystävällistä, kollega", vastaa noita tyytyväisellä äänellä.
Suurmestari ei jaksa kommentoida mitään kultakategoristivanhusten lapsellisuuksiin.

_________________________________
Duan, Vihkiytynyt soturi

Eloton ruumis valahtaa maahan Duanin kiskaistessa miekkansa vapaaksi. Soturi ei pysähdy vaan astuu juuri surmaamansa opiskelutoverin yli ja iskee teränsä vasten seuraavan vastustajan miekkaa. Vierellä Duanin pikkuveli murtaa voittamansa parantajan molemmat ranteet. Riruk ja Duan taistelevat yhdessä, puolustavat toisiaan ja ovat pelottava kaksikko. Tajuttomuuteen vajoava parantaja oli hyvin lähellä saada Duanin hengiltä juuri äsken, kun soturin miekka oli yhä tiukasti edellisen hyökkääjän ruumiissa. Onneksi Duan voi aina luottaa veljen tulevan tiukan paikan tullen apuun.

Duan virnistää veljellensä kamppailun tuoksinnassa. Hänen vastuksensa on tuskin Kelpuutettua edistyneempi opiskelija. Tämä on lähes naurettavan helppoa. Riruk ei jouda vastaamaan, pikkuveljellä on kädet täynnä työtä vimmaisan soturinaisen kanssa.
Duan ei tiedä, miksi taistellaan. Hän kuulee hälytyskellot, näkee porttien ympärillä leviävän sekasorron. Hän ei tiedä, miksi vihollinen on yllättäen oma opiskelijatoveri. Hän ei tiedä, mikä laukaisi tilanteen. Hän tietää, että hän puolustaa Mayarnaa viimeiseen saakka.

Kelpuutettu saa avustajan, etäämmällä pysyttelevän velhon. Yllättäen Duanilla on suuria vaikeuksia vain pysytellä poissa iskujen tieltä. Sivusilmällä hän näkee välähdyksen metallin pinnalla, kuulee Rirukin urahduksen. Velho käräyttää Duanin korvalehden - pieni menetys - ja Duanin onnistuu iskeä Kelpuutetun soturin miekan sivuun. Kamalan rusauksen säestyksellä Vihkiytynyt potkaisee nuorempansa polvilumpion sijoiltaan. Rirukin soturitar juoksee ohitse kohti portteja. Jotain putoaa maahan.

Duan riskeeraa kaiken katsahtaen Rirukin suuntaan. Sanaton parahdus pääsee luvatta ilmoille. Duanin pikkuveljen rinnan poikki, oikean korvan alta vasempaan kainaloon kulkee syvä haava. Riruk on polvillaan, suu roikkuu auki, silmissä on lasittunut katse. Veri pakenee ulos avoimesta kaulavaltimosta. Duan haluaisi juosta hänen luokseen, pitää pikkuveljen kasassa, hengissä, luonaan. Mutta hänen omat vastustajansa eivät salli pitkää lepotaukoa. Duanin on käännettävä selkänsä, luovutettava veljensä kuolemalle ennne kuin viimeinen henkäys on annettu. Oma selviytyminen muiden velvollisuuksien vuoksi on nyt tärkeintä.

Duan ei näe sitä, mutta sielunsa silmin hän todistaa kerran toisensa jälkeen Rirukin ruumiin lysähtämistä maahan, yksin ja rikottuna. Hän ei voisi hillitä kyyneliään, vaikka haluaisi.

_________________________________
Bercua, Kuroutunut soturi

Bercua juoksee. Hän tappoi juuri toisen mayarnalaisen. Näin ei koskaan pitänyt käydä. Miten tämä helvetti pääsi irralleen?

Bercua juoksee. Hän ei pidä tilanteesta, mutta kun hän on jo puolensa valinnut, on aika ottaa kaikki irti. Porteille. Ehkä he pääsevät ulos. Ehkä tämä loputon painajainen päättyy. Eikä Bercua ajattele niinkään sekasortoista, yllättävää tappelua. Hän ajattelee hidasta nääntymistä tuhansien inehmojen kanssa syvällä kuusistossa. Ja hän juoksee nopeammin.

_____________________________
Tecal Mrecic, soturi

Tecal törmäilee huoneelleen. Hänen ohimonsa on auennut aiemmin, mutta mies ei edes ymmärrä koko poskensa olevan veressä. Aidanin pitäisi asua aivan hänen vieressään ja hänen taisteluvarusteensa pitäisi olla turvallisesti varustearkussa.
Hän tarttuu ovensa kahvaan ja yrittää repäistä sen auki. Tuloksetta. Ikään kuin se olisi salvattu sisältä käsin. "Mahdotonta." Nocyrnis kiroilee itsekseen ja riuhtoo ovea hieman enemmän. Hänen levoton olemuksensa ei saa mitään mainittavaa aikaa, ennen kuin joku puhuttelee häntä käytävältä.

"Rauhassa Tecal, minä lukitsin sen puoliksi magialla."
Nocyrnis irvistää Aidan Fehrmelle, hopeakategorian velholle. Miehelle joka on tuntunut vihjaavan hänelle jatkuvasti Keisarinnan ja Puhdasmielisten yhteydestä. Tecal on kuitenkin yritetty tappaa hetki sitten, häntä ei huvita pelleillä oman ovensa lukitsemisen kanssa.
"Saatanan Fehrme, miksi sinä niin teit!"
"Ajattelin että tarvitsisit aseesi sieltä ja se voisi olla pahasta." Aidanin ääni on rauhallinen. Se ei enteile pahaa, mikä hämmentää kersantti Mrecicin väkivaltaan tottunutta ongelmanratkaisutapaa. Aidan astelee hiljalleen lähemmäs lähes itsensä mittaista nocyrnistä, selittäen tilanteensa.
"Kuulin että te aiotte mennä pelloille. Tai no toisaalta oli mahdotonta kuulla sinun maanpetturillista älämölöäsi joka kaikui varmaan koko Mayarnassa, joten ajattelin varmistaa ettei tästä tulisi tappelua.
Velho kohauttaa kulmiaan mukaironisesti.
"Se taisi tosin olla tänään toiveajattelua..."
"Aidan!" Tecal ei jaksa tätä länkytystä, hän on yhä kevyesti humalassa, agressiot pinnassa ja veri valuu miehen kasvoja pitkin. Nocyrnissoturi nappaa itseään muutaman ajankierron nuorempaa ihmismiestä rinnuksista kiinni ja puskee hänet seinälle.
"Mitä helvettiä sinä horiset! Etkö sinä ole juuri se joka parhaiten tietää, miten moni meistä on kuollut Keisarinnaäpärän takia!"

Seuraa hetken hiljaisuus. Punahiuksinen velho keskittyy lähinnä tuijottamaan taistelutoveriaan.
Aidan rikkoo rauhan lyhyesti.
"Älä huuda." Hänen äänenstään ei edes erota että taistelu olisi käynnissä, vaikka he molemmat kuulevat hälytyskellot. "Keisarinnaa vastaan vannominen on yhä maanpetturuutta. Niin on myös sotilaskarkuruus. Ja erityisesti tällä hetkellä myös omilta varastaminen." Aidanin ja Tecalin pimeässä laajentuneiden pupillien katseet kohtaavat. Hiljalleen myös nocyrniksen hengitys tasaantuu.
"Sinä saatanan kiihkomielinen idiootti, nauriillako sinä aiot nousta Keisarinnaa vastaan?" Aidan tönäisee Tecalin pois edestään ja suoristaa tanakunsa. "Mennään minun huoneeseeni, jos kukaan ei sytytä rakennusta palamaan me voimme oikeastaan nukahtaa."
Nocyrnis näyttää lähes lyödyltä, mutta seuraa Aidania muutaman askeleen myöhemmin hänen perässään.
"Helvetin Fehrme. Sinä oikeasti tiedät jotain Keisarinnanvastaisesta rintamasta?!"
"Älä huuda. Voi olla parempi että meitä ei häädetä tämän yön takia Mayarnasta." Vihityllä velholla on katseessaan outo sävy, hieman itseriittoinen mutta samalla myös pelottavan tarkka. "Eikä tätä nälkää voiteta vaikka miten taisteltaisiin. Te olette naurettavia."

Tecal irvistää ihmisvelhon perässä, mutta seuraa tuota huoneeseen. Lopulta hänkin löysi rajan typeryydelleen.

_________________________________
Hukemon, mestari, kultakategorian velho

Hukemonilla ei olekaan ennen ollut kultakategoristia hoitamassa suojausta. Vanha sotilas luottaa siihen, että Wandensurin suunnaton voima korvaa puuttuvan kokemuksen. Ajatus saa Hukemonin virnistämään, mikä puolestaan tuntuu pelottavan opiskelijoita tuimaa ilmettä enemmän.

Vanha velho arvioi, että kapinan kukistamisessa näyttävyys säikäyttää vastapuolen luovuttamaan helpoimmin. 'Katso, mitä sinulla on vastassasi ja vapise, koira.' Hukemonin valitsema kulkureitti ei niinkään tyhjene kuin tulee tyhjennetyksi, sillä velho heittelee kaikki liian hitaasti väistävät korkeassa kaaressa tieltään. Hurjistuneen ryhmittymän yrittäessä päällekarkausta kirkkaan valon ruoska iskee heidät takaisin - kivuliaasti.
Nähdessään suurmestarinsa ja kahden kultakategoristin marssivan päättäväisesti kohti taistelun keskittymää porttien tienoilla Mayarnalle uskolliset huokaavat helpotuksesta. Sama näky saa pakomieliset rynnistämään entistä kiivaammin kohti portteja, runnomaan tiensä läpi uupuneiden puolustajien ja heittäytymään vasten tien sulkevaa metallia.

"Väistykää! Kaikki!" Hukemonin ääni kantaa sekasorron yli. Hän antaa vartijoille ja uskollisille aikaa livistää tieltään. Onneksi lähes kaikki uskovat häntä ja heillä on jopa tajua auttaa loukkaantuneet toverinsa turvaan. Kapinallisjoukko kiljuu toisilleen rohkaisuja ja ohjeita, he ovat kankeamassa raskasta porttia auki. Vielä hetki. "Pois portilta jos henkenne on kallis!"

Portti on jo aukeamassa, kohta laihimmat nälkiintyneistä kapinallisista mahtuvat läpi. Olettaen, että epäjärjestyksessä toimiva joukko ei yritä kaikki yhtä aikaa, kuten asian laita vaikuttaisi olevan. Hukemon on odottamisensa odottanut. Hän ei varoita kolmatta kertaa.
Kaikki portilla parveilevat ratkeavat kuin kuvitteellisista saumoista, yhtä aikaa ja kaameasti risahtaen. Verta ja muita eritteitä roiskuu. Hukemon seurueineen on hetkessä portin edessä. Velho kohtaa lähimpien yhä seisomaan kykenevien mayarnalaisten katseet ja nyökäyttää päätään porttien suuntaan.
"Sulkekaa se."

Hukemon seisoo suurmestarinsa rinnalla, veriroiskeisena, vanhana, mitättömän mittaisena, ja ehdottoman vaarallisena. Hän ei hymyile enää. Kultakategoristin synkkä katse sulkee kaikki porttien edustalle kerääntyneet piiriinsä.
"Sopii yrittää, jos kanttia löytyy. Tai voitte luovuttaa. Omapahan on nahkanne."

Reo · Ylläpitäjä

_________________________________
Wandensur, mestari, kultakategorian noita

Tietenkään kanttia ei löydy. Wandensur seisoo Hukemonin takana vakavana eikä todellakaan parjaa näitä mayarnalaisia, joiden katseissa on kahta sorttia: heitä, jotka näyttävät helpottuneilta, ja heitä, joiden synkässä tuijotuksessa on syvää menetyksen sävyä. He tasan tarkkaan tietävät, että tilanne - mikä se ikinä onkaan - on ratkaistu. Opistollinen keskenään erimielisiä, hämmentyneitä sotilaita ei voi tehdä mitään kun kaksi kultakategoristia päättävät päivänkierron suunnan heidän puolestaan.

Wandensurin mielestä Hukemon on liiallinen. Hän ei pidä vaatteilleen takertuneista veriroiskeista tai pernasta, jonka päälle hän astuu. Mutta yhtä kaikki pitää hän herkeämättä huolen siitä, ettei kukaan onneaan yrittävä voisi saada mitään iskua lähelle Hukemonia. Kultakategoristit ovat liian arvokkaita kuolemaan.

Kun liike porteilla pysähtyy, leviää seisahtuneisuus syvemmälle pihamaalle samalla tavalla aaltomaisesti kuin levisi aiemmin liike.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

Hänkin tunnistaa katseiden paljastavat luokittelut.
"Sinä!" hän ärähtää osoittaen itsensä ikäistä soturia, jolla on suuri maksaläiskä sänkisessä poskessa. "Tule tänne."
Mies vilkaisee ystäviään ja tukijoitaan ennen kuin asettaa miekkansa huotraansa ja kävelee kultakategoristien ja suurmestarin luo. Hänen yrityksensä peittää epäluuloisuutensa ja heikotuksensa on surkea. Katse pälyilee usein maata ja hartiat lysähtävät.
"Minkä tähden taistelet, korpraali?" kysyy suurmestari tiukasti.
"Itseni", vastaa sotilas viipymättä. Hänen äänensä ei häntä kavalla, sillä puhutteluun hänet on koulutettu.
"Ja mitä uskot tavoittavasi tappamalla kanssamayarnalaisen?"
Hetken sotilas on aivan hiljaa, kenties kysymyksen muotoilu vaivaa häntä.
"Minä näen nälkää, herra suurmestari", hän vastaa sitten kohottaen selvästi leukaansa.
"Me kaikki näemme nälkää, korpraali. Kuinka se oikeuttaa teidän tekonne?" Suurmestarin ääni ja olemus on värähtämätön.

_________________________________

Niin kuin minkä tahansa suuren eliön elintoiminnot päättyvät yhden osa-alueen pettäessä, niin pysähtyvät yksi kerrallaan mutta vääjäämättä myös Mayarnan voimat.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

"Herra suurmestari, kaikella kunnioituksella, me haluamme vain pois. Emme mitään sen suurempaa", vastaa soturi karhaella äänellä.
Suurmestari kurtistaa hänellä kulmiaan. "Tarkoitatteko te nyt sanoa, että te ette malttaneet odottaa enää kymmentä päivänkiertoa, joten aloititte teurastuksen päästäksenne samoilemaan metsään, joka on matkojenkin päästä jo puhdistettu kaikesta ravinnoksi kelpaavasta?"
"Niin, herra suurmestari."
Opiston johtaja tuijottaa miestä.
"Ja sekö on syy näille muillekin?" hän lopulta kysyy.
"En tiedä, herra suurmestari. Uskoisin niin."
"Poistukaa, korpraali."

Suurmestari kääntyy katsomaan merkitsevästi Wandensur Asuriah Envamenpoikaa, mutta kumpikaan ei sano mitään.

Lopulta suurmestari kohottaa toisen käsivartensa ja kääntyy viittilöimään muurin lähimmälle tornille. "Lopettakaa hälytys!"

"Kapteeni Jerronv, ottakaa Gammin joukot ja kaikki lisävoimat tästä ympäriltä. Pelloilla tarvitaan apua paimentamaan nälkäiset sudet takaisin sisään."
"Kyllä, herra suurmestari! Tosimayarnalaiset, meille on vielä töitä!"

_________________________________
Geles, Vihkiytynyt soturi

Hälytyskellot eivät enää soi.
Geles nousee maasta, katsoo vaitonaisena metsänreunaa, kääntyy ja lähtee kävelemään takaisin kohti Mayarnaa kuin haamu.
Hän on vahingoittumaton mutta tyhjä.

__________________________________________________________________________________________________________

*** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** *** ***
__________________________________________________________________________________________________________

_________________________________

Värikivi on kirkkaan punainen. Ilta on laskeutunut ja pian alkaa yö. Vaikka aurinko ei laskekaan horisontin taa, ovat vuoret jo piilottaneet sen. Taivas on valoisa, maa hämärä. Sama lempeänlämmin tuuli käy yhä yli pihamaan nurmen, vaikka nyt siinäkin on häivähdys alkavaa koleutta.

Jo tovin on ollut Mayarnassa hiljaista. Hyvin hiljaista. Ruumiit on kerätty makaamaan vieri viereen kasvot kohti taivasta. Pahimmin loukkaantuneet makaavat sairastuvalla vaitonaisena ja monet häveten olemassaoloaan. He, jotka kykenevät, ovat kerääntyneet päärakennuksen eteen. Tuhansien inehmojen joukossa on selviä rakoja ja aukkoja; enää eivät mayarnalaiset tahdo olla lähellä toisiaan. Sydämeltään mayarnalaisimmat luovat paheksuvia, halveksuvia katseita pakoa yrittäneisiin. Tuttavia vastaan hyökänneiden kasvoja painetaan mieleen. Arjen kostosta tulisi suloinen. Olemukset antavat ymmärtää, että joukossa on pettureita, jotka nyt tunnistetaan.

Ilmassa on aistittavissa inhoa, vihaa, ahdistuneisuutta, paljastuneisuutta, kostonpelkoa kun suurmestari astelee päärakennuksen holvikaaren ali.

_________________________________
Reodermy, suurmestari

"Mayarnalaiset!" hän huutaa seisahtuessaan. Hänen katseensa kulkee joukon laidalta toiselle. "Tai miksikä itseänne kutsuttekaan."
Suurmestari seisoo pienessä haara-asennossa täydessä mitassaan. Hänen äänensä on kuolemanvakava.
"En koskaan uskonut, että tänään tapahtunut voisi käydä toteen. Tämä päivänkierto on häpeällinen, sotilaat! Mikä on se relorealainen, joka kääntyy omaa taistelupariaan vastaan?"
Mies kävelee pitkin, hitain askelin sivummalle ennen kuin pysähtyy ja jatkaa: "Katsokaa tuota ruumiiden rivistöä! Montako mayarnalaista siinä makaa? Montako? Minulle laskettiin se luku. Neljäsataakahdeksankymmentäseitsemän. Neljäsataakahdeksankymmentäseitsemän mayarnalaista menetti henkensä vain sen tähden, että osa meistä osoitti anteeksiantamatonta itsekkyyttä! Minulle on sanottu, että tämä tehtiin nälän tähden. Joten se, jolla on kanttia, katsokoon vainajan puolisoa tai ystävää silmiin ja sanokoon: 'Minä murhasin hänet, sillä minun nälkäni oli hänen elämäänsä tärkeämpää!' Ja te sanotte olevanne sotilaita!? Että te olette tämän maan selkäranka, että te olette se taho, jonka käsiin koko kansakuntamme luottaa turvallisuutensa? Tänään moni teistä petti sotilasvalansa, komentajansa ja kotimaansa. Mutta ennen kaikkea te petitte vertaisenne, yhtälailla nälkää näkevän mayarnalaissotilaan."
Ja hän mylväisee: "Tämä päivänkierto on häpeä, joka ei lähde yltänne koskaan!"
Hän vetää syvään henkeä. Hän sallii pitkän, painostavan hiljaisuuden laskeutua.

"Te haluatte lähteä, niinkö?"
Miehen katse mittailee inehmomassaa.
"Ehkäpä sitten on niin, että teidän on häivyttävä todellisten mayarnalaisten silmistä!"
Ilmoitus kohahduttaa kuulijajoukon. Kuuluu kieltäviä huudahduksia.
"Vaiti!" suurmestari vaatii kohottaen molemmat käsivartensa ilmaan. "Meidän ei kuulu elää sen huolen keskellä, hyökkääkö omien riviemme jäsen meitä itseämme vastaan! Jos tämä on vaihtoehto, heidän on lähdettävä! Tämä ei saa toistua! Mayarna on sotilaiden opistomme, meidän turvapaikkamme, eivätkä sen muurien sisäpuolelle mitkään viholliset kuulu!"
Mies laskee kätensä ja astahtaa eteenpäin. "Mutta älkää luulko, että murhalta oltaisiin tänään suljettu silmät! Sillä murhia nämä ovat olleet. Sotilas, joka on pyrkinyt poistumaan sotilasvalastaan huolimatta ja joka yrittäessään on tappanut häntä pidätelleen, on toden totta murhaaja. Sen sijaan sotilas, joka on pyrkinyt estämään paon, tekee vain työtään eikä häntä rangaista. Jos teillä on silminnäkijä, ottakaa kiinni ne sotilaat, jotka joutuvat tilille murhasta. Tänä yönä todistajia kuullaan ja aamunkoitteessa syylliset teloitetaan."
Metelin noustessa suurmestari vaikenee ja odottaa ennen kuin jatkaa: "Ja aamunkoitteessa avautuvat portit. He, jotka eivät ole murhaajia, mutta joiden vakaumus ei ole enää täällä, ovat silloin vapaita poistumaan. Mutta vain silloin. Ja tietäkää, että se tekee teistä maanpettureita!"

Mies astuu jälleen muutaman askelen eteenpäin.
"Te mayarnalaiset, joiden sydän ja ylpeys ovat vielä tallella! Teiltä minä en voi muuta kuin pyytää anteeksi. Tällaista päivänkiertoa ei olisi pitänyt kuunaan koittaa. Teistä voi tuntua, että kokemanne jälkeen on vääryys, että petturit poistuvat. Mutta niin on sallittava tapahtua, jotta uutta turhaa yhteenottoa ei synny! Se tekee Mayarnasta turvallisemman paikan. Murhaajat - he joka tapauksessa saavat vastata teoistaan, ja eikö se ole tärkeämpää kuin rangaistus pelkuruudesta! Minä uskon, että monessa teistä asuu kostonhimo, mutta hillitkää itsenne! Nyt me tarvitsemme malttia, jotta yön mittaan sijan saa oikeus eikä sekasorto! Malttakaa itsenne, malttakaa toverinne. Yöstä tulee pitkä, mutta aamussa odottaa rauha. Surkaa ystäviänne, älkääkä antako menetettyjen joukon enää kasvaa."